Bernard Haitinkin ja Lontoon sinfoniaorkesterin yhteistyön erityinen lämpö oli aistittavissa Barbicanissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.
Kun Bernard Haitinkin kaltainen 88-vuotias maestro kiipeää korokkeelle, on pakostakin hämmästeltävä yli kuudenkymmenen vuoden mittaista uraa, joka jatkuu yhä intensiivisenä tiiviin vierailuaikataulun tahdissa.
Näissä tilanteissa on myös vaikeaa olla riittävän objektiivinen. Kunnianosoitus esiintyvän taiteilijan elämäntyötä kohtaan sekä se koskettava lämminhenkisyys, joka on aistittavissa Haitinkin ja Lontoon sinfoniaorkesterin viime vuosina tiivistynyttä yhteistyötä havainnoidessa, houkuttaa tietenkin jo ennalta vuolaisiin kiitoksiin.
Kunnianarvoisaan ikään ehtineiden maestrojen kohdalla onkin aina vaara, että taiteellisen työn arviointi pohjautuu enemmän uran saavutuksiin kuin kunkin illan musiikilliseen sisältöön. Tätä houkutusta vastustaen pyrin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti siihen, mitä sunnuntai-iltana Lontoon Barbicanissa saatiin kuulla.
Gustav Mahler ja Anton Bruckner ovat varmasti ne säveltäjät, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen Haitinkin kohdalla. Ja kuinkas muuten, kumpainenkin oli maestrolla tuomisinaan hänen tämän viikon LSO-vierailullaan. Alkuviikosta saatiin kuulla Mahlerin yhdeksäs sinfonia, ja sunnuntaina oli vuorossa Bruckner-ohjelma, jossa säveltäjän yhdeksännen sinfonian rinnalla kuultiin myös Te Deum solisteille, kuorolle ja orkesterille.
Puolituntinen Te Deum (1881-1884) on yksi Brucknerin vaikuttavimmista sävellyksistä. Se oli myös säveltäjänsä harvoja menestyksiä hänen elinaikanaan. Koska huikean suosion saavuttaneen teoksen partituurille oli kysyntää, kustantaja halusi sen pian painoon ja maksoi säveltäjälle 50 guldenin palkkion, joka jäi ainoaksi rahasummaksi, jonka Bruckner eläessään musiikillaan ansaitsi.
Koska Bruckner oli työskenteli urkurina ja opettajana päivätöikseen, hänen sävellystyönsä oli mahduttava vapaa-ajalle. Niinpä teosten syntyprosessit olivat usein pitkiä, eikä Te Deum ollut poikkeus tästä säännöstä. Bruckner aloitti työstämään Te Deumia kuudennen sinfonian finaalin sävellystyön aikoihin vuonna 1881, mutta ensimmäisen luonnoksensa säveltäjä pisti syrjään aloittaessaan seitsemättä sinfoniansa. Vasta sinfonian valmistuttua Bruckner palasi Te Deumin pariin saattaen sen valmiiksi vuonna 1884.
Partituuria selatessa Te Deum ei ensi silmäyksellä vaikuta välttämättä kovin hämmästyttävältä teokselta suhteellisen suoraviivaisen konstruktionsa johdosta, mutta avain tämän musiikin erityislaatuisuuteen piileekin ennen kaikkea sen majesteetillisessa soivassa asussa.
Te Deumin voimallinen avaus C-duurissa, Te Deum laudamus, esitysmerkinnältään Feierlich, mit Kraft, on konsertissa huikea kokemus. Brucknerin dynaamiset kontrastit sekä kuoron ja solistien vuoropuhelu tuovat musiikkiin inspiroivaa vaihtelevuutta orkesterin ja urkujen rakentaessa näille tekstuureille vankkaa peruskiveä.
Te ergo quaesumus muodostaa avaukselle lyyrisen vastakohdan, jossa solistit ja ykkösviulu kohoavat huomion keskipisteeksi. Lyhyt Aeterna fac on puolestaan kuoron juhlaa, kun taas Salvum fac populum tuum palaa solistien intiimimpiin sävyihin. Odotetusti In te, Domine speravi tarjoaa jännittävän päätösfuugan ja vaikuttavan codan Brucknerin hurjimpien sinfonisten finaalien tyyliin.
Ja huikeastihan Lontoon sinfoniaorkesteri ja -kuoro Te Deumin Haitinkin johdolla toteuttivat. Kenties hämmästyttävintä oli suvereeni balansointi, jonka ansiosta musiikissa oli valtavasti syvyyttä, mutta ei ripaustakaan raskautta Brucknerin sävelkudosta hämärryttämässä.
Tempovalinnat toimivat oivallisesti partituuria kunnioittaen. Haitink teki kyllä muutaman omavaltaisen hidastuksen, mutta luontevasti ja erittäin hyvällä maulla. Simon Halseyn valmentamaa Lontoon sinfoniakuoroa oli suuri ilo kuunnella.
Brucknerin suhteellisen säästeliäät solistiosuudet Te Deumissa piirtyivät kauniisti Sally Matthewsin, Karen Cargillin, Eric Cutlerin ja Alessandro Spinan laulamina. LSO puolestaan tuki laulajia jotakuinkin täydellisesti ja konserttimestari Roman Simovicin soolot jäivät mieleen varsin kauniina.
Väliajan jälkeen vuorossa oli Brucknerin viimeiseksi jäänyt sävellys, yhdeksäs sinfonia d-molli (1887-1896), joka kuultiin tutuimmassa kolmiosaisessa asussaan Leopold Nowakin editiona.
Kuten tunnettua, yhdeksännen sinfonian finaali jäi keskeneräiseksi Brucknerin kuollessa. Niinpä teos sai postuumin kantaesityksensä kolmiosaisena versiona, jollaisena se yhä useimmiten kuullaan.
Vastoin edelleen vallitsevaa uskomusta sinfonian finaali oli kuitenkin likipitäen valmiina Brucknerin kuolinvuoteen vieressä säveltäjän nukkuessa pois syksyllä 1896. Orkestraatio oli paikoittain kesken, mutta suurimmaksi osaksi näiden aukkojen täyttäminen ei vaadi sen suurempaa tulkintaprosessia. Probleeman muodostaakin lähinnä puuttuva coda sekä yksittäiset kadonneet partituurinsivut, joita Brucknerin ystävät poimivat mukaansa jäähyväiskäynneillään kuolleen säveltäjän kotona.
Mitä codaan tulee, Brucknerin tiedetään soittaneen versioita siitä pianolla ja uruilla ystävilleen. Näiden pohjalta muistiin kirjoitettujen aikalaiskuvausten perusteella on ollut mahdollista rekonstruoida coda, jonka voi ajatella vastaavan riittävällä uskollisuudella ainakin yhtä säveltäjän hahmotelmista. Tältä pohjalta syntynyttä Samale, Phillips, Cohrs, Mazzuca -rekonstruktiota käyttävät nykyisin esimerkiksi Simon Rattle ja Daniel Harding.
Finaalin rekonstruktio jakaa kuitenkin niin muusikoiden kuin kuulijoidenkin mielipiteitä vahvasti. Kun otetaan lisäksi huomioon kolmiosaisen version yli vuosisatainen esitystraditio, on ilmeistä, että sinfonia on jäänyt Adornon sanoin yleisen maun saaliiksi eikä täydennetystä versiosta ole tullut konserttielämän valtavirtaa, ainakaan vielä.
Eipä silti, yhdeksäs sinfonia on toki äärimmäisen vaikuttava kokemus kolmiosaisenakin, kunhan muistamme, että adagion eteerinen päätös ei ollut Brucknerin pohjimmainen aikomus sinfonian päätökseksi.
Kiinnostavaa kyllä, säveltäjän varasuunnitelmana oli ajatus Te Deumista yhdeksännen sinfonian finaalina, jos hän ei ehtisi saattamaan sävellystyötään päätökseensä. Tämä ajatus peilautuu myös keskeneräisessä finaalissa, jossa on useita Te Deum -sitaatteja. Niinpä Te Deumin ja yhdeksännen sinfonian yhdistäminen samaan konserttiohjelmaan ei olekaan mitenkään tavatonta, käytännöksi on kuitenkin vakiintunut aloittaa kuoroteoksella ja päättää sinfonialla, jolloin näiden teosten välinen yhteys on kuulijan aistittavissa ilman että sinfonian ja Te Deumin tyylillinen kuilu muodostaa konsertissa probleemaa.
Yhtenä aikamme tunnetuimmista Bruckner-kapellimestareista Haitink on työskennellyt yhdeksännen sinfonian parissa vuosikymmenten ajan tuntien sen läpikotaisesti. Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa hän on johtanut sen viimeksi vuonna 2014. Tuolloin taltioitu levytys on monin tavoin oivallinen, joskaan ei erityisen unohtumaton.
Nyt kolme vuotta myöhemmin Haitinkin monet tempovalinnat olivat ripeämpiä, välillä huomattavastikin. Tämä oli ehdottomasti musiikille eduksi. Avausosa eli Feierlich, misterioso -esitysohjeensa mukaisesti avautuen vaikuttavasti kuulijalle. Huippuihin noustiin sulavasti musiikin vaatimalla laakeudella ja syvyydellä. LSO soi hienosti varsinkin osan edetessä. Pientä etsintää saattoi aistia muutaman ensimmäisen partituurinsivun aikana. Tämä heijastui muutamissa epätarkkuuksissa, kuten pizzicatoissa tahdeilla 77-78.
Scherzon kohdalla monet kapellimestarit valitsevat usein hitaammanpuoleisen perustempon kaiketi syventääkseen kontrastia poikkeuksellisen nopean trion välillä, mikä ei aina tee musiikille oikeutta. Tänä iltana Haitink lähti kuitenkin scherzoon ilahduttavan ripeästi. Näin iskevä rytmiikka sai annoksen usein kaivattua demonisuutta, joka kaappaa vastaansanomattomasti mukaansa. Trio puolestaan virtaisi ihailtavan läpikuultavasti. LSO:n rytminen työskentely osui aivan nappiin ja osa oli kerrassaan nautittava.
Seitsemännen ja kahdeksannen sinfonian tavoin Bruckner sävelsi yhdeksänteen sinfonaansa laajan adagion, jolle wagnertuubakvartetin syvä sointi antaa aivan erityisen leimansa. Kapellimestarille ja muusikoille näiden Brucknerin adagioiden haaste on johdonmukaisen jatkumon luominen toisiaan seuraavien huipennusten ja suvantojen välille, niin että jännite kantaa osan läpi purkautumatta liian aikaisin.
Pienin elein, kaikkea lavashow’ta kaihtaen Haitink auttoi muusikoita rakentamaan adagiosta mieleenpainuvaa seikkailua, jossa koko orkesteri soi ihailtavan saumattomasti yhteen pakahduttavimmista dissonoivista huipennuksista aina seestyviin päätöstahteihin saakka.
Yleisö, orkesterimuusikot sekä kuoro, joka jäi Te Deumin jälkeen lavalle kuuntelemaan sinfoniaa, olivat silminnähden liikuttuneita konsertin päätteeksi. Rakastettu maestro sai lämpimät suosionosoitukset, joiden kautta ilta sai muistettavan päätöksensä.
— Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
Bernard Haitink, kapellimestari
Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus
Sally Matthews, sopraano
Karen Cargill, mezzosopraano
Eric Cutler, tenori
Alessandro Spina, basso
Anton Bruckner: Te Deum, WAB 45 (editio: Leopold Nowak, 1962)
Anton Bruckner: Sinfonia nro 9 d-molli, WAB 109 (editio: Leopold Nowak, 1951)
Barbican Centre, Lontoo
Su 28.5.2017, klo 19.00
