Evelyn Herlitzius Elektran roolissa.
Richard Straussin Elektraa pitävät monet hänen tuotantonsa huippuna, hänen tonaalisesti ja orkestraalisesti rohkeimpana luomuksenaan, pysyvänä avantgardeteoksena. Antiikin aiheestaan huolimatta siinä toteutuu tuo ’umfunktionieren des Mythos’, josta Thomas Mann puhui Karl Kerenyille eli ’myytin saattaminen toimimaan uudella tavalla’, ’myytin uudistaminen’ ja nimenomaan freudilaisessa mielessä, eroksen ja thanatoksen prinsiipit sekoittaen. Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa oli huumaava kokemus, todellista nietscheläistä dionyysistä Rauschia alusta loppuun. Kun taiteilijat sitten kiittivät aplodeja, he rynnistivät rivissä kohti ramppia ja katsomoa; tämä ele sopi hyvin koko tulkintaan, jota luonnehtisin päällekäyväksi. Kaikki äänet loistavia ja rooleihinsa sopivia: Elektran tyhjentymätön äänivara Evelyn Herlitziuksella, Krysotemiksen, kiltin sisaren roolin lyyrisyys Elisabet Stridillä , Klytaimnestran kuningatarolemus ja kypsyys vakuuttavasti Waltraud Meierilla ja Oresteksen, aidon myyttisen sankarin mykkyys ja kohtalokkuus Tommi Hakalalla sekä Mika Pohjosen Aigistos ja Oresteen kasvattaja, Aigistoksen murhaaja Esa Ruuttunen. Esapekka Salosen temperamentille ja valtaville taidoille tämä oli kiitollinen teos, ehdottomasti huippukokemus.
Patrice Chéreaulta sopii odottaa jotain radikaalia ja kiehtovaa alkaen hänen kuolemattomasta Nibelungen Ringin ohjauksestaan 70-luvulta. Se loi mallin miten klassikkoja voi modernisoida ilman että ’ tragedian synty musiikin hengestä’ unohtuu. Kun elokuvaohjaaja ohjaa laulajia on tulos yleensä onnistunut, sillä hän kiinnittää huomion pieniinkin nyansseihin. Ikuinen ongelmahan on, onko laulaja lavalla laulaja vai näyttelijä, kuten Marek Jankowski sanoi äskeisessä Bayreuthin haastattelussaan. Elektrasta oli tehty punttisalin bodari, tietenkin hän käyttäytyy sangen fyysisesti, mutta on yhtäkaikki kuninkaan tytär. Silti näyttämökuvan ja lavastuksen vierannuttava harmaasävyisyys tuntui nyt vähän liikaa 70-lukulaiselta. Sen sijaan dramaa toimi lavalla hyvin olematta Regietheateria, monimutkaiset psykologiset prosessit äiti-tytär, sisar-sisar, sisa-veli huomioiden. Kohtaus, jossa Orestes ilmestyy Elektralle ja paljastuu oli samantapainen kuin Valkyyrian 2. näytöksen Todesverkündigungsczenen kohtaus Brynnhilden ja Siegmundin välillä. Tässä vain roolit känteiset: Orestes eräänlaisena kuolemaa ennustavana hahmona. Oopperan ratkaiseva käännekohta, peripetia on, kun Elektra tunnistaa hänet ja orkesterissa on monen tahdin mittainen viiltävän kakofoninen sointu.
Palvelijoiden ensemble ei tietenkään vastaa antiikin tragedian kuoroa. Sen tehtävän sai orkesteri Wagnerin uudistuksessa. Orkesteri oli hänestä alkaen yhtä kuin myötäelävä, mutta myös tapahtumiin osallistuva kuoro, sillä oli tuo kuuluisa Sprechvermögenheit, puhekyky. Se oli elävä muuri katsojien ja näyttämön välillä, kuten Friedrich Schiller ehdotti.
Elektran sisarteos on tietenkin Salome, ne syntyivät peräjälkeen ja Strauss epäili usein, pystyisikö Salomen jälkeen kohoamaan uudestaan sellaiselle huipulle. Mutta näitä teoksia yhdistää esteettisessä mielessä se, että niiden pääroolissa on naissankari ja se, että niiden kummankin loppu on täysin moraaliton. Saattaa olla yllättävää sanoa näin nykyaikana, mutta niin se on. Salomen finaalissa, kun hän suutelee Johanneksen irtileikattua päätä, orkesteri puhkeaa upeimpaan koloriittiin H-duurissa eli musiikin hedonistisuus ikään kuin oikeuttaa näyttämön äärimmäisen väkivallan. Sama tapahtuu Elektrassa: kun Klytaimnestra ja Aigistos on tapettu, jälkimmäinen lavalla, millaista ei tapahdu antiikin tragediassa, mutta tässä kyllä ja Straussin itsensä vaatimuksesta, on Elektran voitontanssi kouristuksenomainen psykoosi, mutta musiikki jubileeraa silti. Elektra, Orestes ja Chrysotemis riemuitsevat, mutta voitto on silti kammottava.
Sofokleen draama ei tähän päätykään, vaan Orestes saa kannoilleen häntä piinaavat erinyit, kostottaret, kunnes jumalat päättävät ratkaista, onko hän syyllinen vai ei. Äänet menevät tasan, mutta Pallas Athene ratkaisee: Orestes surmasi äitinsä niin raskaissa olosuhteissa, että hän saa anteeksi. Kostottaret muuttuvatkin hyviksi hengettäriksi, eumenideiksi. Tämä katarsis puuttuu Straussilta. Hänen oopperoissaan ei yli päätään ole aristotelista katarsista, tunteiden tervehdyttämistä kauhun jälkeen. Hänen musiikkinsa jää freudilaiseen unheimlichkeitiin, josta ei ole ulospääsyä. Wagnerin oopperoissa yleensä paha saa palkkansa, ja kuten Christian Thielemann hauskasti on todennut: yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun.
Kansallisoopperan versio tuntui vastaavaan nyky-yleisön toiveita, se sai hurmioituneen vastaanoton. Mutta millaista esitystä Strauss ja libretisti Hoffmansthal odottivat? Siitä on ihan tarkat dokumentit heidän kirjeenvaihdossaan, jota kannattaa lukea. Liikuttavasti he kutsuivat toisiaan: Sehr geehrter Herr… Lieber Herr tai ääritapauksessa Mein lieber Herr Doktor. Sinuttelu ei tullut kyseeseenkään. Lisäksi aarreaitta ovat Straussin omat pohdinnat koottuna teokseen Betrachtungen und Erinnerungen (Atlantis, 1949).
Joka tapauksessa em. kirjeenvaihdossa Elektrasta puhutaan vuosina 1906-1908. Jo 11.3.1906 Strauss kertoo perehtyneensä Elektran tekstiin, mutta epäilevänsä onko hänellä voimia heti Salomen jälkeen alkaa sitä. Koko ajan he puhuvat myös kolmannesta oopperasta Semiramiksesta, josta ei kuitenkaan tullut mitään. Hofmannsthal vastaa 27.4.1906, että huolimatta näennäisistä yhtäläisyyksistä ovat Salome ja Elektra aivan erilaisia. Erityisesti värisekoitus on niissä aivan vastakkainen: Salomessa on purppuraa ja violettia helteisessä ilmanalassa, Elektrassa taas paljon yötä ja valoa, mustaa ja kirkasta. Chereau ei ainakaan ollut tätä ottanut huomioon näyttämökuvasaan. Lisäksi Hofmansthal puhuu eteenpäinryntäävästä motiivien sarjasta erityisesti Oresteksen toiminnan kohdalla.
16.6. Strauss kirjoittaa, että työ etenee raskaasti, mutta pyrkien ’’Zukuntsmusikia” (Tulevaisuuden musiikkia) kohden (viittaus Wagneriin). Jatkossa hän pohtii juonta ja toteaa, että Aigisthoksen murhan täytyy tapahtua yleisön silmien edessä: Jatkossa libretisti ja säveltäjä käyvät hyvin tarkkaan läpi tekstiä ja tapahtumia. Hofmannsthal jopa piirtää kirjeeseen tarkan pohjapiirustuken näyttämöstä:
On tärkeää mistä tullaan sisään ja mistä ovesta ulos. Strauss kertoi sittemmin kaskun, jonka mukaan kapellimestari Schuch oli arka vedon suhteen ja harjoituksissa tiuskaisi yhdelle palvelijattarista, joka unohti sulkea oven näyttämöllä: Mitä te oikein sieltä etsitte? Tähän huusi säveltäjä katsomosta: Kolmisointua. Toinen kasku: Baselissa eräältä kunnon sveitsiläiseltä kysyttiin miten oppera häntä miellytti. Oih, aivan suurenmoista. Ja musiikki? Musiikkia en ole lainkaan kuunnellut! Strauss toteaa: tällainen katsoja on minulle mieluisampi kuin kriittinen diletantti, joka ei ole ymmärtänyt musiikista mitään (op. cit. s. 231).
Mutta Strauss oli aina huolissaan laulun ja orkesterin suhteesta, ettei yhtäältä orkesteri peittänyt lauluääntä ja tuottanut laulajalle kohtuuttomia vaikeuksia, ja toisaalta, että koko orkesteripolyfonia tuli kuuluviin. Hän kutsui Elektraa orkesterioopperaksi; hän halusi kuulla sen koko monimutkaisen tematiikan unohtaen (kuten itse myönsi), että vasta kun orkesteri on soittanut sitä vuosikausia ja osaa teoksen miltei ulkoa, on se täysin läpikuultavaa ja plastista. Hän sanoi, että hänen laulutyylinsä erosi täysin Wagnerista. Täissä hän ei ollut aivan oikeassa, sillä mitä muuta tämän kauden Strauss on kuin Götterdämmerungin jatketta. Kampf zwischen Wort und Ton, taistelu sanan ja sävelen välillä, oli hänen koko elämänsä ongelma, hän myöntää (op. cit. s. 232).
Straussia on filmattu kapellimestarina, hän on äärimäisen tyyni, johtaa vain oikealla kädellään ja pitää toista taskussa tai katsoo sillä hopeanauristaan. Kaikki työ on jo tehty harjoituksissa. Hän on antanut 10 kultaista sääntöä nuorille kapellimestareille. Niistä nro. 3 kuului: ”Johda Salomea ja Elektraa kuin ne olisivat Mendelssohnia, keijukaismusiikkia”. Edelleen: ”Älä hikoile johtaessa, vain yleisön tulee lämmetä”. Tai sitten: ”Kun luulet saavuttaneesi äärimmäisen prestissimon, ota tempo vielä kaksi kertaa nopeammin”. Ja: ”Älä milloikaan jätä käyrätorvia ja puupuhaltimia tarkkailematta: jos ylipäätään kuulet ne, ne soittavat jo liian kovaa”.
Toisin sanoen: jos vaivautuu tutkimaan lähteitä saa kuvan, mitä olisi mahdollisesti autenttinen Elektra. Mutta toisaalta: voihan sitä luoda aivan uuttakin Straussia, luovuus ei ole kiellettyä.
— Eero Tarasti
Elektra Suomen kansallisoopperassa 2.9.2016
Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri
Musiikinjohto: Esa-Pekka Salonen
Ohjaus: Patrice Chéreau
Lavastus: Richard Peduzzi
Puvut Caroline de Vivaise
Valaistus: Gilles Bottacchi
Kuoron valmennus: Marge Mehilane, Marco Ozbic
Rooleissa Evelyn Herlitzius, Waltraud Meier, Elisabet Strid, Mika Pohjonen, Tommi Hakala, Esa Ruuttunen
