Monthly Archives: kesäkuu 2018

Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle
Musikvereinissa sunnuntaina. Kuva © J. Kallio

Wienin-viikonloppunsa päätteeksi Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle esittelivät loppuunmyydyn Musikvereinin yleisölle mitä innostavimman ohjelman. Konsertin avauksena kuultiin orkesterin ja Rattlen uusi tilausteos, Hans Abrahamsenin Three Pieces for Orchestra (2014-17) ja päänumerona Anton Brucknerin yhdeksäs sinfonia täydennetyssä neliosaisessa asussaan.

Abrahamsenin seitsemänminuuttinen orkesteriuutuus perustuu kymmenen pianokappaleen kokoelman Ti studier (1984-98) viidenteen, kuudenteen ja seitsemänteen kappaleeseen. Samaisen kokoelman pohjalta on jo aiemmin syntynyt Four Pieces for Orchestra (2004) sekä käyrätorvitrio Seks stykker (1984).

Ensimmäinen orkesterikappaleista, esitysmerkinnältään With a restless and painful expression, on epäsäännölsten aksenttien ja vaihtuvien tahtilajien värittämä nopea ja esitysohjeensa mukaisesti levoton orkesteritutkielma, jonka oikukas vääjäämättömyys tekee kuulijaansa välittömän, vangitsevan vaikutuksen.

Toinen kappale, Calmly moving, on orkestroitu kahdelle viululle, kahdelle piccololle, pianolle, celestalle, ksylofonille, marimballe, kellopelille ja crotaleille. Sen hiljaisuuden rajoilta kohoavat hennot säikeet ja hienovaraisesti lomittuvat rytmit kutsuvat maailmaansa liki loitsun lailla herättäen samalla assosiaatioita laulusarjan let me tell you (2013) maailmoihin.

Vaikka kolmannen kappaleen, Heavy, otsikosta voisi toisin arvailla, musiikissa liikutaan dynaamisen asteikon pehmeimmällä, pianon ja piano pianissimon välisellä alueella. Lyömäsoitinten pulssit muodostavat ytimen, jonka ympärille kietoutuvat kontrabassojen ja bassolarinetin repliikit. Vähitellen myös muut soitinryhmät liittyvät mukaan, mutta vain hetkittäisten, lyhyiden fraasien muodossa. Tempo hidastuu asteittain, kuin huomaamatta. Alttoviulujen ja klarinettien viimeisten melodisten aihelmien jälkeen hiljainen pulssi saattelee teoksen hienoon päätökseensä.

Rattle ja orkesteri peilasivat Abrahamsenin pienoismaailmoja taidokkaasti antaen kullekin kappaleelle oman, kiehtovan identiteettinsä. Toivottavasti Three Pieces for Orchestra löytää tiensä orkesterien ohjelmistoihin lähitulevaisuudessa Berliinin filharmonikoiden esimerkkiä seuraten.

Brucknerin finaalin kotiinpaluu

Harvaa teosta ympäröi yhtä sitkeä mytologia kuin Brucknerin yhdeksättä sinfoniaa (1887-1896), jota tavallisesti esitetään keskeneräisenä, kolmiosaisena versiona. Nämä kolme ensimmäistä osaa olivat valmistuneet vuoden 1894 loppuun mennessä.

Kaksi viimeistä elinvuottaan Bruckner työskenteli finaalin parissa. Toisin kuin yleensä uskotaan, säveltäjän kuollessa syksyllä 1896 finaali oli lähes valmis ja suurimmaksi osaksi myös orkestroitu. Ainoastaan coda oli vielä alustavan hahmotelman asteella. Tosin siitäkin Bruckner oli esittänyt urkuimprovisaatioita ystävilleen, joiden kertomukset, säveltäjän luonnosten ohella, antavat melko hyvän kuvan Brucknerin suunnitelmista.

Liki sata vuotta ehti kuitenkin kulua ennen kuin finaalin olemassaolo alkoi saada vähitellen tunnustusta. Brucknerin kuoltua finaalin käsikirjoitus jäi hänen yöpöydälleen. Toivottaessaan viimeisiä tervehdyksiään vainajalle monet säveltäjän ystävistä ottivat surutta käsikirjoituksesta sivuja muistoksi itselleen. Jäljelle jääneet nuottilehdet päätyivät lopulta Franz Schalkin haltuun enemmän tai vähemmän epämääräisenä kokoelmana.

Niinpä on jossain määrin ymmärrettävää, että Ferdinand Löwe päätyi johtamaan yhdeksännen sinfonian ensiesityksen kolmiosaisena, perinpohjaisesti uudelleenmuokkaamanaan versiona vuonna 1903. Näin sai alkunsa myytti kolmiosaisesta sinfoniasta, jonka finaalista oli olemassa vain katkelmia.

Ajatus keskeneräisenäkin täydellisestä, vaikuttavaan adagioon päättyvästä sinfoniasta on kuitenkin musiikillinen valhe. Houkutteleva sellainen, mutta valhe yhtä kaikki.

Vuosina 1983-2012 musikologit Nicola Samale, John A. Phillips, Benjamin-Gunnar Cohrs ja Giuseppe Mazzuca tekivät lopulta vaativan ja kunniakkaan työn finaalin rekonstruoimiseksi. He kävivät läpi kaiken tunnetun materiaalin, jonka katkelmia oli päätynyt kymmenien eri tahojen haltuun, järjestivät sen ja ryhtyivät arvioimaan, millaisen prosessin takana finaalin esityskuntoon saattaminen olisi.

Loppujen lopuksi 653 tahdin mittaisesta finaalista 559 tahtia oli joko täysin valmiina tai suhteellisen helposti täydennettävissä. Vain 96 tahtia jäi rekonstruoitavaksi, mutta näistäkin suurimman osan sisältö oli pitkälle pääteltävissä Brucknerin hahmotelmien pohjalta.

Tietenkin voidaan spekuloida, missä määrin Bruckner olisi vielä muokannut finaaliaan sen ensimmäisen version valmistuttua, mutta sama kysymys voidaan oikeastaan esittää minkä tahansa Brucknerin teoksen osalta. Säveltäjä uusi teoksiaan kerta toisensa jälkeen, joten koko lopullisen version käsite on varsin häilyvä Brucknerin kohdalla.

Näin ollen Samale-Phillips-Cohrs-Mazzuca -finaalia voidaan pitää kaikin tavoin oikeutettuna esitysversiona. Finaalin loppuunsaatettu editio sai ansaitusti laajaa huomiota, kun se kuultiin Rattlen johdolla Berliinissä helmikuussa 2012. Samassa yhteydessä sinfonia myös levytettiin neliosaisessa muodossaan EMI:lle.

Olikin enemmän kuin riemastuttavaa, että Rattle ja Beriinin filharmonikot olivat sisällyttäneet yhdeksännen sinfonian neliosaisen version myös päätöskiertueensa ohjelmaan. Erityisen merkityksellistä oli saada kuulla teos nimenomaan Wienissä, Brucknerin kotikulmilla.

Ensimmäinen osa, Feierlich, misterioso, avautui pelottavan jylhänä panoraamana, jonka kokonaismuoto rakentui vahvan johdonmukaisesti huikean emotionaalisen intensiteetin ja tarkoin balansoidun soinnin saattelemana. Orkesteri eli Brucknerin maailmaa täydestä sydämestään tarjoten kuulijoilleen todellisen sointikylvyn.

Scherzon demoninen avaus pizzicatojousten johdannosta itsepintaisena vyöryvään pääteemaan toteutui mitä vaikuttavimmin. Musiikin piinaava itsepintaisuus piti kuulijaa tiukasti otteessaan. Nopea trio tarjosi hetkellisen pakopaikan, kunnes scherzon kertaus vei jälleen mukanaan.

Adagio soi koskettavan kauniisti kaikissa sävyissään kiehtovine harmonioineen. Rattle ja orkesteri antoivat musiikin puhua puolestaan, rahtustakaan liioittelematta. Näin adagion todellinen olemus pääsi täyteen oikeuteensa.

Finaali oli yksi konserttielämäni huikeimpia kokemuksia. Patarumpujen etäinen kumina saattaa musiikin alkuun. Puhaltimien ja jousten ensimmäisistä repliikeistä kasvaa vähitellen ostinatokulku, joka johtaa vaskien majesteetilliseen pääteemaan. Tätä purkausta seuraa finaalin lyyrisempien teemojen esittäytyminen. Näihin kietoutuu kuintenkin johdannon ostinato johtaen musiikin jänniteiseen kehittelyyn, jonka puolestaan purkautuu vaskien upeaa koraaliteemaan.

Vähitellen koraaliteemakin sävyt tummenevat, ja harmoniset jännitteet alkavat jälleen kasvaa. Vaskien dissonassit katsovat pitkälle 1900-luvun puolelle harmonioiden seikkaillessa yhä kauemmas tonaalisista keskuksista Brucknerin nerokkaassa kehittelyjaksossa, joka huipentuu villiin fuugaan.

Viimein koraaliteema palaa kaikessa majesteetillisuudessaan puhaltimilla jousten koristelemana ja vaskifanfaarien ympäröimänä huipentuen ensimmäisen osan pääteeman muistumaan. Tästä käynnistyy jännittävä coda, joka kasvaa puhallinten ja jousten vuoropuhelusta koko orkesterin valtavaan huipennukseen, jossa vapautuvan energian määrä on järisyttävä. Tässä musiikissa soi kaikkeus.

Rattle ja berliiniläiset kohottivat yhdeksännen sinfonian finaalin uskomattomiin korkeuksiin. Vaikka olen saanut nauttia vuosien varrella mitä erinomaisimmista konserteista, vastaavaa intensiteettiä en muista kovin usein kokeneeni. Reaktioista päätellen niin Musikvereinin yleisö kuin Rattle ja muusikotkin jakoivat nämä tuntemukset.

Sir Simon Rattle kiittää Musikvereinin yleisöä oivallisen viikonlopun päätteeksi. Kuva © J. Kallio

Pitkien suosionosoitusten myrskyssä oli syvää liikutuksen ja onnen tunnetta. Orkesteri sai nousta kerta toisensa jälkeen kumartamaan, kunnes muusikot lopulta suuntasivat lavan taakse. Yleisö malttoi lopettaa aplodinsa vasta Rattlen käytyä lopuksi vielä kerran kumartamassa tyhjällä lavalla. Tästä konsertista riittänee puhetta pitkäksi aikaa.

 — Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Hans Abrahamsen: Three Pieces for Orchestra (2014-17)
Anton Bruckner: Sinfonia nro 9 d-molli (1887-1896, finaalin täydennetty versio (1983-2012, Nicola Samale, John A. Phillips, Benjamin-Gunnar Cohrs & Giuseppe Mazzuca)

Musikverein, Wien
Su 03.06.2018, klo 11.00

Sir Simon Rattle ja Jörg Widmann kättelevät Tanz auf dem Vulkanin Itävallan ensiesityksen jälkeen Musikvereinissa. Kuva © J. Kallio

Berliinin filharmonikoiden viimeinen kiertue Sir Simon Rattlen ylikapellimestarikaudella saapui lauantaina Wienin Musikvereiniin, jossa orkesteri soittaa kuluvana viikonloppuna kaksi konserttia.

Lauantain konsertin avauksena kuultiin orkesterin nimenomaisesti tätä kiertuetta varten tilaama uutuusteos, Jörg Widmannin Tanz auf dem Vulkan (2018). Rattlelle ja orkesterille omistettu kymmenminuuttinen, suurelle orkesterille kirjoitettu teos jatkaa Widmannin mainiota istrumentaalisen teatterin perinnettä.

Tanz auf dem Vulkan käynnistyy yllättävällä yhdentoista tahdin swing-johdannolla, jonka orkesteri aloittaa kuin varkain, ennen kapellimestarin saapumista lavalle. Kun kapellimestari viimein pääsee korokkeelle, seuraa fermattitauko, jonka jälkeen musiikki suuntaa jotakuinkin toisenlaisiin sointeihin.

Kontrabassojen sekä basso- ja kontrabassonlarinetin mörinä vahvistettuna isorummun ja tamtamin kumahduksilla synnyttää peruspulssin, jonka lomaan puhallinten ja jousten aihelmat vähitellen rakentuvat. Fraasit tiivistyvät ja hajoavat. Musiikin pinnalla häivähtelevät hetkittäin tutunoloiset fragmentit, jotka kuitenkin katoavat nopeasti takaisin sointikuohujen alle.

Huipennukset Widmann rakentaa taidokkaasti luoden tiheän kudoksen, jonka kuhinassa tiivistyy valtava dynaaminen voima. Musiikki tuntuu olevan hieman ligetimäisen paradoksaaliseen tapaan samanaikaisesti sekä staattista että alituisessa liikkeessä.

Viimeisten kuohujen hiipuessa kapellimestari poistuu lavalta, ja orkesteri vie teoksen päätökseensä johdannon tapaan swingin hengessä.

Tanz auf dem Vulkan tuntui löytäneen Rattlen ja orkesterin luota henkisen kotinsa. Vaikka tämä oli vasta teoksen kolmas esitys, sillä tuntui olevan jo paikkansa orkesterin ohjelmistossa. Rattle ja muusikot heittäytyivät Widmannin maailmaan omistaituneesti ja mukaansatempaavasti saaden hurmioituneelta yleisöltä varsin innostuneen vastaanoton.

Witold Lutosławskin Kolmas sinfonia (1973-83) syntyi pitkän kypsyttelyn tuloksena. Chicagon sinfoniaorkesteri tilasi teoksen jo vuonna 1972. Pian sen jälkeen Lutosławski laati sinfonian ensimmäiset luonnokset, mutta teos haki muotoaan kauan, valmistuen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Chicagon sinfoniaorkesteri kantaesitti Kolmannen sinfonian syksyllä 1983 Sir Georg Soltin johdolla.

Kolmas sinfonia herätti valmistuttuaan paljon kiinnostusta ja ansaittua huomiota. Lutosławskista tuli teoksen myötä ensimmäinen Grawemeyer-palkinnon saaja vuonna 1985. Sinfonia onkin kenties säveltäjänsä hienoin, ja sen kuuleminen konsertissa on aina aivan erityinen ilo.

Lutosławski kehittää Kolmannessa sinfoniassa edelleen jo Toisessa sinfoniassaan (1965-67) soveltamaansa rajoitetun aleatoriikan tekniikkaa. Siinä teoksen kokonaismuoto ja taitteiden ääriviivat ovat kirjoitettu auki, mutta niiden sisällä yksittäisten fraasien sisääntulot ja sävelmateriaalin toistojen lukumäärää on muusikoiden päätettävissä.

Kapellimestarin tehtävänä on täten huolehtia sinfonian determinoidusta arkkitehtuurista, jonka puitteissa muusikot voivat toteuttaa vapauttaan. Näin sinfonian jokaisesta esityksestä tulee uniikki ilman, että säveltäjä joutuu luopumaan muodon kontrollista. Lutosławskin ratkaisu lienee hienoimpia synteesejä 1900-luvun jälkipuoliskon musiikillisista virtauksista.

Näiden hyveiden ohella Kolmannen sinfonian kohottaa mestariteokseksi Lutosławskin sävelkielen huikea mukaansatempaavuus ja puhuttelevuus sekä erinomainen orkesterinkäsittely ja oivallinen kokonaismuodon taju.

Rattle ja berliiniläiset herättivät Musikvereinissa Lutosławskin partituurin mitä vaikuttavimpaan soivaan asuunsa. Sinfonian puolituntinen maailmankaikkeus avartui kuulijalle kaikessa syvässä rikkaudessaan. Puhallinten kirkkaina hehkuvat fanfaariaiheet, kontrabassojen tummien urkupisteiden väräjävät säikeet, jousiston säkenöivä kuhina sekä harpun, koskettimien ja lyömäsoitinten kimmeltävät purkaukset kietoivat mukaansa seikkailuun, jossa aika ja tila muuttuivat puhtaaksi musiikiksi uskomattoman vaikuttavasti.

Orkesterin soitto oli riemastuttavan värikylläistä, intonaatioltaan mitä kuulainta ja rytmisesti kertakaikkisen tarkkaa. Rattlen johdolla sinfonian muodon tinkimätön logiikka tarjosi huikeat puitteet, joiden lomassa koko orkesteri saattoi rakentaa yhteisen tulkintansa. Tässä olisi ollut jo yksistään loistavan konsertin ainekset.

Berliinin filharmonikot ja Sir Simon seikkailulla Brahmsin maailmoissa. Kuva © J. Kallio

Väliajan jälkeen odotti kuitenkin Johannes Brahmsin Sinfonia nro 1 (1862-1876). Brahmsin sinfoninen tie oli tunnetusti niin ikään mutkikas. Nuoren säveltäjän ensimmäiset yritykset päätyivät umpikujaan, joskin hän saattoi pelastaa osan sävelmateriaalistaan Ensimmäiseen pianokonserttoon (1858).

Brahms ryhtyi uuteen yritykseen vähitellen vuonna 1862, ja liki viidentoista vuoden prosessin tuloksena ensimmäinen sinfonia sai lopulta ensiesityksensä marraskuussa 1876 Karlsruhessa Otto Dessoffin johdolla.

Ensimmäisen sinfonian musiikillisen olemuksen ytimessä on etsintä. Vaikka Brahms oli traditiotietoisempi kuin kaiketi yksikään edeltäjistään, on hänen katseensa kuitenkin ennen kaikkea horisontissa, kuten Schönberg hyvin tiesi. Brahms tuntee toki Beethoveninsa, Mendelssohninsa, Schumanninsa ja Haydninsa, mutta lähtökohdistaan hän rakentaa kuitenkin uutta, tulevaisuutta.

Ensimmäisen sinfonian johdannon vääjäämättömyys sai Rattlelta ja berliiniläisiltä mitä vaikuttavimman toteutuksen. Toki nyt oltiin aivan tämän orkesterin osaamisen ydinalueella, mutta silti avauksen intensiteetti pääsi yllättämään. Koko ensimmäinen osa kuohuineen rakentui voimallisesti tinkimättä kuitenkaan siitä soinnin läpikuultavuudesta, joka on ensiarvoisen tärkeää Brahms-soitossa.

Sinfonian keskiosat ovat tulkinnallisesti usein problemaattisia. Niissä on luontaista keveyttä, jonka liiallinen korostaminen kutistaa ne helposti turhankin välisoitonomaisiksi. Toisaalta raskaammin käsiteltynä ne kääntyvät itseään vastaan muuttuen enemmän tai vähemmän kömpelöiksi.

Ratkaisu edellyttää näiden osien materiaalin tarkkaa vivahteiden tajua. Rattle ja orkesteri peilasivat musiikin olemusta hätkähdyttävän oivaltavasti antaen musiikin virrata luontonsa mukaisesti alati elävänä sävelkudoksena, jonka sävyjen ja dynamiikan kontrastit pääsivät oikeuksiinsa.

Sinfonian finaali antoi loistavalle konsertille mitä hienoimman päätöksen. Berliinin filharmonikot ja Rattle elivät täydessä yhteisymmärryksessä musiikin kanssa kohottaen Brahmsin sinfonisen päätöksen intensiteettiin, jonka vertaista en usko tässä teoksessa milloinkaan aiemmin kokeneeni.

Finaalin jännitteet rakentuivat ja purkautuivat pakahduttavasti, ja musiikissa oli ennenkokematonta vimmaa, joka kanavoitui ilmoille mitä innostavimpana orkesterisointina, jonka yksityiskohtien rikkaus oli syvän ilon lähde. Orkesterin ja ylikapellimestarin kuudentoista vuoden aikana rakentunut yhteisymmärrys kohosi tässä yhdeksi unohtumattomimmista ilmentymistään.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Jörg Widmann: Tanz auf dem Vulkan (2018)
Witold Lutoslawski: Sinfonia nro 3 (1973-83)
Johannes Brahms: Sinfonia nro 1 c molli, op. 68 (1862-76)

Musikverein, Wien
La 02.06.2018, klo 15.30