Sir John Eliot Gardiner ja ORR Concertgegouw’ssa lauantaina. Kuva: Jari Kallio
Osana Yhdysvaltain ja Euroopan -kiertuettaan Sir John Eliot Gardiner ja Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen oivalliset muusikot olivat saapuneet lauantai-iltapäiväksi Amsterdamin Concertgebouwn suureen saliin tuomisinaan riemastuttava Berlioz-ohjelmisto.
Yhdessä mezzo-sopraano Lucille Richardot’n kanssa Gardiner ja ORR tarjosivat vaikuttavan valikoiman Berliozin teoksia säveltäjän uran neljältä eri vuosikymmeneltä.
Konsertin nostattavana avauksena kuultiin romanttinen seikkalufantasia, Le Corsaire -alkusoitto (1844/1852). Berlioz sävelsi tämän alun perin otsikolla La tour de Nice kantaesitetyn teoksensa Nizzan-lomallaan. Myöhemmin säveltäjä assosioi teoksensa ensin James Fenimore Cooperin seikkailuromaaniin The Red Rover (1827) ja lopulta Lordi Byronin runoelmaan The Corsair (1814). Teoksen nimi vakiintui täten lopulliseen Le Corsaire -muotoonsa.
Tätä kerrassaan hurmaavaa alkusoittoa ei turhan usein pääse konsertissa kuulemaan, joten teosvalinta oli sikälikin mitä ilahduttavin. Berliozin alkusoitto on kuin Hollywoodin kulta-ajan etiäinen, muodostaen perheyhtäläisyyden sellaisiin elokuvamusiikin klassikoihin, kuten Erich Wolfgang Korngoldin Captain Blood (1935) ja The Sea Hawk (1940). Berliozin musiikin keskeiset elementit, kuten hehkuvat orkesterivärit, ketterä rytmiikka ja läpikuultava orkestraatio, ovat Le Corsairessa vahvasti läsnä.
ORR ja Gardiner sukelsivat Berliozin orkesterikuohuihin riemukkaalla otteella saattaen alkusoiton rivakkaan liikkeeseen. Tuloksena oli verraton orkesteriseikkailu, jonka jokaisella tahdilla saattoi aistia Berliozin hengen läsnäolon. Riemastuttava konsertin avaus!
Tämän nostattavan merirosvoseikkailun jälkeen siirryttiin varsin erilaisiin tunnelmiin La mort de Cléopâtren (1829) myötä. Berlioz sävelsi tämän Pierre-Ange Vieillardin tekstiin pohjaavan lyyrisen kohtauksensa lauluäänelle ja orkesterille sävelletyn lyyrisen kohtauksensa alun perin Prix de Rome -sävellyskilpailua varten.
Kilpailuvoittoa ei kuitenkaan herunut, vaan raati piti La mort de Cléopâtren liian julkeana. Niinpä teoksen käsikirjoitus lojui vuosia pöytälaatikossa, kunnes Berlioz lopulta johti sen kiertueellaan Saksassa. Aivan viime vuosikymmeninä La mort de Cléopâtrea on alettu esittää kuitenkin säännöllisemmin, onneksi.
Berliozin Prix de Rome sävellyksistä La mort de Cléopâtre on ehdottomasti omaperäisin ja ilmaisuvoimaisin, niin vokaalisesti kuin orkestraalisestikin. Neljään päätaitteeseen jakautuva parikymmenminuuttinen teos onkin oivallinen konserttikappale.
Lucille Richardot’n ORR:n ja Gardiner tulkinta La mort de Cléopâtresta oli kerrassaan loistava. Richardot peilasi laulutekstiä hienovireisesti Gardinerin ja orkesterin rakentaessa lauluäänelle ihanteellisen soivan kontekstin alkutahdeilta aina teoksen musertavaan päätökseen saakka tehden kunniaa Berliozin kekseliäille soittimellisille efekteille. Kenties hienoimmat hetket tämän teoksen parissa kuultiin vangitsevassa Meditaatiossa, jonka lumovoima piirtyi mieleen pysyvästi.
Konsertin ensimmäisen puoliskon päätteeksi kuultiin kaksi tunnettua katkelmaa Berliozin suurteoksesta Troijalaiset –oopperasta (1856-58), neljännen näytöksen avauskohtaus, Chasse Royale et Orage ja Didon jäähyväismonologi Je vais mourir. Adieu, fière cité viidennestä näytöksestä.
Auvoisissa pastoraalisävyissä avautuvasta Chasse Royale et Oragesta rakentuu vähitellen myrskyisä orkesterikuohu, jonka purkauksissa vapautuu huikea määrä sointienergiaa. Berliozin orkestraatio on tässä musiikissa jälleen kerran mitä ihailtavinta.
Chasse Royale et Orage oli kuin räätälöity ORR:n muusikoiden taidonnäytteeksi. Orkesteri kanavoi Gardinerin johdolla musiikkiin kaiken osaamisensa pidäkkeettömällä riemulla. Orkesteristemmojensa ääreltä muusikot antoivat myös näytteen laulutaidoistaan tulkiten samalla myös nymfien, metsänhenkien ja faunien kuoron osuudet. Hurmaavampaa tulkintaa voi tuskin kuvitella.
Lucille Richardot lauloi Didon Je vais mourir. Adieu, fière cité sydäntäsärkevän voimallisesti ilmentäen luopumisen tuntemuksia syvästi Gardinerin ja orkesterin hengittäessä täysipainoisesti mukana.
Lucille Richardot, ORR ja Sir John Eliot Gardiner. Kuva: Jari Kallio
Väliajan jälkeen vuorossa oli Fantastinen sinfonia (1830), Berliozin tunnetuin ja rakastetuin teos konserttiyleisöjen parissa jo usean sukupolven ajan. Vielä liki kaksi vuosisataa joulukuun 1830 Pariisin-kantaesityksensä jälkeenkin Fantastinen sinfonia on hätkähdyttävä kokemus, joka lumoaa kuulijansa rohkealla soittimellisella draamalla, jossa intohimo, kauneus ja silkka kauhu kohtaavat ennenkuulumattomalla tavalla.
Berliozille Fantastinen sinfonia merkitsi astumista uuteen maailmaan, jossa orkesterista tuli musiikkiteatterin kanava sinfonisen muodon puitteissa. Aivan tyhjästä tämä ohjelmallisen sinfonian konsepti ei kuitenkaan syntynyt, olihan Beethoven yhdistänyt kerrontaa sinfoniseen musiikkiin jo reilut kaksi vuosikymmentä aiemmin Pastoraalisinfoniassaan (1808).
Laajemmin tarkasteltuna rajaa abstraktin ja ohjelmallisen musiikin välillä voidaan aina pitää jossain määrin häilyvänä. Monet Haydnin sinfonioista sisältävät ulkomusiikillisia viittauksia tai assosiaatioista, puhumattakaan Mahlerista tai Šostakovitšista. Ja tarkasteltaessa Sibeliuksen Seitsemännen sinfonian ja Tapiolan partituureja, ei ero sinfonian ja sävelrunon välillä ole ollenkaan itsestäänselvyys.
Vaikka Beethoven olikin edelläkävijä Pastoraalisinfoniallaan, voidaan kuitenkin perustellusti sanoa Berliozin kohottaneen ohjelmallisen sinfonian aivan uudelle tasolle Fantastisen sinfonian sävellysprosessin myötä valjastaen orkesterin mitä ilmaisuvoimaisimmaksi draaman välineeksi sinfonisessa kontekstissa kuitenkin pidättyen.
Siinä määrin hedelmälliseksi ohjelmallisen sinfonian konsepti osoittautui, että Berlioz palasi sen pariin vielä Harold en Italiessa (1834) ja Roméo et Juliettessa (1839). Berliozin jälkeen sinfonista narratiivia ovat soveltaneet mm. Leondard Bernstein The Age of Anxietyssa (1947-49/1965) ja John Adams Scheherazade.2:ssa (2014).
Kuten tunnettua, Berliozin Fantastinen sinfonia, alaotsikoltaan Épisode de la vie d’un Artiste, kuvaa intohimoa, kaipuuta, epäonnista ihastusta sekä oopiumhuuruista painajaista teloituksineen ja noitasapatteineen.
Musiikillisesti sinfonian viittä osaa liittää toisiinsa, idée fixe, toistuva sävelaihe, joka ilmentää musiikin minäkertojan fiksaatiota rakkautensa kohteeseen. Mitiivi itsessään on peräisin Berliozin vuoden 1828 Prix de Rome -sävellyksestä, Herminie-kantaatista.
Idée fixe -aiheen ohella Berlioz siteeraa Fantastisessa sinfoniassa myös muita varhaisia sävellyksiään. Kolmannen osan, Scène aux Champs, pääteema on peräisin Messe Solennellen (1824) Gratias agimus tibi -osasta, ja koko neljäs osa, Marche au Supplice, perustuu Berliozin varhaisen, esittämättä jääneen oopperan, Les francs-juges (1826) Marche des Gardes -orkesterinumeroon, jonka pätöksen säveltäjä tosin uusi Fantastisen sinfonian sävellysprosessin yhteydessä.
Ensimmäinen osa, Réveries – Passions, rakentuu vielä perinteisen sonaattimuodon varaan, joskin harmoniat kurkottavat varsin etäisiin sävellajeihin osan edetessä. Puettuna omaleimaiseen, läpikuultavaan orkesteriasuunsa ensimmäinen osa muodostaa mukaansatempaavan kokonaisuuden, jonka syvimmän olemuksen Gardiner ja ORR tavoittivat täydellisesti.
Toisessa osassa, Un bal, orkesterisoinnista rakentuu loistelias tanssisali, jonka lomaan kimmeltävän auransa punoo neljän harpun ensemble. Erinomaisine harpisteineen ORR tarttui unenomaisesti kieppuviin valssirytmeihin mitä ihastuttavimmin antaen musiikille huumaavan soivan asun.
Sinfonian draamallinen kännekohta, Scène aux Champs, alkaa englannintorven ja orkesterilavan taakse sijoitetun oboen vuoropuhelulla, johon kietoutuu alttuviulujen värisävä aamu-usva.Kolmannen osan edetessä melankolia ja yksinäisyys saavat yhä vahvemman otteen musiikista. Viimeisillä partituurinsivuilla huhuileva englannintori ei saa enää oboelta vastausta, vaan sen kutsut kauikuvat tyhjyyteen etäisenä ukkosena kumahtelevien neljän patarumpalien tremolojen tahdissa.
Gardiner ja orkesteri olivat hienovireisen jännityksen mestareita tässä musiikissa. Osan jännite rakentui henkeäsalpaavan katkeamattomana hienojen soittimellisten yksitysikohtien saattelemana.
Oopiumnäkyjen keskeltä kohoavissa kahdessa viimeisessä osassa Berlioz avaa portit pidäkkeettömille painajaisnäyille, joille vetää vertoja vain La damnation de Faustin (1845-46) Pandaemonium.
Neljäs osa Marche au Supplice käynnistyy kahden patarumpalin sekstolien ja niihin lomittuvien käyrätorvien ja fagottien repliikkien saattelemana. Osan edetessä ivalliset fagotit sekä kornetein ja ofikleidein vahvistettu vaskisektio kohottavat musiikin groteskiksi marssiksi kohti mestauslavaa.
Marssin päättyessä idée fixe kajahtaa ilmoille klarinetin yksinäisenä valituksena, jonka katkaisee jysähtävä orkesteritutti, jota seuraa jousten kolmen nuotin pizzicato-kuvio, ilmentäen giljotiinin terän putoamista ja mestauslavalta maahan kierähtävää irronnutta päätä. Osa päättyy villiintyneen väkijoukon huutoja muistuttaviin orkesterisointuihin.
Tämä groteski musiikki sai Gardinerilta ja ORR:n muusikoilta mitä vaikuttavimman toteutuksen, jonka pahaenteisyys ja irvokkuus ravistelivat kuulijaa perinpohjaisesti. Kajahtipa päätössointujen lomassa orkesterista myös hurraa-huutojakin.
Päätösosan, Songe d’une nuit de Sabbat, verraton painajaisnäky punoo yhteen jousten pirullisia pizzicatio-kulkuja, ofikleidien kolkosti kaikuvaa keskiaikaista Dies irae melodiaa ja synkästi kumahtelevia kelloja. Lopulta musiikki huipentuu rienaavan Ronde de Sabbat -tanssin ja Dies iraen kontrapunktiin.
Fantastisen sinfonian huikea päätös Concertgebou’ssa. Kuva: Jari Kallio
Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Gardiner valjastivat koko ilmaisuvoimansa tähän painajaismaiseen musiikkiin tuoden Fantastisen sinfonian mitä näyttävimpään päätökseen. Huikea konserttielämys, jonka riemastunut yleisö palkitsi pitkin suosionosoituksin.
– Jari Kallio
Orchestre Révolutionnaire et Romantique
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari
Lucille Richardot, mezzo-sopraano
Hector Berlioz: Ouverture du Corsaire, Op. 21 (1844/1852)
Hector Berlioz: La mort de Cléopâtre. Scène lyrique (1829)
Hector Berlioz: Chasse Royale et Orage oopperasta Les Troyens (1856-58)
Hector Berlioz: Je vais mourir. Adieu, fière cité oopperasta Les Troyens (1856-58)
Hector Berlioz: Symphonie fantastique, Op. 14 (1830)
NTR Zaterdag Matinee, Concertgebouw, Amsterdam
La 20. lokakuuta, 14.15
