Monthly Archives: helmikuu 2018

Sir Simon Rattle, Miroslav Lacko ja Berliinin filharmonikot loistivat Gershwinin Rhapsody in Bluessa. Kuva © Kari kallio.

Vuosien mittaan riemastuttavaksi traditioksi muotoutunut Berliinin filharmonikoiden myöhäisillan konserttien sarja huipentui lauantaina Sir Simon Rattlen johtamaan päätökseensä Philharmoniessa. Konserttisarjan hengessä liikuttiin jälleen kerran tavanomaisen sinfonisen ohjelmiston ulkopuolella jazzin tienraivaajan, Paul Whiteman Orchestran ohjelmistossa.

Vuosikymmenten ajan Paul Whiteman (1890-1967) orkestereineen oli tunnetuimpia amerikkalaisen big band -jazzin edelläkävijöitä, jonka yhtyeessä esiintyivät niin monet aikansa suurista muusikoista Bing Crosbysta alkaen. Lukemattomien legendaaristen orkesterisovitustensa ohella Whiteman tunnetaan erityisesti George Gershwinin (1898-1937) uran vauhdittajana Rhapsody in Bluen (1924) ansaittua huomiota herättäneen ensiesityksen myötä.

Vaikka Whitemanin saavutukset jakavatkin jazzpiirien mielipiteitä jossain määrin, lienee kuitenkin hyvä muistaa keskeisten aikalaismuusikoiden, erityisesti Duke Ellingtonin, varaukseton kunnioitus Whitemania kohtaan.

Sir Simon Rattlen laajassa ohjelmistossa big band -jazzin henki on ollut läsnä pitkään.  Viimeisimpänä esimerkkinä mainittakoon Leonard Bernsteinin Wonderful Townin mainio konserttiesitys Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa viime joulun alla.

Lauantai-iltaisen Berliinin konsertin aivan erityinen lumo kumpusi oivallisesta uskollisuudesta Whitemanin alkuperäissovitusten hengelle ja kirjaimelle. Berliinin filharmonikot soittivat samoista viskitahrojen värittämistä stemmoista kuin Paul Whiteman Orchestran muusikot aikoinaan. Lisäksi illan solisteina vieraili kaksi alan huippuammattilaista, Miroslav Lacko ja Max Raabe, joiden erityinen osaaminen vahvisti illan autenttisuutta.

Konsertin alkupuoli oli omistettu instrumentaalisovituksille alkaen mainiosta Dardanellasta ja huipentuen Rhapsody in Blueen alkuperäisessä jazzorkesteriasussaan. Heti avauskappaleesta alkaen huomiotaherättävää oli se mieltänostattava Whitemanin tyylin, tekniikan ja ennen kaikkea hengen omaksuminen, jolla Rattle ja Berliinin filharmonikoiden kolmisenkymmentä muusikkoa ohjelmistoon heittäytyivät.

Paul Whiteman Orchestran kokoonpanossa puhaltimilla oli tietenkin keskeinen asemansa. Lyyristä sointiväriä orkesteriin toi pieni jousisto, rytmiikan perustan ja joukon raikkaita koloristisia efektejä puolestaan kolme lyömäsoittajaa, basisti ja kaksi kosketinsoittajaa.

Illan istrumentaalisovitusten ehdoton huipentuma oli luonnollisesti Rhapsody in Blue, Gershwinin verraton klassikko ja ensimmäinen tutkielma tiellä kohti yhä laajamittaisempia konserttisävellyksiä. Nimensä mukaisesti teos on rapsodia, melko vapaasti, mutta johdonmukaisesti ja kertakaikkisen vangitsevasti etenevä konsertoiva sävellys pianosolistille ja soitinyhtyeelle.

Rhapsody in Bluen orkesterijohdannon välittömästi tunnistettava yksityiskohta on luonnollisesti klarinetin herkullinen avausrepliikki joka sytyttää teoksen tunnelman. Orkesteri käy vuoropuhelua pianosolistin kanssa mitä moninaisimmissa sointiväreissä hyödyntäen taidokkaasti yhtyeilmaisun mahdollisuudet.

Gershwinin melodisen keksinnän ehtymättömyys väikkyy siinä hurmaavassa vaivattomuudessa, jolla rapsodian sointivirta pulppuaa alati eteenpäin. Miroslav Lackon pianismia kietoutumista Gershwinin innostavaan henkeen olikin mitä riemukkainta seurata.

Rattle ja berliiniläiset puolestaan pukivat Rhapsody in Bluen täyteen värikylläiseen hehkuunsa huolehtien rytmiikan ja soittimellisten detaljien tarkasta, mutta vapautuneesta toteutuksesta erinomaisesti.

Gershwinin sävelten jälkeen sukellettiin Whitemanin vokaalisovitusten maailmaan yhdessä tämän musiikkityylin taitajan, Max Raaben kanssa. Raabe on omistautunut Palast-orkesterineen juuri tämän ajan musiikille, joten Philharmoniessa saatiin siten nauttia myös ajan hengestä kumpuavasta vokaali-ilmaisusta.

Ja kuinka hienoja elämyksiä nuo aikansa monet listaykköset tarjosivatkaan! Suosikkeja lienee mahdoton valita, mutta ehkäpä My Blue Heaven ja Smoke Gets in Your Eyes piirtyivät mieleen kaikkein syvimmin Raaben mainion tulkinnan, monien hienojen soitinsoolojen sekä Berlinin filharmonikoiden ja Rattlen taidokkaan yhtyetyöskentelyn ansiosta.

Illan tultua päätökseensä yleisö palkitsi Rattlen ja muusikot osoittaen pitkään suosiota seisaaltaan niin tälle nimenomaiselle konsertille kuin koko myöhäisillan konserttien huikealle sarjalle, jonka merkitys Berliinin filharmonikoiden roolin avartajana, ohjelmiston laajentajana ja konserttitunnelman nostattajana on ollut erittäin merkittävä.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Max Raabe, laulu
Miroslav Lacko, piano

Paul Whiteman: Dardanella, Sweet Sue, My Blue Heaven, After You’ve Gone, Nobodyʼs Sweetheart, Smoke Gets in Your Eyes, Makinʼ Whooppe, Cho Cho San

George Gershwin: Rhapsody in Blue

Philharmonie, Berliini
La 10.2.2018, klo 22

Risto-Matti Marin oli yksi konsertin pianisteista

Suomen Chopin-Seura oli saanut ajatuksen järjestää Ritarihuoneella konsertin stipendirahastonsa hyväksi yhteistyössä Steinway-tehtaan kanssa, joka oli lainannut saliin upean D-mallin flyygelin. Talossa ei ole nimittäin vielä ikiomaa flyygeliä, joskin toivotaan, että sellainen pian saadaan ja joku taho ryhtyy tärkeän kulttuurihankkeen sponsoroijaksi. Ritarihuone on nimittäin konserttisalina sinänsä varsin attraktiivinen, sen juhlavat vaakunaseinät virittävät mielen oikealle aaltopituudelle – erityisesti ottamaan vastaan klassis-romanttisen musiikin sanomaa. Ohjelman olivat koonneet professori Erik T. Tawaststjerna ja Hui-Ying Liu vaihtelevasti kolmeen säveltäjään keskittyen: Schubertiin, Chopiniin ja Lisztiin. Schubertia edustivat Tawaststjernojen duon alkusoittona tulkitsema Fantasia f-molli täynnä wieniläistä Sehnsuchtia ja tanssillisuutta, nähtynä ikään kuin etäisinä muistumina. Se on hieno duo, kuin yksi soittaja lavalla. Toinen Schubert-numero, Es-duuri-impromptu, taas kuului Risto-Matti Marinin osastoon. Se on kaikkien tuntema hieman etydimäinen karakterikappale, joka astuu ulos raameistaan lopun accelerandossa ja kiihkossa. Erik T. Tawaststjerna juonti koko konsertin englanniksi.

Mutta Schubertien väliin sijoittui valikoima Chopinin etydejä. Tämän vaativan tehtävän oli ottanut Marko Mustonen, varsinainen virtuoosi, Kajaanista tätä nykyä, mutta takanaan nuoresta iästä huolimatta loistava ura kansainvälisillä lavoilla. Hän on etydeissä elementissään, koska nauttii vaikeuksista ja vauhdin hurmasta. Mutta hänen tulkinnoissaan on huomattavaa, miten hän hallitsee tekstuurin myös esteettisesti, osaten vetäytyä oikeissa paikoissa ’eksistentiaaliselle’ tasolle, hiljentäen virtuositeetin äkkiä pianissimoon jonkinlaisena understatementina. Tällainen oli C-duurietydi kaikessa briljanssissaan. As-duurietydin ’tuulikannel’ -melodia oli johtavana äänenä, tämä oli sitä Jan Hoffmanin kuuluttamaa Schönheit und Poesie, kauneutta ja runoutta, kuten hän kerran sanoi kurssillaan. Cis-mollietydi oli tempoltaan ääripäässä ja suorastaan päällekäyvä. Sille vastakohdan muodosti Ges-duurietydin perhosmainen kuviointi mustilla koskettimilla. As-duurietydi op. 10 on erittäin vaikea, koska aksentointi tunnetusti koko ajan vaihtelee kaksi- ja kolmijakoisen ja staccatojen välillä, väliääni saa laulaa E-duuritaitteessa peukalolla. Kun koko konsertin teemana oli ’Rakkaus ja vallankumous’, oli selvä, että lopuksi tulisi Vallankumousetydi. Marko Mustosta on saatava useammin pääkaupungin lavoille. Sitä paitsi hän on musiikkitieteen maisteri. Lisztin transsendenttietydi Villi metsästys oli kuin ylimääräinen numero, metsästystopokset vietynä tekniikan tuolle puolelle.

Väliajan jälkeen palattiin Chopiniin, ja Marin soitti Barcarollen, samettisella soinnilla, kohottaen keskitaitteen ilmeikkääseen huipennukseen. Lisztin Petrarca-sonetti osoitti, miten Liszt ei ole koskaan pelkkää sointia ja tekniikka, vaan kaikki on ilmaisevaa, takana on aina koko romantiikan literääri kulttuuri. Marin on myös kuin kotonaan näissä romantiikan keskeisissä nimissä, ja itse asiassa tuli ajatelleeksi, miten klassinen oli sekä Schubertin että Chopinin musiikki-ihanne. Chopin aloitti aina säveltämisen soittamalla ensiksi tunnin Bachia.

Viimeisenä numerona oli Irina Zahharenkovan, virolaisen pianistin soittama Chopinin h-mollisonaatti. Hän oli uusi tuttavuus vaikka huomasin, että hän oli juuri esittänyt Tshaikovskin erittäin vaikeaa pianotrioa toisella lavalla Helsingissä. Zahharenkova on saanut erinomaisen koulutuksen ja Chopin pysyi ehdottomasti sonaattimuodon rajoissa. Hän fraseeraa ilmeikkäästi ja antaa jokaisen teeman kasvaa ja kehittyä kuin omassa rauhassaan. Tässä ei ollut mitään hysteriaa, johon tekstuuri saattaa monen myös houkuttaa. Kun kuuli hänen melodista linjaansa tuli ehdottomasti mieleen Marcel Proustin puhe ’Chopinin pitkäkaulaisista teemoista’. Hänen soitossaan basson akordit eivät milloinkaan häiritse musiikin vokaalista linjaa ja sen sukulaisuuttaa italialaiseen oopperaan. Zahharenko antaa koruilulle aikaa, mutta finaalin presto oli myös hurjaa menoa, mutta: aina kuitenkin ohjakset käsissä.

Ritarihuoneen salista noin puolet oli käytössä, flyygeli sijoitettuna toiseen päähän, jolloin saatiin akustiikaltaan suotuisa pitkulainen tila. Yleisössä oli runsaasti helsinkiläistä tunnettua musiikkiväkeä, entisiä Sibelius-Akatemian rehtoreita ja pianisteja.

— Eero Tarasti

Konsertti Suomen Chopin-yhdistyksen stipendirahaston hyväksi
Ritarihuone, Helsinki, 5.2.2018 klo 19

Juontajana Professori Erik T. Tawaststjerna
Chopin, Liszt, Schubert
Hui-Ying Liu, Risto-Matti Marin, Marko Mustonen, Erik T. Tawaststjerna ja Irina Zahharenkova, piano