Monthly Archives: marraskuu 2016

Barbicanin John Williams -illan tähdet: LSO ja kapellimestari Frank Strobel. Kuva © Jari Kallio.

Sir Peter Maxwell Davies totesi kahdeksankymmentävuotispäivähaastattelussaan muutama vuosi sitten anonymiteetin olevan suurin kunnianosoitus säveltäjälle. John Williamsin kohdalla tämä on toteutunut vahvemmin kuin kenties kenenkään toisen aikamme säveltäjän suhteen. Lukemattomat ihmiset ympäri maailmaa tunnistavat monia hänen elokuvasävellystensä teemoista vaikka eivät säveltäjää osaisi välttämättä nimetäkään. Niistä on tullut osa kansanperinnettä.

Lontoon sinfoniaorkesteri ja John Williams ovat olleet taiteellisia kumppaneita jo vuosikymmeniä. Pitkä yhteistyö alkoi aikoinaan André Previnin ylikapellimestarikaudella. Ensimmäinen huippu koettiin Tähtien sodan (1977) myötä, kun Williamsin ja LSO:n tallentamasta alkuperäismusiikista tuli suunnaton menestys. Kaikkiaan säveltäjä ja orkesteri ovat työskennelleet yhdeksässä elokuvassa vuosina 1977-2005. Williams on johtanut ja levyttänyt orkesterin kanssa myös monia konserttiteoksia.

Lauantaina Williams oli läsnä Barbicanin konsertissa sävellysten lomaan sijoitettujen videohaastattelukatkelmien välityksellä. Selkäkipujen vuoksi 84-vuotias säveltäjä on joutunut luopumaan Atlantin ylityksistä. Kotimaassaan Yhdysvalloissa hän konsertoi ja säveltää kuitenkin edelleen aktiivisesti.

John Williams oli mukana LSO:n konsertissa videohaastattelun välityksellä. Kuva © Jari Kallio.

Kapellimestari Frank Strobel on puolestaan johtanut urallaan huomattavan määrän erityyppisiä elokuvamusiikkikonsertteja. Lontooseen hän saapui lauantaina suoraan Helsingistä, jossa hän johti Shostakovitsin musiikkia Uusi Babylon -elokuvaan Radion sinfoniaorkesterin kanssa Musiikkitalossa.

LSO:n lauantai-illan ohjelma yhdisteli oivallisesti Williamsin monia klassikoita sekä harvemmin kuultuja sävellyksiä neljänkymmenen vuoden ajalta. Konsertin käynnisti hieno Superman March (1978), jossa päästiin heti nauttimaan LSO:n vaskien juhlavasta soinnista.

The Devil’s Dance elokuvasta Noidat (The Witches of Eastwick, 1987) oli puolestaan mitä mainioin dance macabre, kuitenkin jossain määrin kieli poskessa. Tätä riemullista tanssia kuulisi konserteissa mielellään useamminkin, varsinkin tällaisina tulkintoina.

Kaksi hirviöelokuvien klassikkoa kuului myös illan ohjelmaan. Ensin kuultiin arvoituksellisuutta ja juhlavuutta tyylikkäästi yhdistävä teema elokuvasta Jurassic Park (1992).  Williamsin orkestrointitaitoa ei voinut kuin ihailla tämän mieltä nostattavan musiikin lomassa.

Tappajahain (Jaws, 1975) teeman tuntee varmasti jokainen. Vaikka musiikki on tuttua lukemattomista yhteyksistä jo parodioiksi saakka, oli lauantai-illan konserttikohtaaminen kuitenkin hätkähdyttävä muistutus tämän musiikin nerokkuudesta. Williamsin sävellyksessä on yhtäältä samaa pidättelemätöntä itsepintaisuutta kuin Kevätuhrin Dance sacralessa sekä toisaalta sellaista keinovarojen pelkistyneisyyttä, jota Bernard Herrmann hyödynsi mestarillisesti klassisissa elokuvasävellyksissään.

Konsertin ensimmäisen puolikkaan unohtumattomimpia teoksia oli elokuvaan War Horse (2011) sävelletty Dartmoor, 1912, joka on Williamsin kunnianosoitus englantilaiselle pastoraalille ja erityisesti Ralph Vaughan Williamsille. Teos alkaa ja päättyy huilusoololla, joka voisi olla suoraan Vaughan Williamsin kynästä. Orkesterin liittyessä mukaan musiikki tuo mieleen assosiaatioita myös George Butterworthin maailmasta onnistuen kuitenkin samalla kuulostamaan erehtymättömästi juuri John Williamsilta. LSO sointi oli tässä musiikissa aivan äärettömän kaunis.

Vastaavanlaisen alluusion synnyttää myös Oliver Stonelle sävelletty J.F.K., jossa Williams vie kuulijansa lähelle Aaron Coplandin amerikkalaista tyyliä. Williamsin elegiassa mieleenpainuvinta oli soolotrumpetin ja käyrätorven vuoropuhelu, jossa musiikki on koskettavimmillaan.

Vaughan Williams -henkiseen maailmaan palattiin vielä yhdessä Williamsin tunnetuimmista sävellyksistä, Harry Potter -elokuvien Hedwigin teemassa (2001), jonka alun celestasoolo vie ajatukset Vaughan Williamsin kahdeksannen sinfonian alkutahteihin.  Tässäkin teoksessa musiikki etenee kuitenkin Williamsin oman sävellyslogiikan mukaisesti omille jännittäville teilleen.

Konsertin alkupuolen huipennuksena kuultiin Flying Theme elokuvasta E.T. (1982). Tämä vauhdikas orkesterinumero sai LSO:lta ja Strobelilta oivallisen tulkinnan.

Illan jälkimmäisen osan aluksi kuultiin Barbicanin konsertin ainoa elokuvien maailman ulkopuolinen sävellys, Olympic Fanfare and Theme (1984), joka on sävelletty alun perin Los Angelesin olympialaisten avajaisseremoniaan. Tässä musiikissa Williamsin tyyli on hyvin lähellä esimerkiksi Supermanin musiikkia. LSO:n vaskien kirkkaita ja rytmisesti tarkoin artikuloituja fanfaareja sekä jousten upeaa sointia kuunteli jälleen suurella ilolla.

Samoista hyveistä saatiin nauttia myös valloittavassa Indiana Jones -teemassa Raiders March (1981). Lyyrisessä väliosassa Strobel vältti hienosti liian sentimentaalisuuden pitämällä tempoa riittävän ripeänä. Näin musiikki välittyi kerrassaan ilahduttavassa soivassa asussa.

Konsertin lyyrisimmät hetket luultiin Schindlerin listan teemassa, jonka soolo-osuuden konserttimestari Roman Simovic soitti hienosti, sekä jousten elegiassa A Prayer for Peace.

Illan monista Steven Spielbergin elokuviin syntyneistä sävellyksistä omalla laillaan kiintoisin on Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind, 1977) alkuperäismusiikki, jossa Williams sommittelee modernistisia aineksia ilmaisunsa osaksi varsin mukaansatempaavalla tavalla. LSO hehkui mitä jännittävimmissä väreissä läpi tämän huikean kymmenminuuttisen panoraaman.

Konsertin itseoikeutettuna päätöksenä kuultiin neljä kappaletta Williamsin pääteoksesta, nyttemmin jo seitsemänosaiseksi kasvaneesta Tähtien sota (Star Wars, 1977-) -saagasta. Pääteemassa LSO soi sellaisella majesteetilla, jota on vaikea ylittää. Tässä hetkessä kaikki oli juuri kohdallaan.

Yodan teema Imperiumin vastaiskusta (The Empire Strikes Back, 1980) toimi herkkänä välisoittona ennen orkesteribravuuria Scherzo for X-Wings (The Force Awakens, 2015). Williams punoo scherzossaan tuttuja teemoja jännittäviksi fugato-jaksoiksi, joiden tanssi luo riemastuttavan jännitteen musiikkiin. Strobel ja LSO olivat virtuooseja vailla vertaa tässä piristävässä orkesterikappaleessa.

Mikäpä olisi sopinut tähän jatkoksi enää paremmin kuin Darth Vaderin ikoninen teema, The Imperial March (1980). Vaikka kyseessä on yksi kaikkein soitetuimmista elokuvasävelmistä kautta aikojen, oli hätkähdyttävä kokemus kuulla tämä äärettömän hienosti rakennettu kappale juuri näiden muusikoiden verrattomana tulkintana. Tämä musiikki kuuluu LSO:lle!

Kiitollinen yleisö palkittiin vielä ylimääräisellä. The Filght to Neverland elokuvasta Kapteeni Koukku (Hook, 1991) loi sopivan haikean jäähyväistunnelman vieden illan kauniisti päätökseen.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Frank Strobel, kapellimestari

John Williams: Superman March, The Devil’s Dance (Witches of Eastwick), Jurassic Park Theme, J.F.K. Theme, Dartmoor, 1912 (War Horse), Hedwig’s Theme (Harry Potter and the Philosopher’s Stone), Jaws Theme, Flying Theme (E.T.), Olympic Fanfare and Theme, Raiders March, Schindler’s List Theme, Close Encounters of the Third Kind, A Prayer for Peace (Munich), Star Wars Medley, Flight to Neverland (Hook)

Barbican Centre, Lontoo
La 26.11. klo 19.30

Kuva © Suomen Kansallisooppera

En päässyt Kansallisoopperamme ensi-iltaan, mutta kuulin sen toisen illan viime tiistaina. Nykyisin kaikki mihin oopperatalomme ryhtyy toteutuu melkoisella teknisellä briljanssilla ja osaamisella. Lavastus oli vaikuttavaa, visuaaliset näkymät valaistuksen kanssa sykähdyttäviä – ne olivat Philipp Fürhoferin ja Jesper Kongshaugin designeeraamia. Mutta oopperan lavatekniikka sopeutui aika monimutkaisiinkin ratkaisuihin erinomaisesti. Kuoro oli iskevä ja saatu myös näyttämöllisesti sangen toimivaksi. Sama pätee orkesteriin: hyvin laadukasta ja dramaattista Wagner-soittoa John Floren johdolla. Oikeat valinnat rooleihin. Olaf Sigurdson toteutti hänelle asetetun tehtävän niin uskottavasti kuin saattoi ja oli äänellisesti vahva, epätoivoinen Hollantilainen. Hän oli oikea pohjoismainen tyyppi – ja kaikkihan tietävät, miten se oli ensiarvoisen tärkeää Wagnereille Bayreuthissa, oleellisempaa kuin mikään muu. Sentan rooli on tietenkin keskeinen ja siinä Pauliina Linnosaari kasvoi äänellisesti koko ajan loppua kohti. Sentan balladi soi aluksi hieman hentona – jos muistelee esim. Anita Välkkiä 70-luvulta, mutta hänen ei silloin tarvinnutkaan muuta kuin istua tuolissaan keskellä lavaa. Kapteeni Dalandille Wagner on kirjoittanut ihastuttavan aarian Mögst du, mein Kindchen, fremden Mann willkommen heissen, jonka tulkitsi Jyrki Korhonen oikealla keveydellä. Muistan kun muuan korealainen poika voitti tällä aarialla Régine Crespin -laulukilpailussa Pariisissa, lisäämällä siihen tiettyä huumoria. Mika Pohjosella on suuret bel canton äänivarat ja hänen Erikinsä käyttikin niitä kuulijoiden iloksi. Erik on tosin kiltin nuoren miehen rooli, jonka kuuluu jäädä hieman taka-alalle, niin kuin vastaavasti Michaela Carmenissa. Varsinainen ilonaihe oli Tuomas Kataja Perämiehenä, alusta alkaen varmasti fraseeraava, kauniisti soiva ja mukaansatempaava, kun usein tässä roolissa on muutoin tiettyä epämääräisyyttä ja häilymistä.

Kasper Holtenin, kuuluisan ohjaajan, versio Lentävästä hollantilaisesta kuuluu Regie-theaterin lajiin, ts. klassikkojen modernisointeihin. Mutta miksi klassikkoja tulee modernisoida lavalla? Eniten pahoinpideltyjä ovat juuri Mozart, Verdi ja Wagner, koska ohjaajat luulevat, etteivät katsojat halua nähdä niitä sellaisenaan. Tämä uudistamisvimma perustuu kuitenkin vastaanottajien aliarviointiin. Tietenkin jos lähdetään siitä, että näyttämö on itse musiikin ja tekstin metafora, voidaan edetä aika kauaskin siitä, mitä säveltäjäparka ja libretisti kirjoittivat partituuriin. Kuten lehdistössä jo on kerrottu, halusi Holten parannella Wagnerin naisroolien kohtaloita vastaamaan nykyajan käsityksiä; kaunis idea sinänsä, mutta eiväthän oopperat ole tosielämän kertomuksia, vaan satua, ja näin erityisesti Wagnerilla. Jos menee häntä katsomaan, täytyy hyväksyä das Märchenhafte, sadunomaisuus ja epätodellisuus.

Oopperan muuntaminen alkaa jo siitä, että merellisyys on kokonaan häivytetty. Ja kuitenkin musiikin myrsky à la Beethovenin Pastoraalisinfonian rajuilma on mereen liittyvää – etenkin kun kaikki tietävät tarinat säveltäjän seikkailukkaasta laivamatkasta Riiasta Norjan rannikolle; siitä miten hän köytti Minan, koiransa Rollerin ja matka-arkun laivan mastoon etteivät olisi huuhtoutuneet mereen – synkän merimiehen nimeltä Kosk katsellessa – hän oli muuten luultavasti suomalainen! Nyt kuitenkin liikutaan New Yorkin skylinessa, coctailpartyjen ja sänkykamarien huonetiloissa. Itse laivaa ei näy missään muodossa, joten se onkin ehkä nimihenkilön kuvittelua; hänhän herää sängyssä painajaisistaan ja annetaan ymmärtää, että tapahtumat ovatkin hänen untaan. Yleensä ajatellaan, että kaikki on häiriintyneen Sentan fantasmagoriaa. Muistan erään itäsaksalaisen elokuvaversion 60-luvulta.

Toisaalta jos Lentävä hollantilainen kuvataan Holtenin versiossa kiertäväksi kansainväliseksi, kunnianhimonsa takaa-ajamaksi ja naisiinmeneväksi taidemaalariksi, on se tietenkin biografisesti sikäli lähellä totuuta, että Wagnerhan oli juuri itse sellainen – kunnes löysi Erlösunginsa Cosimasta. Kaikki kertoivat miten Richard rauhoittui ja muuttui siitä hetkestä alkaen. Joka tapauksessa tämä kiertävän taiteilijan vertaus ei sinänsä ole kaukaa haettu. Mutta joukkokohtauksissa ensimmäisessä ja viimeisessä näytöksessä joutui usein ajattelemaan, mitä ihmettä tuo väki oikein häärää lavalla? Viimeisen näytöksen vaikuttavat hetket ovat draaamallisesti ja musiikilllisesti ne, missä norjalaiset merimiehet ja naiset huutavat synkkään ankkuroituneeseen laivaan kehotuksen Vastatkaa! Tämä on C-duurin toonikasoinnulla. Seuraa koko tahdin tauko ja ”grosse Stille” ja sitten käyrätorvista ja fagoteista pianopianissimon cis-mollisointu. Täytenä yllätyksenä, kaameana ilmiönä, aitona berliozlaisen l’esthétique de l’imprevun efektinä. Mutta mitä tapahtuu lavalla? Hollantilainen pilaa tauon örisemällä kurkustaan astmaatikon ääntelyä tai sydänkohtauksen saaneen korinaa. Täydellistä epäsensitiivisyyttä musiikille ja oikealle draamalle.

Entä Senta, jota ohjaaja sanoo käyvänsä puolustamaan? Miksi hänet pannaan piehtaroimaan väriensä kanssa lavalla ja sotkemaan itseään. Eikö se ole pahempaa naisen epäkunnioittamista kuin lopun lunastusratkaisu, jossa hän uhrautuu ja transfiguroituu taivaalle (mikä on selvästi indikoitu musiikkiin jo alkusoiton vastakohtana g-mollin ja F-duurin välillä) – vaikka se nyt on muotia nykyisin, ajatellaan vaikka vastaavaa kieriskelyä vesialtaassa Saariahon oopperassa Kaukainen rakkaus. Tietenkin se, että Senta lumoaa ja sekoittaa kuvan Lentävästä hollantilaisesta, voidaan poimia esiin ylipäätään kulttuurisena piirteenä: elämme kuvan sivilisaatiota, jossa maailman täyttää facebookien, instagrammien ym. kuvien tulva. Ei ihme, jos joku siitä häiriintyy. Mutta toistensa filmaaminen ja selfien ottaminen lavalla on jo auttamaton klishee näissä moderneissa tulkinnoissa, tuhat kertaa nähty. Samoin se, että loppu irrotetaan muusta ja laitetaan tapahtumaan vuotta jälkeen päin – näin oli esim. ukrainalaisen ohjaajan Eugen Oneginissa Savonlinnassa hiljattain. Lentävästä hollantilaisesta on Holtenin loppukohtauksessa tullut pelkkää fiktiota, Erik odottaa taas kukkapuskineen, mutta Senta voi vain itkeä. Aika synkkää oikeastaan. Muistakaa kapellimestari Christian Thielemannin nerokas havainto: yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun, vaan aina duuriin, vaikka olisi mikä trgedia ja niin on myös tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan Holten kuormittaa näyttämön monilla symboleilla, mutta mitä ihmeen tekemistä niillä on Wagnerin Lentävän hollantilaisen kanssa?

— Eero Tarasti

Richard Wagnerin Lentävä hollantilainen Suomen kansallisoopperassa ti 22.11.2016
Musiikinjohto: John Fiore
Ohjaus: Kasper Holten
Puvut: Anja Vang Kragh
Videosuunnittelu: Luke Halls
Koreografia: Signe Fabricius
Solistit, Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro