Akseli Gallen-Kallela: Gustav Mahler.
Tärkein syy mennä keskiviikkona Filharmonian konserttiin Helsingissä oli tietenkin kuulla, miten Susanna Mälkki johtaa Mahlerin viidennen sinfonian. Kyllä konsertin alkunumerollakin oli oma attraktionsa, nimittäin Helmut Lachenmannin (s. 1983) tuubakonsertto Harmonica tuuballe ja suurelle orkesterille. Muistan viimeksi kuulleeni Lachenmannia Rooman Nuova Consonanza -festivaalissa, jolloin esitettiin hänen toinen jousikvartettonsa (”Reigen seliger Geister”, 1989). Jäi mieleen avantgarde-tekstuurin puitteissa toteutettu äärimmäisen hienostunut sointimaailma. Sittemmin luin Lachenmannin paksua opusta Musik als existentielle Erfahrung (1996, Wiesbaden: Breitkopf & Härtel), jossa on teoria erilaisista klangityypeistä – joka sopi omaan esseeseeni ”Valo musiikissa”. Tuubakonsertto on tavallaan johncagelaista modernismia, sarja ikään kuin toisistaan irrallaan olevia ja aina yllättäviä sointitapahtumia kaikin mahdollisin keinoin, soittotavoin ja yhdistelmin. Tuubaa käsitellään osin musiikkiteatterina, soittaja saa välillä hihkaista irrallisia tavuja, mutta välillä on myös wagneriaanisia melodiakaarroksia ja konserton lopulla jatkuvampaa ja sujuvampaa ikään kuin ’konsertoivaa’ musiikillista diskurssia. Sitä ennen lyömäsoitin tikuttaa tasaista rytmiä, jota vasten piirtyy hassusti tuuban äkillisiä väliintuloja. Mutta teoksella on aina yllättävistä sointitapatumista huolimatta syke. Susanna Mälkki sai juuri sillä teoksen pysymään koossa. Ranskalainen Gérard Buquet (s. 1954) oli virtuoosin roolissaan loistava, hän ymmärsi myös että kömpelö tuuba on aina vähän humoristinen soitin lavalla. Minusta tuntuu, että olen tavannut hänet; hänhän opiskeli myös musiikkitiedettä Strasbourgin yliopistossa.
Itse asiassa Lachenmannissa toteutunut musiikin hajoaminen irrallisiksi tapatumiksi alkoi jo Mahlerin sinfonioissa. Onko niissä ’normaalia’ musiikillista logiikkaa? On olemassa Mahler-puolue, joka kysyy kuten hänen suuri saksalais-kreikkalainen tutkijansa Constantin Floros: Warum Mahlers Musik so Geliebt Ist? (Miksi Mahlerin musiikki on niin rakastettua?) Heille Mahler on palvonnan kohde, he unohtavat vastapuolen väitteet, että hänen sinfoniansa ovat kapellismestarimusiikkia, jossa kaikki perustuu orkestroinnin efekteihin. Näin kerran Pariisin Mahler-näyttelyssä hänen originaaleja partituureja tupaten täynnä erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia, korjauksia, aksentteja, esitysohjeita.
Toinen puolue vannoo Brucknerin nimeen, jolla symmetriset blokit pitävät musiikkia koossa. Oikeastaan olen ihmetellyt, että Adorno haukkui Sibeliuksen musiikkia epäjohdomukaiseksi ja kuin mielettömäksi puheeksi jossa toisistaan irralliset sanat kuten ”Greta, aura, bensiiniasema” seuraavat toisiaan päättömässä epäjärjestyksessä. Eikö tämä päde paljon enemmän Mahleriin, joka on vaihtelee karaktäärejään aina hämmästyttävästi ja shokeeraaravasti; koskaan ei tiedä mihin tässä oikein päädytään. Ja sitten on tuo orkesterijuttu. Piano-opettajani Wienissä Bruno Seidlhoder kertoi tämän anekdootin: Mitä eroa on Berliozilla ja Mahlerilla? Jos Berliozilta ottaa pois orkesterin, jäljelle jää kehno harmonia. Jos Mahlerilta ottaa pois orkesterin – jäljelle ei jää mitään. Mutta Mahler on jo modernia. Hänen musiikissaan on aina läsnä tietty vieraantuneisuus; hänhän sanoi olevansa ulkopuolinen tshekkiläisenä Itävallassa, itävaltalaisena Saksassa ja juutalaisena koko maailmassa. Helsingissä hän kävi 1907, mutta tapaamisesta Sibeliuksen kanssa ei tullut mitään. Sen sijaan Gallen-Kallela maalasi hänestä muutamassa tunnissa muotokuvan Hitträskissä, jossa hän istuu pimeässä – takkatulen värit loimuavat hänen otsallaan. Se on paras kuva, mitä Mahlerista on tehty, originaali on kaiketi Mäntän galleriassa.
Väriä täynnä on myös viides sinfonia. Mälkin tulkinta siitä oli kaikkein korkeinta luokkaa mitä ajatella saattaa, samoin orkesterin soitto. Ei tosiaan kannata lähteä etsimään parempaa musiikkielämää muualta kuin Helsingistä. Miten Mälkki sai tästä ongelmallisesta teoksesta ja säveltäjästä aikaan jotain niin mykistävän hienoa kuin mitä liioittelematta nyt kuultiin? Suoraan sanoen hänen johtamanaan Mahler kuulostaa paremmalta kuin mitä se onkaan. Luulen, että salaisuus on Mälkin absoluuttisessa rytmitajussa. Hän sai jättiläissinfonian bisarrin oikukkaan rakenteen, kaikkine viittauksineen kansanmusiikkiin, folkloreen, topiikkoihin ja adagiettoineen, hahmottumaan monumentaalisesti ankaralla rytmillään. Se ei salli hänen hetkeksikään poiketa pikkusievään tunnelmointiin, esimerkiksi jousien melodioissa – mihin toki voisi olla tietty lupakin wieniläisen melankolian ilmauksena. Mutta kuulu adagietto oli hänen käsissään sointipintaa, ja laajin kaarin hengittävää fraseerausta. Näin se kohoaakin ehdottomaan vaikuttavuuteensa. Orkesterin taso on huipussaan, kaikki onnistuu, niin soolot, joita Mahler niin anteliaasti kirjoittaa kaikille soittimille – ja valtavat yhteissoinnit fortissimoissa ja huipennuksissa. Tämä konsertti oli ehdottomasti historiallinen tapahtua Filharmonian aikakirjoissa ja osoitti, että Mälkki kuuluu aikamme kapellimestareista suurimpiin.
— Eero Tarasti
