Monthly Archives: marraskuu 2016

Britten Sinfonian lauantain konsertissa kuultiin myös Steve Reichin video-ooppera Three Tales. Kuva © Jari Kallio.

Lontoon Barbican Centre juhlistaa kahdeksankymmentävuotiasta Steve Reichia viikonlopun konserttisarjalla, jonka ensimmäinen huipentuma oli Britten Sinfonian lauantain teemailta, jossa kuultiin kaikkiaan kuusi amerikkalaissäveltäjän teosta.

Different Trains (1988) jousikvartetille ja ääninauhalle on Reichin tunnetuimpia ja ansaitusti kiitetyimpiä teoksia. Tämän osittain omaelämäkerrallisen mutta ennen kaikkea holokaustia peilaavan klassikon esittivät Barbicanissa Thomas Gould, Miranda Dale, Clare Finnimore ja Caroline Dearnley Britten Sinfonian jousistosta.

Kolmiosaisen Different Trainsin avausosa osa America – Before the War alkaa junan energisellä kolinalla, jota jouset imitoivat. Junien kvartteina ja kvintteinä viheltävät pillit niin ikään jousten kahdentamina lomittuvat kudokseen melodisina aihioina. Pian kuullaan ensimmäiset puhekatkelmat, joita alttoviulu ja sello imitoivat ja kehittelevät ykkös- ja kakkosviulun rytmistä pohjaa vasten.

Vähitellen musiikki ankkuroituu paikkaan ja aikaan. Ensimmäisen osan puhujat, Reichin perheen lastenhoitaja ja iäkäs veturinkuljettaja vievät meidät Reichin lapsuuden junamatkoille USA:n itä- ja länsirannikon välille. Tämän miltei romanttisen tunnelmakuvauksen katkaisee äkillinen siirtymä saman aikakauden Eurooppaan, toisenlaisiin juniin, toisenlaisiin kohtaloihin.

Toisen osan sireenit, kirpeinä kolmisointuina kirskuvat junien vihellykset ja pahaenteiset jousien harmoniat kuljettavat kuulijaa nyt karjavaunuissa holokaustista selviytyneiden Reichin ikätovereiden muistelmissa. Jännite kasvaa osan edetessä huipentuen hälyäänten rajoille viimeisillä tahdeilla. Flames going up in the sky, it was smoking, ovat toisen osan päätössanat.

Hetken hiljaisuuden jälkeen siirrytään päätösosaan, sodanjälkeiseen aikaan. Alussa kuullaan vain jousia ja selvitytyjien puhekatkelmia. Sota on päättynyt, varovainen optimismi hiipii musiikkiin. Kudos tihenee, musiikki kerää voimia. Ensimmäisen osan junien kolina ja vihellykset palaavat. Lopun muistikuva keskitysleiriltä johtaa lyhyeen elegiaan ja hiljaisuuteen.

Different Trainsin menestys perustuu sen vähäeleisyyteen ja intiimiyteen, jossa isompi kuva täydentyy kuulijan mielessä. Teos ei saanut alkuaan holokaustimuistomerkkinä, mutta siitä kehittyi sellainen Reichin sävellystyön edetessä. Oikeastaan täydellisempää teosta ei pyhäinpäivälle voisi osua.

Britten Sinfonian muusikot heittäytyivät Different Trainsin maailmaan täydellä teknisellä osaamisella, tarkalla rytmiikalla, soinnin lämmöllä ja ilmeikkäällä fraseerauksella antaen Reichin mestariteokselle vaikuttavan soivan asun. Aikamme kiristyvässä ilmapiirissä Different Trains antoi jälleen kaivatun muistutuksen tapahtumista, joiden ei pidä unohtua mielistämme.

Seuraavaksi kuultiin ensimmäistä kertaa Euroopassa aiemmin tällä viikolla Carnegie Hallissa kantaesitetty Pulse (2015) soitinyhtyeelle.

”Pulse on oikeastaan reaktio Kvartettooni, joka taas oli reaktio aiempaan musiikkiini. Jatkossa laitamme nämä teokset samoihin konserttiohjelmiin toisiaan vasten”, Reich pohti lyhyessä väliaikakeskustelussamme.

Musiikkitalossakin viime vuoden Helsingin juhlaviikokkojen Colin Currie Groupin vierailukonsertissa kuultu Kvartetto (Quartet, 2013) oli hätkähdyttävä kokemus alituisessa liikkeessä olevien harmonioidensa ja aiempia teoksia laajemman melodisen kehittelyn ansiosta.

Pulsessa taas ominaista ovat ennen kaikkea hitaat harmoniset liukumat. Avaustahtien lähes koraalinomainen pehmeys on yllättävä ratkaisu, varsinkin kun Reichille niin omintakeinen rytminen pulssi antaa odottaa itseään ilmestyen musiikkiin vasta vähitellen, aavistuksenomaisesti liukuen.

Hienovireistä rytmistä pulssia vasten kuullaan kehiteltyjä melodialinjoja, joiden sulavista kaanonmuodostelmista syntyy lähes elegia, kuitenkin vailla kaikkea sentimentaalisuutta ikään kuin Stravinskyn neoklassismin hengessä. Reichin aiemmassa tuotannossa oikeastaan vain The Four Sectionsin (1987) avausosa vertautuu jossain määrin Pulsen maailmaan.

Uusien teosten ensimmäiset esitykset ovat tietenkin aina jossain määrin tulkinnan etsintää, joissa muusikot ja usein säveltäjätkin hakevat vielä kosketusta musiikkiin. Siksi arvioijan on tyytyminen vain pintapuoliseen katsaukseen itse esitystä kohtaan. Tarkasti, puhtaasti ja innostuneesti paneutuen Clark Rundellin johtama Britten Sinfonia Pulsen tulkitsivat. Tämä on ehdottomasti teos, joka pitää kuulla pian uudelleen, mieluiten Kvarteton parina.

Konsertin jälkipuolisko oli omistettu Reichin ja videotaiteilija Beryl Korotin video-oopperalle Three Tales (1998-2002). Tämä harvoin kuultu teos on osunut tänä vuonna kalenteriini jo kerran aiemminkin, Ensemble Modernin konsertissa Hannoverissa viime toukokuussa. Ensemble Modernilla onkin teoksen kantaesittäjänä vahva ote ja näkökulma musiikkiin, mutta ei ollut hullumpi tulkinta Britten Sinfoniallakaan Barbicanissa.

Three Tales käsittelee teknologian, ihmisen ja ihmisyyden monitahoista ja osin varsin problemaattistakin suhdetta teknologiaan dokumenttimateriaalin keinoin. Kuten jo Different Trains ja The Cave (1989-1993) punoo myös Three Tales puhetta ja muuta nauhoitettua materiaalia osaksi kamariyhtyettä. Mukana on myös viiden laulajan ensemble, jonka vokaalityyli assosioituu vanhaan musiikkiin ja Reichin omaan Proverb (1995) -teokseen.

Ensimmäinen näytös, Hindenburg oli nyt intensiivisempi kokemus kuin keväällä Hannoverissa. Huomio kiinnittyi erityisesti Britten Sinfonian jousten soinnin lämpöön ja ilmeikkyyteen sekä vibrafonien taidokkaaseen kontrapunktiin. Synergy Vocalsin laulajat olivat erinomaisia, kuten aina.

Yhdysvaltain sodanjälkeisiä ydinkokeita kuvaava toinen näytös, Bikini, oli jälleen todellinen jännitysnäytelmä täynnä viittauksia niin Vanhan Testamentin luomiskertomuksiin kuin vedenpaisumuksen ja arkin mytologiaankin.

Three Talesin hienointa antia on kuitenkin sen viimeinen, lähitulevaisuuteemme kurkistava Dolly, jossa geeniteknologia, tekoäly ja robotiikka peilautuvat puolestapuhujiensa ja kriitikkojensa kautta lähes musiikkidraamaksi, joka jättää viisaasti tilaa myös kuulijan tulkinnoille.

Dolly on Reichin jännittävimpiä ja rakenteellisesti kompleksisimpia teoksia, jonka tulkinta vaatii kapellimestarilta ja muusikoilta äärimmäistä keskittymistä. Rundell, Britten Sinfonia ja Synergy Vocals tekivät kerrassaan erinomaista työtä musiikin parissa. Vain muutamia rytmisiä huojahduksia olin huomaavinani, niistäkin ainakin osa todennäköisesti saliakustiikan tuotosta.

Korotin visuaalinen tyyli ja Reichin musiikki kulkevat vahvasti yhdessä läpi teoksen sulautuen parhaimmillaan synesteettiseksi kokemukseksi, yhteistaideteokseksi. Tämä vaikutelma vahvistuu joka kohtaamisella.

Kaikkiaan Britten Sinfonian ilta oli hieno syntymäpäivälahja Reichille, nykymusiikin omintakeiselle kulkijalle, jonka musiikillinen ajattelu etsiytyy yhä riemastuttavasti uusille poluille.

Illan lämmittelyssä Guildhall School of Music and Drama esiintyi veikeällä toteutuksellaan mikrofonien ja kaiutinten äänen kiertoon perustuvasta prosessiteoksesta Pendulum Music (1968). Sähkökitarayhtye Ditheriltä kuultiin mainio Nagoya Guitars (1994/1996) -sovitus Reichin marimbateoksesta sekä sähkökitaraoriginaali Electric Counterpoint (1987). Jälkimmäistä kuulee usein soitettavan solistisena teoksena ääninauhaa vasten, mutta nyt lavalla oli peräti kaksitoista kitaristia, jotka soittivat kaikki stemmat livenä. Tätä ensembleä oli ilo kuunnella.

— Jari Kallio 

Britten Sinfonia
Synergy Vocals
Clark Rundell, kapellimestari

Steve Reich: Different Trains, Pulse, Three Tales

Dither
Guildhall School of Music and Drama

Steve Reich: Pendulum Music, Nagoya Guitars, Electric Counterpoint

Barbican Centre, Lontoo
La 5.11. klo 18.30

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot esittivät modernismin klassikoita loppuunmyydyssä konsertissaan perjantaina. Kuva © Jari Kallio

”Mahlerin yhdestoista sinfonia” oli Sir Simon Rattlen avauspuheen kuvaava luonnehdinta Berliinin filharmonikoiden perjantai-illan konsertille ensimmäiselle puolikkaalle, jossa kuultiin Arnold Schönbergin Viisi orkesterikappaletta, Op. 16 (1909), Anton Webernin Kuusi kappaletta orkesterille, Op. 6 (1909, uudistettu versio 1928) ja Alban Bergin Kolme orkesterikappaletta, Op. 6 (1913-15, uudistettu versio 1929).

Korostaakseen Wienin toisen koulukunnan säveltäjien ja heidän varhaisen modernisminsa mestariteosten välisiä siteitä Rattle ja orkesteri esittivät ne yhtenä kokonaisuutena ilman taukoja. Tämä ratkaisu tarjosi erinomaisen mahdollisuuden tunnustella yhtäältä näiden orkesterikappaleiden välisiä hätkähdyttäviä yhteyksiä sekä toisaalta kunkin säveltäjän yksilöllistä ilmaisua.

On huikeaa huomata, kuinka radikaalin vaikutelman Schönbergin, Webernin ja Bergin musiikilliset innovaatiot herättävät kuulijassa vielä reilu vuosisata näiden teosten syntyaikojen jälkeenkin.

Ensimmäisenä astuttiin Schönbergin Viiden orkesterikappaleen maailmaan. Teoksen otsikko on toki konkreettisuudessaan kuvaava, mutta myös helposti harhaanjohtava, sillä näistä orkesterikappaleista muodostuu itse asiassa sinfoniaan verrattava kokonaisuus. Schönberg monine aikalaisineen halusi kuitenkin ymmärrettävästi välttää tuota tradition painamaa otsikkoa ja korvasi sen assosiaatioista vapaalla otsikolla.

Schönbergin musiikillinen keksintä on Viidessä orkesterikappaleessa mitä oivallisinta. Jokainen kappaleista on henkeäsalpaava seikkailu ja samalla tutkielma ilmaisukeinoista. Kenties kiehtovimpaan maailmaan Schönberg astuu tunnetusti keskimmäisessä orkesterikappaleistaan, jolle hän antoi osuvasti otsikoksi Farben, värit. Musiikki on näennäisen staattista, mutta pinnan alla sointi peilautuu alati uusissa väreissä. Samantapaisen kokemuksen synnyttävät hetkittäin Ligetin 60-luvun teokset.

Viiden orkesterikappaleen sisällyttäminen konserttiohjelmaan on aina kulttuuriteko, mutta sen kuuleminen Berliinin filharmonikoiden ja Simon Rattlen tulkintana oli melkoinen elämys ja riemastuttava avaus perjantai-illan konsertille.

Webernin Kuusi kappaletta orkesterille on säveltäjänsä hienoimpia ja intensiivisimpiä teoksia. Yhteiskestoltaan vain vähän yli kymmenminuuttinen teos on kuin äärimmilleen viety tiivistymä Mahlerin sinfonioiden ulottuvuuksista. Jokainen fraasi, pieninkin detalji ja kaikki moninaiset sointivärit ovat sellaisella tarkkuudella mietittyjä, että näiden soivien tuokiokuvien häivähdyksiin sisältyy koko maailma.

Rattle ja orkesteri esityivät Webernin teoksesta säveltäjän vuonna 1928 uudistama edition, jossa instrumentaatiota on muokattu alkuperäisversion jättiläismäisistä mitoista lähemmäs sinfoniaorkesterin standardikokoonpanoa. Vaikka Webernin alkuperäisessä orkestraatiossa onkin ehdontonta huumaavuutta, on musiikin monien rikkaiden detaljien huomioiminen helpompaa kevennetyn ensemblen myötä.  Berliiniläisten ja Herbert von Karajanin 70-luvun alun klassikkolevytyksessä käytetään myös tätä myöhäisempää editiota, kun taas James Levine ja Pierre Boulez levyttivät 90-luvulla orkesterin kanssa alkuperäisversion.

Vaikka Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden tulkinnasta voisi huomioida liki loputtomasti sen moninaisia hyveitä, tyydyn mainitsemaan neljännen osan surumarssin häikeisevän hienon toteutuksen. Tämä liki aineettomasta tyhjyydestä pakahduttavaan sointihuumaan muutamassa minuutissa kasvava musiikki kävi läpi uskomattoman karakterien ja tunnetilojen moninaisuuden, joka tarttui varmasti jokaiseen kuulijaan. Salin hiljaisuus oli osan päätyttyä mykistävä.

Bergin Kolme orkesterikappaletta oli konsertin alkupuolen luonnollinen päätös. Mahlerin henki lepää vahvasti myös Bergin teoksen yllä. Musiikki on jälleen ilmaisultaan tiivistä, joskaan ei aivan weberniläisiin ulottuvuuksiin puristettua.

Vaikuttavan ensimmäisen osan alussa Berg käyttää lyömäsoittimia liki Varèsen organisoidun äänen filosofiaa lähestyvällä tavalla pitkittäen melodisen materiaalin esiintuloa. Tästä edetään toisen osan tyyliteltyyn tanssiin, joka on hetkittäin kuin Debussyn kaukainen sukulainen. Kolmas osa on laaja marssi Mahlerin hengessä mutta kuitenkin Bergin jäljittelemättömään tyyliin. Partituurin kirjaimellisesti näkyvimpiä Mahler-alluusioita ovat tämän kuudennesta sinfoniasta lainatut vasaraniskut, jotka saattelevat teoksen murskaavaan päätökseensä.

En voinut olla hämmästelemättä sitä taitoa ja ilmaisuasteikkoa joilla Berliinin filharmonikot ja Rattle Bergin teoksen loputtomat yksityiskohdat toteuttivat. Tämä kokemus säilyy muistoissa varmasti pitkän aikaa.

Niin intensiivinen oli näiden yhteensä neljäntoista orkesterikappaleen maailma, että väliajan alkaessa oli vaikea uskoa aikaa vierähtäneen vasta neljäkymmentäviisi minuuttia.

Mahlerin ohella Wienin toisen koulukunnan säveltäjien taustalta voidaan löytää Johannes Brahmsin musiikillisen ajattelun vaikutuksia. Vaikka Brahmsin sävelkieli ei ehkä pintapuolisesti synnytä samanlaisia välittömän radikaaleja herätteitä kuin Wagnerin, musiikin rakenteiden ja sointivärien maailma katsoo kuitenkin aina kohti uusia mahdollisuuksia.

Kuten tunnettua, Brahms etsi pitkään omaa sinfonista tietään Beethovenin varjosta. Ensimmäisen sinfonisen kamppailun jälkeen Brahmsin toinen sinfonia, D-duuri, Op. 73 löysi muotonsa helpommin ja sai kantaesityksensä vuonna 1877.

Toinen sinfonia saa jännitteensä kirkkaiden ja tummien sävyjen vuoropuhelusta. Brahmsin hienovireiset kontrastit rakentuvat sekä melodisen materiaalin että instrumentaation kautta. Vaikka sinfonian maailma on päällisin puolin pastoraalinen, usein aurinkoisen hehkuvakin, tummat sävyt eivät koskaan ole kaukana.

Kenties konsertin alkupuolen teosten ohjaamana Rattlen ja berliiniläisten Brahmsissa korostuivat aivan erityisellä tavalla sointivärit, joiden rikkaus oli mitä nautittavinta läpi sinfonian. Ensimmäinen osa, joka on laaja ilman esittelyjakson kertaustakin, hahmottui niin rakenteeltaan kuin välillä häivähdyksinä vaihtelevilta sävyiltäänkin erinomaisesti.

Toisen osan intensiteetti oli kerrassaan huikea kuitenkin vailla sitä raskassoutuisuutta, jota Brahms-tulkinnoissa yhä sitkeästi esiintyy. Kolmannen osan rytmiset ja soittimelliset yksityiskohdat tuntuivat peilaavan lähes konsertin alkupuolen Webern-maailmaa.

Sinfonian päätösosan riemukkaat soinnit ja niihin kontrastoituvat hetkittäiset tummat sävyt saivat niin ikään mitä vaikuttavimman toteutuksen. Sinfonian jälkeen yleisö palkitsi orkesterin ja kapellimestarin ansaitusti pitkillä suosionosoituksilla. Orkesterin jo jätettyä lavan Rattle sai käydä vielä kertaalleen kumartamassa ennen kuin yleisö malttoi lähteä salista.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Arnold Schönberg: Viisi orkesterikappaletta, Op. 16
Anton Webern: Kuusi kappaletta orkesterille, Op. 6b
Alban Berg: Kolme orkesterikappaletta, Op. 6
Johannes Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri, Op. 73

Philharmonie, Berliini
Pe 4.11. klo 20.00