Amfion pro musica classica

Monthly Archives: toukokuu 2017

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden oivaltava Bruckner-kirkastus

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikoiden cornistit saivat ansaitusti myrskyisät suosionosoitukset. Kuva © Jari Kallio

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikoiden cornistit saivat ansaitusti myrskyisät suosionosoitukset. Kuva © Jari Kallio

Orkesterikirjallisuudessa Anton Brucknerin (1824-1896) kahdeksas sinfonia (1884-87, uudistettu 1889-90) hakee vertaistaan. Tämä säveltäjänsä viimeinen valmistunut sinfonia herättää toki huomiota jo ulkoisilta mittasuhteiltaan, mutta vielä hämmästyttävämpää on Brucknerin nerokas ja varsin omaperäinen konstruktio, joka tekee kahdeksannesta sinfoniasta huikean seikkailun.

Kestoa sinfonialla on noin kahdeksankymmentä minuuttia, jonka lisäksi Bruckner käyttää tässä teoksessa suurinta orkesteriaan, jonka omaleimaisinta antia on wagnertuubakvartetti, jolle Bruckner on antanut sinfoniassaan erityisen merkittävän roolin.

Niin riemastuttavaa kuin Brucknerin kahdeksannen sijoittaminen konserttiohjelmaan aina onkin, ensimmäinen haaste syntyy mietittäessä, minkä teoksen voisi sijoittaa sen pariksi. Monesti Brucknerin sinfonioita esitetään yhdessä Mozartin konserttojen kanssa, vaihtelevalla menestyksellä, mutta kahdeksannen sinfonian kesto ei erityisesti suosi tätä ratkaisua.

Wagnerin alkusoittoja näkee myös konserttiohjelmissa, mutta lienee paikallaan kysyä, sopivatko ne tähän tehtävään erityisen hyvin. Bruckner toki sai vaikutteita Wagnerin harmonioista ja orkestraatiosta, mutta pohjimmiltaan hänen musiikkinsa eroaa Wagnerista kuitenkin merkittävästi. Brucknerille onkin itse asiassa vaikea löytää suoria edeltäjiä. Schubertin yhdeksäs sinfonia osuu kenties lähimmäksi tässä mielessä.

Toki kahdeksas sinfonia muodostaa yksinkin aivan riittävän sisällön konsertille, mutta Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle olivat päätyneet ilahduttavaan ratkaisuun ja tilanneet brittisäveltäjä Simon Holtilta (s. 1958) uuden teoksen tätä ohjelmaa varten. Tilaus on osa orkesterin sarjaa aikamme säveltäjille. Ensi vuonna tässä sarjassa kuullaan mm. Magnus Lindbergin ja Hans Abrahamsenin kantaesitykset.

Äkkiseltään katsoen Holtin uutuusteos Surcos – in memoriam Sir Peter Maxwell Davies on monin tavoin eri maailmasta kuin Bruckner. Surcos on kestoltaan vain kuusiminuuttinen ja Holt käyttää melko pientä orkesteria, joskin hän hyödyntää oivallisesti tarjolla olevaa Brucknerin soitinvalikoimaa, kuten kolmea harppua ja kontrafagottia, lisäten joukkoon flyygelitorven ja bassoklarinetin.

Vaikka Surcosin ulkoiset puitteet eroavat Brucknerin sinfoniaklassikosta monin tavoin, pinnan alta löytyy kuitenkin kiehtovaa samankaltaisuutta. Brucknerin tavoin Holt rakentaa teoksensa pienistä aihelmista, jotka kulkevat musiikin läpi kasvaen ja muuttaen kiehtovasti muotoaan. Yhteistä on myös hienovaraisesti teoksen läpi kulkeva peruspulssi, jonka puitteissa erilaiset soivat karakterit rakentuvat.

Holtin sävellystyön lähtökohtana on ollut Antonio Machadon (1875–1939) syyskylvöä kuvaava runo Noviembre 1913. Kylvettävien siementen tavoin Holt istuttaa musiikkiinsa moninaisia aiheita, jotka soivat häivähdyksinä musiikissa ennen haipumistaan pinnan alle. Tempomerkintä Largo: quasi Sarabande vahvistaa teoksen tummaa perussävyä, jonka voi assosioida Surcosin alaotsikon omistukseen Sir Peter Maxwell Daviesin (1934–2016) muistolle.

Hienosti Surcos kantaesityksessään soi Rattlen ja orkesterin huolehtiessa tarkoin tämän lähes weberniläistä tarkkuutta vaativan upeasti häilyvän musiikin olemuksen toteutumisesta. Tähän kuuteen minuuttiin mahtui kokonainen maailma.

Brucknerin sinfoniat ovat esiintyneet viime vuosina yhä useammin Rattlen ohjelmistossa. Ja hyvä niin, sillä hänellä on erittäin kiehtova ote Bruckneriin, vaikka hänen nimeään harvemmin säveltäjään assosioidaankaan.

Berliinin filharmonikoilla taas on tunnetusti maine oivallisena Bruckner-orkesterina, joka on esittänyt säveltäjän musiikkia ahkerasti Furtwänglerin ja Karajanin päivistä saakka. Vuosien varrella Brucknerin sinfonioita on kuultu Philharmoniessa ylikapellimestarien ohella niin Günter Wandin, Herbert Blomstedtin kuin Christian Thielemanninkin johdolla.

Kahdeksas sinfonia alkaa Brucknerille tyypilliseen tapaan viulujen tremololla ja käyrätorvien urkupisteellä, joiden ympärille matalat jouset ja puhaltimet punovat aiheitaan. Kuudenkymmeneseitsemän tahdin johdannon jälkeen pääteema esittäytyy majesteetillisena koko orkesterin fortissimopurkauksena, josta aukeaa mukaansatempaava seikkailu, jossa avausosan teemat kietoutuvat moninaisiin harmonisiin jännitteisiin kohoten välillä pakahduttaviksi huipennuksiksi, joista viimeisen jälkeen musiikki katoaa arvoitukselliseen ppp-hiljaisuuteen tahdeilla 405–417.

Jo ensimmäisen osan perusteella kuulija saattoi ymmärtää kokevansa jotakin erityistä. Harvoin, jos koskaan, olen kuullut tämän osan piirtyvän yhtä jännitteisenä ja intensiivisenä mutta samalla kuintenkin yksityskohdissaan ja sointiväreissään mitä viimeistellyimmin toteutettuna. Orkesterin saattoi aistia olevan omassa elementissään.

Brucknerin scherzo edellyttää tavallistakin perusteellisempaa kokonaisuuden harkintaa kapellimestarilta, sillä sen sinänsä suoraviivainen ABA-rakenne tarvitsee yksityskohdissaan riittävää vaihtelua, jotta musiikki ei sorru monotoniseksi. Samalla on kuitenkin vältettävä tämän varioinnin itsetarkoituksellisuutta.

Myös temposuhteet on pohdittava huolella sillä scherzon ei ole tarkoitus olla erityisen nopea, vaan allegro moderato, kun taas trion esitysmerkintänä on langsam, joten tempojen kontrastien tulee olla suhteellisen hienovaraisia.

Rattle olikin miettinyt tämän osan aivan erinomaisesti. Yhdessä mainioiden muusikkojensa kanssa hän tuntui löytävän osan jokaisen vivahteen, joista moniin kiinnitin nyt huomiota ensimmäistä kertaa. Rytmiikka oli äärettömän ilmeikästä, kiitos tarkkojen aksenttien ja näiden huolellisen vaihtelun. Erityisen mieleenpainuvana tästä osasta mainittakoon vaikuttavasti toteutettu trion päätösjakso, jossa musiikki ajautuu koskettavasti eksyksiin.

Kahdeksannen sinfonian adagio on yksi oivallisimpia romanttisen sinfonisen musiikin ilmentymiä. Tämä pelottavan kaunis osa, esitysmerkinnältään feierlich langsam, doch nicht schleppend vie kuulijansa Brucknerin myöhäisille sinfonioille hyvin omaleimaiseen maailmaan, jollaista ei kohtaa missään muussa musiikissa kenties Mahlerin kymmenennen sinfonian avausadagiota lukuun ottamatta.

Jousten raukeasti keinuva aallokko muodostaa osan rytmisen perustan. Ykkösviulut tuovat avausteemaan, joka kasvaa osan kuluessa toinen toistaan voimallisempiin huipennuksiin, joista musiikki kuitenkin on pakotettu palaamaan yhä uudelleen samaan henkeäsalpaavaan etsintään. Lopulta kuullaan adagion järisyttävin purkaus tahdeilla 249–256, jossa myös lautaset ja triangeli pääsevät soittamaan kaksi ainokaista tahtiaan koko sinfoniassa. Tästäkin musiikki vaipuu kuintenkin takaisin hiljaisuuteensa, mutta nyt seestyneempänä.

Adagio oli berliiniläisten orkesterisoinnin juhlaa, jossa erityisesti wagnertuubat ja käyrätorvet tekivät kertakaikkisen aseistariisuvan vaikutuksen. Rattlen johdolla orkesteri rakensi huipennukset taidokkaasti, ja musiikista muodostui johdonmukainen ja syvältä koskettava kokonaisuus.

Entäpä finaali sitten? Tuo Brucknerin luomuksista yksi huikeimmista vaatii orkesterilta ja kapellimestarilta heittäytymistä suureen seikkailuun, jonka konstruktio on äärettömän vaikuttava. Viidennen sinfonian finaalin ohella tämä on Brucknerin mielikuvituksellisimpia sinfonisia päätöksiä, jossa orkesteri-ilmaisun mahdollisuudet tutkitaan varsin perusteellisesti.

Finaalin avaus, feierlich, nicht schnell käynnistyy jousten vääjäämättömän päättäväisellä neljäsosarytmillä, joihin puhallinten juhlallinen teema kasvaa huipentuen trumpettien kirkkaisiin fanfaareihin. Patarummun fortissimo, joka kerrankin oli fortissimo, ei forte eikä forte fortissimo, käynnistää pääteeman kertauksen, joka johtaa toiseen huipennukseen.

Majesteetillisen avauksen jälkeen musiikki ajautuu pitkään etsintään kekseliäiden harmonioiden ja hämmästyttävän kontrapunktin maailmaan, josta pääteema vähitellen pakottautuu uudelleen ja uudelleen esiin. Yksi hienoimpia näistä pääteeman häivähdyksistä on huilun ja klarinetin vuoropuhelu, jonka Emanuel Pahud ja Andreas Ottensamer toteuttivat kerrassaan kauniisti.

Rattlen johdolla finaalin kehittelyn jännite sai orkesterilta niin musertavan vaikuttavan toteutuksen, että pääteeman lopulta purkautuessa täydellä voimalla saattoi tuntea todellisen hurmoksen, jonka vertaista kokee tuskin missään muussa musiikissa.

Bruckner ei kuitenkaan päätä kahdeksatta sinfoniaansa tähän huipennukseen, vaan edessä on vielä yksi suuri seikkailu, jossa sinfonian kunkin osan teemat liittyvät hurjaan codaan, joka lopulta saattaa tämän ainutlaatuisen matkan katarttiseen päätökseensä.

Hurjiksi kasvoivat yleisön suosionosoituksetkin tämän sinfonisen kirkastuksen jäljiltä. Kenties suurimmat kiitokset saivat ansaitusti Stefan Dohrin luotsaamat verrattomat cornistit, joille ilta oli ollut varmasti vaativa mutta myös aivan erityisen antoisa. Soitinryhmistä häikäisevimpiä olivat myös orkesterin kontrabassot, joiden uskomattomasta ilmaisuasteikosta saatiin nauttia monituiset kerrat illan kuluessa.

Rattlen oivaltavan vakuuttava Bruckner-näkemys sai niin ikään ansaitun lämpimän vastaanoton Philharmonien yleisöltä, joka suostui lähtemään vasta kapellimestarin tultua orkesterin jo poistuttua lavalle vielä kerran kumartamaan. Onneksi berliiniläisten ja Sir Simonin Bruckner-seikkailua saadaan jatkaa vielä ensi keväänä, kun Rattle johtaa yhdeksännen sinfonian täydennetyn neliosaisen edition yhdessä viimeisistä konserteistaan orkesterin ylikapellimestarina.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Simon Holt: Surcos, kantaesitys
Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 c-molli, WAB 108 (editio: Robert Haas, 1939)

Philharmonie, Berliini
Ma 8.5.2017, klo 20

Viitasaaren Musiikin ajan Suomi 100-ohjelmassa Sir John Tusa ja Teemu Mäki

Tulevan kesän festivaaliteema Viitasaaren Musiikin ajassa on taide ja autonomia vuorovaikutusyhteiskunnassa. Konsertti- ja puheohjelma herättävät kysymyksen mm. siitä, mitä tarkoittaa taiteen autonomia tänään, kun taiteen merkitystä arvioidaan yhä useammin välineellisesti. Mikä on kulttuurin osa, arvostus ja arvotus nykymaailmassa? Kuinka säilytämme taiteen autonomian ja mahdollisuudet yhteistyöhön aikana, joka henkii kilpailua ja lyhyen aikavälin voittoja? Kuinka digitaalisuus vaikuttaa taiteilijan autonomiaan? Teemaa käsitellään sekä suomalaisesta että kansainvälisestä näkökulmasta niin sävelten kuin sanojen avulla muun muassa kaksipäiväisen maksuttoman seminaarin aikana, jossa puhuvat Sir John Tusa, Mark Applebaum, Teemu Mäki ja Sini Mononen.

Festivaalin koko ohjelma julkaistaan toukokuun aikana.

Kari Tikan Luther-ooppera toteutetaan Espoossa reformaation merkkivuoden kunniaksi

 

071112 Emriikka Salonen sopraano kuvaaja: Annika Rauhala

Sopraano Emriikka Salonen. Kuva © Annika Rauhala

Urkuyö ja Aaria -festivaali tuottaa reformaation merkkivuoden kunniaksi Kari Tikan Luther-oopperan. Ooppera toteutetaan yhteistyössä Espoon seurakuntien kanssa ja se aloittaa tämän kesän festivaalin 1.–8.6.2017 Tapiolan kirkossa. Teos kertoo uskonpuhdistuksen isästä Martti Lutherista ja hänen kamppailustaan hyvän ja pahan välillä.

Oopperan parissa 1960-luvun lopulta lähtien työskennelleelle Kari Tikalle ajatus tehdä ooppera uskonpuhdistajasta oli äärimmäisen henkilökohtainen.

Martti Luther alkoi vahvasti kiinnostaa ja puhutella minua 1990-luvulla. Luin kymmeniä ja kymmeniä kirjoja, sekä Lutherin omia kirjoituksia että kirjoituksia hänestä. Tajusin, että minullahan oli ollut ihan samanlaisia kamppailuja, samanlaista etsintää ja samanlaisia löytöjä kuin nuorella Martilla. Tärkeimmäksi kysymykseksi oli noussut minulle pelastuminen yksin Jumalan armosta ilman ihmistekoja, ansioita tai ratkaisuja,” kertoo Tikka oopperan tekemiseen johtaneesta prosessista.

Lutherin elämä ja sanoma muotoutui 1990-luvun lopulla oopperaksi, jossa kohtausten väleissä on Lutherin omia virsiä yleisön laulamana. Tikan mukaan oopperassa on kaksi pääteemaa; ihmiskunnan ikuinen kuolemantanssi Saatanan ja tuhon voimien johdolla, mutta ennen kaikkea Jumalan sanan voima ja voitto tuhon voimista.

Teos toteutettiin ensimmäisen kerran Jussi Tapolan ohjaamana Suomen Kansallisoopperan tuotantona, ja se kantaesitettiin vuonna 2000 Temppeliaukion kirkossa Helsingissä. Sen jälkeen sitä esitettiin menestyksellä ympäri Suomea sekä Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Ooppera toteutetaan Urkuyö ja Aariassa uutena produktiona Juulia Tapolan ohjauksessa. Hän toimi Luther-oopperan ensimmäisessä produktiossa isänsä Jussi Tapolan ohjausassistenttina ja tekee nyt oopperasta tähän aikaan sovitetun tulkinnan.

”Haluan tuoda esille, miten Lutherin sanoma voi avautua tämän päivän ihmiselle. Oopperan tapahtumissa kohtaavat nykyhetki ja Lutherin aikakausi,” Juulia Tapola kertoo.

Oopperassa esiintyvät Elja Puukko (baritoni) Lutherina, Emriikka Salonen (sopraano) Lutherin vaimona Katharina von Borana ja Aki Alamikkotervo (tenori) Saatanana. Muissa rooleissa laulavat Hannu Jurmu (tenori), Alina Koivula (sopraano) ja Jussi Merikanto (basso). Oopperaesityksen johtaa Erkki Lasonpalo ja orkesterina soittaa Feste Burg Ensemble. Luther-kuorossa on laulajia pääkaupunkiseudun kuoroista. Kuoron valmentavat kuoromestari Tatu Erkkilä ja Erkki Korhonen. Oopperan visualisoinnista vastaavat Juulia Tapola, Anna Kontek ja Suvi Saari. Osa puvustuksesta ja lavastuksesta toteutetaan Omnian oppilastöinä.

Ooppera kytkeytyy reformaation merkkivuoden lisäksi Suomi100 -juhlavuoteen. Reformaation seurauksena alkoi 500 vuotta sitten muodostua suomalainen kansallinen identiteetti. Juhlavuoden ”Yhdessä”-teemaa toteutetaan yhteistyössä tekemisen sekä vuorovaikutteisen yhteisöllisyyden lisäämisen kautta. Yleisö pääsee esityksissä osallistumaan oopperan sisältämien Lutherin virsien laulamiseen.

Ennen oopperaesityksiä pidetään Luther tutuksi -tilaisuus kirkon viereisessä Original Sokos Hotel Tapiola Gardenissa, jossa keskustelemassa ovat mm. säveltäjä Kari Tikka teologian tohtori Jussi Koivisto ja taiteellinen johtaja Erkki Korhonen.

Luther-oopperaa ovat tukeneet Espoon seurakunnat, Espoon kaupunki, Espoon hiippakunta, Espoon seudun kulttuurisäätiö, Kirkkohallitus, Kuntien takauskeskus ja Kuntarahoitus.

Esitykset
To 1.6. klo 19.30 ensi-ilta
Pe 2.6. klo 19.30 II esitys
To 8.6. klo 19.30 III esitys

Arvio: RSO ja Lintu rakensivat jännittävän sillan Fagerlundista Nielseniin

Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu kantaesittivät Sebastian Fagerlundin Driftsin Musiikkitalossa tämän viikon konserttisarjassaan. Kuva © Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu kantaesittivät Sebastian Fagerlundin Driftsin Musiikkitalossa tämän viikon konserttisarjassaan. Kuva © Jari Kallio

Toki ihmismieli etsii luonnostaan merkityksiä ja yhteyksiä kaikesta kohtaamastaan, mutta Hannu Linnun ja Radion sinfoniaorkesterin tämän viikon konserttiohjelmassa ei voinut olla huomioimatta ilolla niitä musiikillisia siltoja, joita Sebastian Fagerlundin nyt kantaesitetyn Driftsin sekä Carl Nielsenin neljännen sinfonian välille rakentui.

Drifts (2017) on reilun kymmenen minuutin mittainen seikkailu suurelle orkesterille. Sen sukulaisuus Fagerlundin viimeaikaisten orkesteriteosten ja konserttojen kanssa on ilmeinen erityisesti herkullisen orkestraation ja musiikkia eteenpäin vievän peräänantamattoman pulssin suhteen. Uutta on kuitenkin tapa, jolla Fagerlund nivoo oivallisesti yhteen alun tummasävyistä Largo misteriosoa sekä sen lomasta esiin kasvavaa  kirkasta Energicoa.

Hitaan ja nopean musiikin karakterien kietoutuminen samanaikaisesti soivaan kudokseen on tietenkin ilmiö, jota säveltäjät ovat tutkineet monin tavoin ja usein kiehtovin ratkaisuin, oli sitten kysymys renessanssipolyfoniasta, Ligetistä tai Reichista. Ja nautinnollisen omanlaisensa oli myös Driftsin orgaaninen kasvu hitaan ja nopean, tumman ja kirkkaan sävelmateriaalin ympärillä.

Alun syvyyksistä kumpuavat soinnit assosioituivat hetkellisesti Stravinskyyn, kun taas lyömäsoitinten eri väreissä sykkivä pulssi oli hyvin Fagerlundille ominaista ja erinomaisen sähköistävää. Musiikki kantoi kuulijaa riemastuttavan vaivihkaa moninaisiin sointimaisemiin, joiden avautuminen oli alati inspiroivaa avaustahdeista päätösrepliikkiin saakka.

Lintu ja Radion sinfoniaorkesteri ovat tehneet oivallista työtä jo useammankin Fagerlundin teoksen parissa niin konserttisalissa kuin levytysstudiossakin. Driftsin kantaesitys jatkaa tätä perinnettä erinomaisesti. Toivottavasti tämä Hannu Linnulle omistettu teos löytää tiensä meneillään olevaan Fagerlundin teosten levytyssarjaan mahdollisimman pian.

Carl Nielsenin neljäs sinfonia (1914-16), lisänimeltään Det Uudslukkelige eli Sammumaton on paitsi raivokkaan riemuisa kevään, luonnon ja elämän peräänantamaton ylistys, myös mitä nerokkaimmin rakennettu sinfonisen kehittelyn ja orkesterin sointikirjon tutkielma, joka hämmästyttää kuulijaansa vielä vuosisata syntynsä jälkeenkin.

Nielsen, kuten Fagerlundkin, tutki Sammumattomassaan mahdollisuuksia nivoa sinfonisia elementtejä yhteen ilman tarkkarajaisia osajakoja. Tätä yksiosaisuuden ja orgaanisemman kehittelyn ihannetta kohti pyrki samanaikaisesti myös Sibelius, vaikkakin pinnalta katsoen nämä kaksi säveltäjää tuskin voisivat olla orkesteriajattelussaan erilaisempia.

Sibeliuksella ja Nielsenillä oli tietenkin pyrkimyksissään yhteisiä esikuvia. Molemmat olivat kuulleet Schönbergin yksiosaisen Kamarisinfonian (1906), jossa allegrojen, scherzon ja hitaan osan elementit muodostavat katkeamattoman jatkumon, joskin näiden väliset rajat ovat vielä tuossa teoksessa suhteellisen selväpiirteisiä.

Luonnollisesti erityinen merkitys niin Nielsenille kuin Sibeliuksellekin oli Beethovenilla, joka jo viidennessä sinfoniassaan (1804-08) kuljetti temaattisia aiheita osasta toiseen lujittaen sinfonista kokonaisrakennetta ennennäkemättömällä tavalla.

Kaikesta rakenteellisesta oivaltavuudestaan huolimatta Nielsenin neljäs sinfonia ei ole vain mielikuvituksellisten sävelaiheiden taidokas sommitelma, vaan se kasvaa vähintään Mahlerin veroiseksi seikkailuksi, jonka häikäisevä orkestraatio ja välillä liki mahdottomuuksiin yltävä taipumus sulauttaa mitä erilaisimpia soivia aineksia johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi hakee vertaistaan sinfoniakirjallisuudessa.

Neljäs sinfonia tutkii sinfoniaorkesterin sointimahdollisuuksia hätkähdyttävällä raikkaudella. Oli sitten kyseessä huilun ja käyrätorven vuoropuhelu, jousikvintetti tai kahden patarumpalin karnevaali, kuulija voi vain riemuita soinnin rikkaudesta, varsinkin kun teoksen saa kuulla sellaisessa soivassa asussa kuin RSO:n ja Linnun kanssa lauantaisessa Musiikkitalon iltapäivässä.

Fagerlundin ja Nielsenin riemastuttavien sointimaailmojen ja rakenteellisten seikkailujen lomassa kuultiin Maurice Ravelin G-duuripianokonsertto (1929-31). Tämän baskien kansanmusiikkiaiheita, jazzia ja Mozart-vaikutteita yhdistelevän, mutta erehtymättömästi aina Ravelilta itseltään kuulostavan mainion konserton solistina oli Daniil Trifonov, yksi aikamme puhutuimmista nuorista pianisteista.

Ilahduttavahan tuo Ravelin teoksen tulkinta oli, rikkaasti soiva ja monissa detaljeissaan varsin huoliteltu sekä kokonaisuutena hyvin harkittu ja tasapainoitettu. Erityisen persoonallinen tai mieleenpainuva Trifonovin tulkinta ei ehkä ollut, mutta toisaalta konserton taidokas konstruktio ja soittimellinen ajattelu välittyivät johdonmukaisesti. RSO ja Lintu olivat Trifonoville mainio partneri.

Ylimääräisenä saatiin kuulla Trifonovilta erinomainen ripaus Stravinskyn Petrushkaa, joka istui myös oivallisesti ohjelmakokonaisuuteen. Lähes täyteen myydyn Musiikkitalon yleisö oli suosionosoituksistaan päätellen varsin tyytyväinen. Lauantaiuusinnat ovat selvästi ottaneet paikkansa.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Daniil Trifonov, piano

Sebastian Fagerlund: Drifts, kantaesitys
Maurice Ravel: Pianokonsertto G-duuri
Carl Nielsen: Sinfonia nro 4 ”Sammumaton”

La 6.5. klo 16.15
Musiikkitalo, Helsinki

Helsingin kamarikuoro vierailee Belgiassa ja julkaisee uuden levyn

Helsingin kamarikuoron, maamme ainoan ammattilaiskamarikuoron kevätkausi huipentuu vierailuun ammattikuoroverkosto Tenson festivaalilla Belgiassa sekä uuden levyn julkistamiseen.

Lauantaina 13.5. HKK esittää Mechelenin Pyhän Rumboldin katedraalissa konserttikokonaisuuden In(ter)dependence, jossa kuullaan myös kauden toinen kantaesitys. Argentiinalaissyntyisen, nykyään Lontoossa vaikuttavan Alejandro Viñaon teos Fear käsittelee ensimmäistä maailmansotaa usealla eri kielellä. Fear on Helsingin kamarikuoron, Viron filharmonisen kamarikuoron, Eric Ericsons kammarkörin ja Accentus-kuoron yhteistilaus.

Belgian ensiesityksensä saa myös Sampo Haapamäen vaikuttava kokonaisuus Maailmamaa vuodelta 2010. Teos ei ole poliittinen kannanotto, mutta säveltäjää on kiehtonyt etenkin jännite kansallismielisyyden ja Maailmamaa-utopian suuntaan etenevän ”kansainvälisyysmielisyyden” välillä. Belgiassa HKK esittää lisäksi Jean Sibeliuksen klassikkoteoksen Rakastava. Kuoroa johtaa Nils Schweckendiek ja elektroniikasta vastaa Timo Kurkikangas.

Mechelen-vierailun jälkeen sama ohjelma Sibeliusta lukuun ottamatta kuullaan myös Helsingissä, Klang-konserttisarjassa maanantaina 29.5. Musiikkitalon Camerata-salissa.

Slaavilais-ortodoksista juhlaa
Kevätkauden viimeinen kamarikonsertti kuullaan Meilahden Tuomaankirkossa sunnuntaina 7.5. Sopraano Varvara Merras-Häyrynen avaa yhdessä pianisti Joel Papinojan kanssa ikkunoita slaavilais-ortodoksiseen kulttuuriin. Konsertissa kuullaan Sergei Rahmaninovin säveltämiä lauluja erityisesti hengellisistä teemoista inspiroituneiden venäläisrunoilijoiden teksteihin sekä Einojuhani Rautavaaran pianoteos Ikonit op. 6. Merras-Häyrysellä on läheinen suhde slaavilais-ortodoksiseen kulttuuriin sekä venäläisten sukujuuriensa että Uspenskin katedraalissa kirkkomuusikkona toimimisen myötä.

Bergman vihdoin levyllä
Kuusi vuotta työn alla ollut tuplalevy sisältäen Erik Bergmanin (1911–2006) kuoromusiikkia julkaistiin vihdoin 28.4. BIS-levymerkillä. Suomalaisen modernismin grand old man oli erikoistunut kuoromusiikkiin, ja tällä äänitteellä kuullaan ennen kaikkea kuoroteoksia, joita ei ole ennen julkaistu. Ohjelmisto antaa laajan kuvan säveltuotannosta joka kattaa yli 60 vuotta. Mukana on niin Bergmanin tulkintoja ruotsinkielisistä kansanlauluista kuin Petrarcan soneteista ja Kalevalasta. Kuoroa johtaa Nils Schweckendiek.