Kaipaisen neljännen sinfonian kantaesitys sai lämpimän vastaanoton liki täyteen myydyssä Tampere-talossa perjantaina. Kuva © Jari Kallio.
Melkoiseen haasteeseen tarttui Jouni Kaipainen (1956-2015) viimeiseksi jääneessä teoksessaan. Säveltäjä oli halukas työstämään jossain muodossa Danten Jumalaista näytelmää, ja tähän suunnittelemaan nivoutui sittemmin Tampere filharmonian tilaus uudesta sinfoniasta.
Kaipaisen neljäs sinfonia, Commedia, op. 93 (2009-15) on hänen laajamittaisin sävellyksensä. Liki puolitoistatuntinen teos vaatii suuren orkesterin, jossa on mm. wagner-tuubakvartetti, kaksi harppua sekä laaja lyömäsoittimisto, mieskuoron sekä sopraano- ja bassosolistit.
Aikojen ja arvomaailman muutosta ei voi olla pohtimatta jo Kaipaisen teoksen ulkoisia puitteita tarkastellesssaan. Vielä neljännesvuosisata sitten sodanjälkeisen modernismin jälkimainingeissa ajatus Dante-aiheisesta kuorosinfoniasta olisi todennäköisesti ollut ankaran kritiikin, jopa pilkan kohteena Kaipaisenkin säveltäjäsukupolvelle, kenties hänelle itselleenkin.
Sinfonia sävellysmuotona oli julistettu kuolleeksi jo varhain 1900-luvulla, vaikka, näin sivumennen sanoen, läpi vuosisadan syntyi mestariteoksia, jotka olivat nimenomaan sinfonioita. Mitä taas tulee Jumalaisen näytelmän kaltaiseen järkäleeseen tarttumiseen, assosiaatiot Lisztin romantisoituun, avoimen ohjelmalliseen Dante-sinfoniaan tuskin olisivat tuoneet säveltäjälle tyylipisteitä menneinä vuosikymmeninä.
Onneksi aika kuluu ja asenteet muuttuvat. Nämä tuntemukset nousivat mieleen aamun kenraaliharjoitusta ja illan konserttia kuunnellessaan. Kuten laajemminkin Kaipaisen myöhemmässä tuotannossa, Commediassa puhuu säveltäjä, jolle keskeistä eivät ole ulkokohtaiset tyylikysymykset, vaan sävelkielen ja ilmaisullisten keinovarojen harkitseminen teoksen musiikillisen olemuksen vaatimusten mukaan.
Vaikka Kaipaisen musiikista saattaa, ainakin pintapuolisesti, poimia esimerkiksi Stravinsky– ja Prokofiev-vaikutelmia, ehkä syvempi musiikillinen assosiaatio löytyy Benjamin Brittenistä. Tässäkään kohtaa en tarkoita niinkään suoria sävellysteknisiä yhtymäkohtia, vaan ennemmin sitä, että Brittenin lailla Kaipainenkaan ei ole juuri kiinnostunut musiikkinsa sijoittumisesta historiallisiin jatkumoihin, vaan sävellettävän aiheen mahdollisimman rehellisestä ja vaikuttavasta ilmaisusta.
Jumalainen näytelmä on tietenkin mitä arkkityyppisin osa länsimaista kulttuuria. Siksi suurimmat haasteet sen ilmaisemisessa musiikillisesti eivät välttämättä liity Danten tekstin laajuuteen, jonka suhteen Kaipainen ja tekstisuunnittelija Tuuli Charalambous ovat tehneet erinomaisen editointiprosessin, vaan ennemminkin siihen, kuinka käsitellä raikkaalla tavalla niin moneen kertaan musiikiksi käännettyjä aiheita.
Helvetin, kiirastulen ja paratiisin maailmojen suoria ja epäsuoria kuvauksia on orkesterikirjallisuus pullollaan. Esimerkiksi Lisztin edellämainittu sinfonia, Mahlerin toisen sinfonian finaali, Tshaikovskin Francesca da Rimini sekä lukemattomat sielunmessut, järisyttävimpänä esimerkkinä Ligetin Requiem (1963-65), ovat ilmaisseet kuolemaa ja kirkastusta lähes kaikin kuviteltavissa olevin tavoin.
Kaipainen tuntuu kuitenkin löytäneen oman tiensä näihin ikiaikaisiin teemoihin. Hän luottaa kuulijansa mielikuvituksen rikkauteen eikä siksi hakeudu äärimmäisten efektien pariin, vaan ennemminkin hienovaraisesti viitaten avaa sävelmaisemia, joiden tehokkuus perustuu usein suurten eleiden kaihtamiseen. Vain muutamissa kohdin olisin suonut Kaipaisen ilmaisun etenevän pidemmälle, mutta ehkä kyse on näissä tapauksissa enemmän oman laiskan mielikuvitukseni kaipuusta kohti efektejä.
Vaikka Kaipaisen ilmaisu ei kenties ole samalla tavalla nopeasti viettelevää kuin osalla hänen aikalaisistaan, tarkkaavaiselle kuulijalle hänen musiikkinsa tarjoaa kuitenkin valtavasti hienoja rakenteellisia oivalluksia sekä kiehtovia instrumentaalisia ja vokaalisia oivalluksia.
Sinfonian avaa Danten lyhyehkö johdanto, jonka jälkeen laskeudutaan helvettiin. Kaipaisen kuvaus ei sorru kauhuelokuvaefekteihin helvetin huuruista, vaan kärsimyksen lohdutonta ikuisuutta kuvaavat erinomaisesti sävelaiheiden piinalliset toistot. Kuoro laulaa katkelmia alkuperäistekstin Infernon kuvauksista maalaillen huokauksia, valituksia ja kauhuja hienovaraisesti. Syvimmän kuilun pohjalle ikijään pinnalle saavuttaessa lyömäsoittimisto räsähtelee kuin jää painon alla murtuessaan.
Lyhyen nousun kautta vaskiaiheiden saattelemina astutaan pois pimeydestä Antipurgatorioon ja Purgatorioon, esikiirastuleen ja kiirastuleen. Näihin osiin Kaipainen on säveltänyt kuorolle myös Danten suorat viittaukset kirkollisiin ja raamatullisiin teksteihin. Niinpä kuulemme Miserereä ja Te Deumia sekä Vuorisaarnan autuaaksijulistusta, jossa säveltäjä siteeraa omaa ”…afflictio spiritus”? -teostaan (2007).
Siirryttäessä paratiisia kuvaaviin kahteen viimeiseen osaan Commedian rakenne muuttuu yhä selvemmin ooppera- tai oratoriomaiseksi loitontuen entisestään puhtaasti sinfonisesta ajattelusta. Tämä siirtymä on ollut rakenteellisesti tyypillistä monille ”kuorosinfonioille”, kuten Mendelssohnin Lobgesangille tai Mahlerin kahdeksannelle sinfonialle.
Paratiisiosuuden kenties vaikuttavin hetki on Ave Maria -hymni. Yhtäältä siksi, että siinä esityskieli vaihtuu Danten alkuperäisestä italiaista yleisön kielelle, suomeksi. Tämä tuo kuulijan entistä lähemmäksi tekstin ydintä. Toisaalta hymnin vaikuttavuutta korostaa Kaipaisen säestysratkaisu, jossa kuoron satsia värittävät orkesterista ainoastaan wagner-tuubat. Näiden syvä sointi tuo musiikkiin jotakin tämän maailman ulkopuolista, kuten niin usein Wagnerin tai Brucknerin sävellyksissä. Commedian päätöksen loppunousu on hieno, sekin oivallisesti liiallisuutta kaihtava.
Kaipaisen musiikin oivallisena tulkitsijana Hannu Lintu oli jälleen kerran harjoittanut Tampere filharmonian erinomaiseen iskuun. Toki orkesteri on nimikkosäveltäjänsä ilmaisussa, ja usein nykymusiikissa laajemminkin, jo ennestään vahvoilla. Harjoiteltavaa Kaipaisen magnum opus on varmasti tarjonnut kiitettävästi, joten illan ohjelmaan ei ollut otettu muita teoksia. Ja vaikea Commedian rinnalle sopivaa teosta on äkkiseltään keksiäkään.
Saara Aittakummun valmentama Polyteknikkojen kuoro oli komeasti vaativan tehtävänsä tasalla samoin kuin solistit, Jaakko Kortekangas ja Pauliina Liinosaari. Lähes täyteen myyty Tampere-talon iso sali palkitsi esiintyjät innokkain, pitkin aplodein osoittaen lopuksi seisaaltaan kunnioitustaan edesmenneelle nimikkosäveltäjälleen. Tällaisten iltojen myötä puheet siitä, kuinka nykymusiikki ei kosketa yleisöä, kannattaisi jo vähitellen unohtaa. Myös taidelaitosten markkinointiosastoilla.
— Jari Kallio
Jouni Kaipainen: Commedia – Sinfonia nro 4, op. 93 (kokonaisuuden kantaesitys)
Tampere filharmonia
Hannu Lintu, kapellimestari
Polyteknikkojen kuoro
Saara Aittokumpu, kuoron valmennus
Pauliina Linnosaari, sopraano (Beatrice)
Jaakko Kortekangas, basso (Dante)
Tampere-talo
Pe 3.3.2017, klo 19.00
