Monthly Archives: maaliskuu 2017

Bohuslav Martinů

Radio-orkesterin konsertti 16.3. Hannu Linnun johdolla ja Olli Mustonen solistina olikin tavallista pidempi ja raskaampi, muttei silti vähemmän kiinnostava. Pääsyy miksi menin tähän konserttiin oli – tietenkin Olli Mustosen ohella – Bohuslav Martinůn sinfonia. Olen sitä tutkinut aiemmin jouduttuani perehtymään koko Martinůn tuotantoon hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlissa Prahassa keväällä 1990. Neljännen sinfonian analyysini ilmestyi ensiksi Musiikkitiede-aikakauslehdessä tuoreeltaan ja sitten kirjassani Musiikin todellisuudet ja englanniksi teoksessani Semiotics of Classical Music.

Konsertin avausnumero oli Joonas Kokkosen 4. sinfonia vuodelta 1971. Jotain paralleelia siinä oli Martinůhun, jollei nyt muuta niin ainakin usko sinfoniaan lajina keskellä avantgardea. Nämä teokset kehystivät Prokofjevin konserttoa, joka ei sekään ollut vähemmän sinfoninen, mutta samalla se on säveltäjän konsertoista teknisesti vaativin.

Kokkonen jatkaa tietenkin suomalaisille rakasta sibeliaanista perinnettä. Hän on konstruoija, joka uskoo että monumentaalinen muoto kasvaa pienistä soluista orgaanisesti. Tietenkin tätä prosessia kannattelee säveltäjän työstäminen. Siitä saa erinomaisen kuvan Ilmo Pokkisen väitöskirjassa Orgaaninen prosessi: Tutkimus Joonas Kokkosen motiivitekniikan ja muotoajattelun kehittymisestä. Muistan vielä Pokkisen väitöksen karonkan Svenska klubbenilla, jossa istuin säveltäjää vastapäätä. Hän sanoi ratkaisseensa säveltämisen ongelman: se oli vertikaalisen yhdistämistä horisontaaliseen. Sitten hän lausui: ”On se sääli, että nyt tiedän miten pitää säveltää, mutta en jaksa enää.” Kokkonen uskoi nimenomaan orgaanisen kehittelyn ideaan myös Sibeliuksella. Erkki Salmenhaara lähetti allekirjoittaneelle postikortin kesäpaikaltaan Mustinlahdessa ja kirjoitti siinä (puhe oli ollut juuri sinfonian orgaanisuudesta): ”En voi käsittää Kokkosen puhetta organismeista ja soluista, eivät sävellykset ole mitään kasveja.” Itse asiassahan jo Sir Francis Tovey oli todennut Beethovenin viidennestä sinfoniasta, ettei ole mitään keinoa millä yhdestä motiivista voitaisiin kehittää kokonainen sinfonia. Eli vaaditaan siinä muutakin. Kokkosen muodon rakentamiseen liittyy myös erittäin hallittu orkestraatio, kuten jo lähes kaikilla suomalaisilla säveltäjillä. Sinfonian alun sointikuva oli aivan sama kuin Beethovenin 4. sinfonian ensiosan alussa. Kokkosella syntyy eräänlainen jähmettynyt, kivettynyt muoto, onko se Seppo Nummen lanseeraaman käsitteen ’arktinen sinfoniaviha’ kääntöpuoli? Noudattaako Kokkonen lopulta supisuomalaista ’jänkä jäytää’ -estetiikkaa? Viimeisessä osassa teos on kaksi kertaa vähällä päättyä suureen crescendoon, mutta jatkuukin yllättäen; joka tapauksessa yleisö erehtyi taputtamaan.

Prokofiev soitti itsekin II pianokonserttoaan mm. Venäjän matkallaan 1927 ja sanoo matkapäiväkirjassaan (Voyage en URSS 1927), että ”On selvää että tämä konsertto tekee suuremman vaikutuksen kuin III konsertto”. Kyseessä on valtava, hurja, epätoivoinen, kaikki keinovarat ylittävä teos, esimerkki Prokofjevin ’maksimalismista’, kuten Richard Taruskin häntä luonnehtii. Teoksen voi soittaa jonkinlaisena väkivaltaisena metaforana sovjettiaikakaudesta kuten esimerkiksi Aleksandr Toradze ja eräät muut venäläiset tekevät. Mutta Olli Mustosen käsissä teos saa klassisemman ilmeen. Tämä johtuu Mustosen kehittämästä aivan erityisestä pianotekniikasta. Se perustuu eäänlaiseen jatkuvaan non-legatoon, jossa jokainen ääni poimitaan erikseen. Näin jokainen melodia ja sen jokainen sävel saavuttavat äärimmäisen ilmaisevuuden. Vaarana on, että pidemmät fraasit katoavat. Näin ei nyt kuitenkaan onneksi käynyt. Tämä oli merkittävä uusi tulkinta tästä pianokirjallisuuden järkäleteoksesta. Prokofiev itse muuten toisti usein ylimääräisenä konserton scherzo-osan.

Olin suoraan sanoen jo lähes kokonaan unohtanut Martinůn sinfonian kun nyt kuulin se 25 vuotta analyysini jälkeen. Martinů on lähes kadonnut konserttien ohjelmistoista kotimaansa Tshekin ulkopuolella. Se on vahinko, sillä hänen tuotantonsa sangen laaja ja kattaa kaikki musiikin lajit. Hänellä oli myös monta ’maneeria’ tai tyyliä: Pariisissa hän mukaili Les Six -ryhmää ja kirjoitti ja hauskoja jazz-mukaelmia (Revue de cuisine). Sinfonioita hän kirjoitti – kuten aikalaisensa Villa-Lobos – päästyään kontaktiin Yhdysvaltojen orkesterien kanssa. Mutta taustalla on aina tshekkiläinen folklore. Mutta kansanmusiikillisuudesta hänellä esiintyy usein vain jälkiä, kohdissa joita voisi kuvata ’henkistetyksi’ idealisoiduksi folkloreksi. Näissä kohdissa Martinů ’avaa kuulijalle taivaan’, kuten hänen puolisonsa luonnehti tätä Martinůn piirrettä Pierre Vidalille Pariisissa. Sinfonikkona Martinů pitäytyy erittäin normaaliin neliosaisuuteen mutta täyttää perinteiset osat tuoreella sisällöllä: yhtäältä viittauksilla Ranskaan (esimerkiksi scherzossa Paul Dukas’n Noidan oppipoikaan) toisaalta saksalaiseen Bruckner-Mahler-perinteeseen. Syntyy nerokasta musiikkia. Hannu Lintu oli oivaltanut tämän säveltäjän hengen ja loi siinä kuulijoille vahvan tulkinnan yhdestä 1900-luvun sinfonisuuden variantista.

— Eero Tarasti

Pariisissa järjestettiin viime tammikuussa Euroopan professionellien kamarikuorojen päivät uudessa Philharmonien talossa Villettessä. Tilaisuuden oli järjestänyt TENSO-yhdistys, joka on hollantilaisen muusikkopersoonan Leo Samaman perustama. Mainittakoon, että yhdistys järjesti vastaavat päivät juuri vuosi sitten Helsingissä. Joka tapauksessa allekirjoittaneen tehtävä oli avata päivät luennolla eksistentiaalisemiotiikasta. Suomesta yhdistykseen on kelpuutettu vain yksi kuoro, Helsingin kamarikuoro, jonka johtaja Nils Schweckendieck edusti kuoroa Pariisissa. Sain kuulla tästä konsertista – ja kun sen teemana oli Suomen autonomian ajan harvemmin kuultu musiikki – päätin mennä kuulemaan.

Piti paikkansa: kuoro oli erinomainen. Siinä on 24 laulajaa, mutta vaikutelma on kuin suuren sinfoniakuoron. Voisi sanoa suorastaan orkestraalinen, sillä eri äänien balanssi oli oikea, sointi tiivis, äänenkuljetus erottui lineaarisen selkeästi ja toisaalta myös soinnullinen tekstuuri. Tällaiseen lopputulokseen on tietenkin päästy vain ankaran harjoittelun kautta. Kuoron johtaja loi myös jokaiseen numeroon oman jännitteisen kaarensa, huipennuksissa korkein melodiaääni erottui ja kannatti muita tasoja. Toisaalta äänet yhdessä muodostivat tiiviin kudoksen. Kuulin kuoroa nyt vasta toista kertaa, mutta se soveltuu varmasti erinomaisesti esimerkiksi barokin suurten oratorioiden ja passioiden esitykseen.

Ohjelma koostui laajasta valikoimasta hyvin lyhyitä kuoroteoksia, valtaosa aiemmin tuntemattomia. Tietenkin Pacius ja Collan erottuvat aina tuulahduksena biedermeierin maailmasta ja melodiselta keksinnältään. Samoin Martin Wegeliuksen sovittama On neidolla punapaula mutta ruotsinkielisenä. Suomen 1800-luvun musiikkielämän tärkeät kielet suomi, ruotsi ja saksa olivat kaikki edustettuina. Monet säveltäjänimet osoittautuivat kauden harrastelijoiksi, mutta ammattitaidoltaan huomattavan edistyneiksi, lukuisat peräisin Jyväskylän seminaarista.

Kaiken kaikkiaan konsertti oli vastaus kysymykseen: onko olemassa pohjoismaista kuorosointia? Näin kysyy Leif Jonsson luvussa ”Körsången spränger gräserna. Studentsången och skandinavismen. Från masskör till kammarkör” kokoomateoksessa Musik i Norden (Kungliga Musikaliska akademiens skriftserie nr. 85). Hän sanoo: ”Frågan återstår: finns det en nordisk körklang?…” ja vastaa: ”Denna körklang, som överlag gäller för skandinviska körer, skulle enligt denna forskning således inte vara knuten till språket, vilket många körledare vill mena. Ifall språket inte har någon betydelse i sammanhanget återstår dock frågan varför finska körer klingar så annorlunda jämfört med svenska, norska och danska.” Mutta soivatko suomalaiset kuorot todella niin erilaisina verrattuna muihin pohjoismaihin? Olen pohtinut tätä artikkelissani ”Mitä on pohjoinen musiikki”? Synteesi-lehden tuoreessa numerossa 4/2016.

Crusellin Hel dig, du höga Nord! toimi tiettävästi kansallishymninä ennen Paciuksen Maamme-laulun vakiintumista. Monet illan säveltäjänimet olivat uusia tuttavuuksia Henrik Borenius, Karl Johan Moring, Rafael Laethén, Emil Sivori, Ludvig Kiljander, Erik August Hagfors. Kyllä Suomi oli laulun maa tuona aikana! Valitettavasti kuulin vain konsertin alkupuoliskon, mutta siitä jo sai mainion kuvan Helsingin kamarikuoron ja sen johtajan taidoista.

— Eero Tarasti

Helsingin kamarikuoro Ritarihuoneella 14.3.2017