Radio-orkesterin konsertin 10.3. ohjelma oli hienosti suunniteltu: Ravel ja Skrjabin kehystämässä Klamia ja Raitiota. Bo Wallner kirjoitti kirjassaan Vår tids musik i Norden otsakkeen: Paris, Moskva, Helsingfors. Juuri siitä oli kyse. Ravel kuultiin tietenkin ennen Klamia, jolle hän oli ilmeinen ihanne ja malli. Heitä yhdistää ranskalaisen kulttuurin kategoria jeu, leikki, ja hulluttelu ’hyvällä huonolla maulla’, joka tuli Pariisissa muotiin sodan jälkeen ja jonka jo Six-ryhmän profeetat Erik Satie ja Jean Cocteau olivat aforismeissaan esteettisesti oikeuttaneet. Ravelin Narrin aamulaulua kuuntelemme tietenkin ensisijaisest orkestroituna pianomusiikkina. Hauskaa muuten, että Kaupunginorkesteri esitti juuri saman teoksen Susanna Mälkin johdolla. Dima Slobodenioukin tulkinta oli jyrkän erilainen: rauhalliset tempot, selkeät jäsennykset ja taiterajat, Mälkillä yleinen keveys, orkesterin sfumatot, kuin joka hetki lentoon lähdössä.
Uuno Klamin harvoin soitettu pianokonsertto oli yksi illan kiinnostavia kohtia ja syitä lähteä konserttiin. Ensiosa oli otsakoitu Grave, mikä sai odottamaan jotain viittausta neoklassismiin ja barokkimusiikkiin. Mutta siitä ei ehkä ollut kysymys. Vaikka orkesterin hienostuneisuus oli kiistatonta, melodian sijoittaminen parallelisointuihin oli suomalaista, vähän niin kuin à la Palmgren. Toisen osan Rhythme las et nerveux d’une Valse Boston oli sitä Cocteaun kaipaamaa café théâtren musiikkia. Hetkittäin valssin apoteoosi kohosi Gershwinin Rhapsody in bluen lukemiin. Vaikutteita oli sitten loppua kohti erityisesti Stravinskylta. Klami oli huumorimiehiä ja orkestrointi kekseliästä ja joka hetki yllättävää. Väripaletti oli laaja. Mutta teos kaipasi jotain substanssia. Yrjö Kilpinenhän sanoi kerran, ettei mikään haalistu musiikissa niin nopeasti kuin väri. Konsertto oli joka tapauksessa saanut Johannes Piirrossa oikeanlaisen tulkitsijan. Hän ymmärsi teoksen sarkastista vitsikkyyttä ja särmikkyyttä. Esittävässä taiteessa on aina tärkeää, että soittaja on oikea ’tyyppi’, ei vain oopperassa vaan myös konserttilavalla. Ylimääräisenä kuultu Debussyn Pikku neekeripoika jatkoi samalla linjalla.
Väliajan jälkeen matkattiin kohti toisenlaisia sfäärejä. Väinö Raition Kuutamo Jupiterissa osoitti, miten suomalainen moderni musiikki oli saavuttanut täysin keskieurooppalaisen tason. Eikö tämä ollut se teos, jonka Raitio omisti kissalleen, joka oli kotoisin Korsosta? Joka tapauksessa tämä lyhyt orkesterirunoelma oli hetkessä ohikiitävä impressionistinen visio. Se päättyi ennen kuin oikeastaan ehti alkaakaan.
Illan lopuksi kuultiin teos, joka saa kaikkialla maailmassa skrjabinistit liikkeelle. Prometheus, Skrjabinin koko tuotannon synteesi, valmistus siihen l’acte préalableen, jonka säveltäjä suunnitteli esitettäväksi Intiassa, mukana eleitä, värejä ja tuoksuja, siis täydellistä synestesiaa. Värien kanssa olen kuullut Prometheuksen kerran Suomessa Finlandia-talossa sangen pitkän aikaa sitten. Sitä paitsi näin Moskovassa Skrjabin-museossa v. 1971 sen alkeellisen laitteen, jonka Skrjabin konstruoi teoksen kotiesitystä varten: puukehikon, jossa oli n. 6-7 eri värein maalattua sähkölamppua; niitä hänen vaimonsa sytytteli ja sammutteli, kun maestro itse soitti teosta pianolla. Tehtävä ei sinänsä ollut vaikea, sillä partituurissa on soittimelle annettu oma stemmansa tastiera di luce, joka määrää teoksen väriefektit. Olen myös näyttänyt luennoillani kopiota venäläisestä 70-luvun elokuvasta Skrjabinista, jossa on jo melko taidokkaita visuaalisia efektejä. Minulla oli kerran ilo lainata kopioni Gergijeville ja Toradzelle, jotka Mikkelissä levyttivät Prometheusta. Joka tapauksessa värien näkeminen fyysisesti ei ole välttämätöntä, sillä ne voi hyvin kuvitella.
Prometheus erosi edeltävistä suomalaisteoksista siksi, että heti alkutahdeista lähtien päällä on jännitys, vahva odotus, että jotain tulee tapahtumaan. Sitä saa odottaa kauan, ts. kuoron sisääntuloa lopussa, mutta vaikutelma on aina huumaava, tainnuttava, juovuttava. Mutta teos on täynnä pieniä nyansseja, joita Skrjabin kirjoitti partituuriinsa ranskalaisin esitysohjein. Muistan kun Dmitri Bashkirov kertoi Jyväskylän kesän mestarikurssilla kerran, että joku oli tehnyt Skrjabinin termien sanakirjan.
Joka tapauksessa Skrjabini pianotekstuuri on aina täynnä nyansseja, valöörejä, jotka vaihtelevat kameleonttimaisesti, mutta samalla musiikkin on myös ilmaisevaa, täynnä sisältöä, myyttisyyttä ja mystiikkaa. Ylipäätään ottaen se vaatii pianistilta notkeaa tekniikkaa, pehmennettyä sonoriteettia. Dima Slobodeniuk osaa hahmottaa selkeästi suuria muotoja katoamatta liikaa yksityiskohtiin. Prometheus, jossa on koko ajan päällä dominanttifunktio, laukeaa lopuksi Fis-duurin toonikasointuun. Kuulija poistui salista valaistuneena kuultuaan tämän ekstaattisen teoksen jälleen kerran.
— Eero Tarasti
Radion sinfoniaorkesteri
Dima Slobodeniouk, kapellimestari
Johannes Piirto, piano
Musiikkitalon kuoro (valm. Jani Sivén)
Aleksandr Skrjabin: Prometheus
Musiikkitalo 10.3.2017
