Amfion pro musica classica

Monthly Archives: heinäkuu 2016

You are browsing the site archives by month.

arvio: Musiikkia Rantasalmen pappilassa

Rantasalmen Vanha Pappila, ennen konserttia, vasemmalta: Jorma ja Maarit Kaimio, ET, dosentti Osmo Pekonen, professori Timo Tossavainen ja hänen poikansa Lauri, joka esiintyi hiljattain Savonlinnan oopperajuhlien Lohengrinissa prinssi Gottfriedina. Kuva Eila Tarasti.

Rantasalmen Vanha Pappila, ennen konserttia, vasemmalta: Jorma ja Maarit Kaimio, Eero Tarasti, dosentti Osmo Pekonen, professori Timo
Tossavainen ja hänen poikansa Lauri, joka esiintyi hiljattain Savonlinnan oopperajuhlien Lohengrinissa prinssi Gottfriedina. Kuva Eila Tarasti.

Ralf Gothónin perustama ja johtama Savonlinna Musiikkiakatemia näyttäytyy laajemmalle yleisölle erityisesti kesäaikaan, jolloin se järjestää mestarikursseja ja konsertteja Savonlinnassa ja sen ympäristössä. Kyseessä on siis tyypillinen regionaalinen kulttuuriperinne, joita on vaalittava. Mutta tulokset eli nuorten soittajien kouluttaminen kansainvälisiin tehtäviin, ovat jo enemmän kuin pelkkää paikallisuutta. Musiikkiakatemiaa johtaa toimikunta, jossa on sellaisia valtakunnan nimiä kuin Eeva ja Martti Ahtisaari unohtamatta Savonlinnan omia kulttuurivoimia, kuten matematiikan professori ja OKL:n johtaja Timo Tossavaista ja musiikinlehtori Marjut Haussilaa. Jos Savonlinna menettää Opettajainkoulutuslaitoksensa – mikä olisi taas yksi kulttuuriskandaali nykyisessä markkinafundamentalismin opastamassa korkeakoulupolitiikassamme – on tärkeää että kaupunkiin jää toimimaan tällaisia oma-aloitteisia instituutioita kuin Musiikkiakatemia.

Sunnuntaina 24.7. 2016, klo 19 Rantasalmen historiallinen Vanha Pappila avasi ovensa em. akatemian konsertille, jossa esiintyi vastaperustettu nuorten soittajien Verdelis-jousikvartetti. Pappilan uudet omistajat WSOY:n aiempi kustannuspäällikkö Jorma Kaimio ja Kreikan ja Rooman kirjallisuuden emeritaprofessori Maarit Kaimio – jonka muistan hänen latinan tunneistaan Norssissa – vaalivat miljöötä pieteetillä. Onhan tämä maailmankuulun Eliel Saarisen synnyinpaikka. Pappilan sali soveltuu erinomaisesti juuri jousikvartetille. Sinänsä salissa on vain Kawai-piano, joten klaveerimusiikkia varten olisi vuokrattava flyygeli.

Verdelis-kvartetissa soittavat Mayu Konoye, Valentina Paetsch, Take Konoye ja Raphaela Paetsch. Nuorilla muusikoilla on yhteinen isoisoisä, herttua Hidemaro Konoye, joka oli Japanissa tunnettu kapellimestari ja musiikkihenkilö. Kvartetin yhteissoitto oli ihailtavan tiivistä ja sulautuvaa. Se missä olisi vielä kehittämisen varaa, on tietenkin itse musiikin tuntemus, fraasien ilmeikkyys ja puhuttelevuus, eri teemojen tempot suhteessa niiden karaktääriin (topiikka-teoria pätee myös tähän musiikin lajiin) ja joskus hieman karkearakeinen kokonaissointi forte-paikoissa. Beethovenissa sekin menettelee, mutta Mendelssohnin maailma on jo biedermeieria ja vienompaa.

Kvartetti aloitti Mendelssohnin jousikvartetolla nro 2, A-duuri op. 13, ja sitä seurasi Beethovenin kvartetto nro 4, c-molli, op. 18. Miten musiikinhistoria onkaan täynnä sisäisiä viittauksia toisiin teoksiin. Mendelssohnin avaava aihe, johon se myös syklisesti päättyy, on aivan sama millä Tshaikovski aloittaa Muistoja Firenzestä -teoksensa, eli laina on ilmeinen. Ja Brahmsin c-mollipianokvarteton finaalin teema ja sen lepattava kuviointi on juuri se, millä Beethoven toimii kvartettonsa lopun Presto-osassa. Ei ihme, sillä liki jokaisen Brahmsin teoksen takana häämöttää Beethovenilta lainattu malli. Muutoin kumpikin soitettu teos oli täynnä klassismin ja varhaisromantiikan lumoa, Mendelssohnilla tunteikkaana balladiaiheena kuin viittauksena menneeseen.

— Eero Tarasti

Reminiscences of Einojuhani Rautavaara (1928-2016)

Einojuhani ja Sini Rautavaara, 2011. Kuva Ari Korkala/Music Finland.

Einojuhani and Sini Rautavaara, 2011. Photo Ari Korkala/Music Finland.

The news about the passing away of the great Finnish composer Einojuhani Rautavaara a few days ago quickly circulated throughout the musical world, yet it was also received as a surprise. That is, we had already started to consider him an ‘omnitemporal’ person who permanently existed in Katajanokka, Helsinki, but had had time to have many phases and successes in his long life. His departure feels almost the same as Jean Sibelius’s, as Rob Weinberg already stated.

Everyone may now remember the Rautavaara whom one was able to know during his life span. Although rather few met him directly any longer in the last years, memories of him live on.

First, many had him as a teacher at the Sibelius Academy even before he was named professor of composition in 1976. Ten years earlier, he was already a celebrity and had received the Wihuri Prize (the same as awarded earlier to a.o. Stravinsky, Shostakovitch and Messiaen). He was my examiner for my music theory exam. He sat at the piano and played a diminished seventh chord in a certain position. “What is this?” he asked. I recognized it: the opening of the finale of Beethoven’s Appassionata. “Great, you have been accepted.”

Later, Rautavaara classified teachers into the following categories: the famous, the nice and the schoolmasters. He himself belonged to the second category, the nice, and thanks to this, a certain kind of pluralism emerged in the music pedagogy of Finland as its main ideological principle. When I defended my thesis on Myth and Music in 1978, I met him at Finlandia Hall, where he said that he understood my topics. After I had become professor at the University of Helsinki, he came to my reception with his young wife Sini. The problem was that Sini had to get a master’s degree in musicology by studying Einojuhani’s music. My colleague Erkki Salmenhaara said that a composer’s spouse cannot study her husband’s music in a sufficiently objective manner. I disagreed, but then things went in another way.

At that time Rautavaara had already entered his opera period. We were able to be present at the premieres of numerous operas: Thomas, Vincent, Aleksis Kivi, Rasputin, The House of the Sun. In many of them the central roles had been written particularly for such singers as Jorma Hynninen and Sini. These operas formed a brilliant series of Finnish stage music, which received high international acclaim. Fortunately, we published from Rautavaara a diary of the creation of Vincent in the magazine Synteesi (for research in the interrelationships of arts) in a thematic issue on Suomalainen ooppera (Finnish Opera, 3/1987). It opens the door on the composer’s creative process in that period.

I notice that I have compared Rautavaara to Stravinsky in many of my earlier essays, with the Europeanity, the Finnishness, the Russianness and the Americanity as the background. He is of the nomadic composer type (also in the sense defined by Daniel Charles). Even the fact that the name of the young Rautavaara was connected via Olga Koussevitsky to Russo-American circles and hence, via Serge Koussevitzky, also to Sibelius – when considering Rautavaara’s A Requiem in our Time – provides him with a mythical glamour. Cantus arcticus made him a pioneer of zoomusicology in the line of Messiaen – François-Bernard Mâche.

But all these phases were preceded by dodecaphonics, as a result of which many intendents of orchestras started at one point to consider him the composer who emptied concert halls. Yet, an academic dissertation appeared to defend even this direction: the doctoral thesis of Anne Sivuoja-Gunaratnam at the University of Helsinki in 1997, which considered this phase even in the light of semiotics. It is quite crucial and conducive to elevating a composer’s profile when theses about the composer are published. Also, another doctoral thesis appeared about Rautavaara, the one by the Pole Wojciech Stępień at the University of Helsinki in 2010 on the ‘angels’ in Rautavaara’s output. The work was later reprinted by the American publisher Ashgate and achieved international fame.

Rautavaara had entered his ‘angel’ period, which may, after all, have been neither spiritually nor technically so far afield from the Icons, composed long before during his time in New York; behind this piano suite we can note his teacher Vincent Persichetti’s diagrams of modes. They were also used by Eila Tarasti in her study on the Icons; in addition, she pondered Rautavaara as a synaesthete. This analysis has appeared in Synteesi but also in English many times, in, for instance, the anthology Musical Semiotics in Growth (1997) (this article will soon appear online on the pages of amfion.fi).

The new meditative angel style expressed Rautavaara’s transcendental world view (see Tarasti 2013: 310 for Rautavaara’s position in the paradigm of musical world views of such composers as Sibelius, Mahler, Kalevi Aho, Erik Bergman, Erkki Salmenhaara, Magnus Lindberg, Harri Vuori).

The titles of his symphonies like Angel of Light and Angel of Dusk reflect this style period. In this manner the angel appears in the first mentioned symphony: “The radiance of light is emphasized by being juxtaposed with an equally strong darkening effect. In the third movement of Angel of Light a dark and somber motif ascends against a thick texture of strings in the upper register, as if rising from the depths of the orchestra” (Tarasti 2012: 325). I recall vividly that passage when Mikko Franck conducted the symphony at St. John’s Church in Helsinki. Furthermore, another conductor, David Pickett, commissioned and conducted one of Rautavaara’s symphonies with the Bloomington Symphony Orchestra in Indiana.

Angel of Dusk, a double bass concerto, was performed in turn by the Music Society of the University of Helsinki in a concert at the Solemnity Hall in 2003. As we could not get a full symphony orchestra, a version of the work for two pianos was performed, with Marja Rumpunen and Juha Ojala as skilful pianists. Our young friend, the Polish virtuoso Janusz Widzyk from the Berliner Philharmoniker, played as a double bass soloist. After the music, there was a dialogue with the composer in the darkened hall, the participants in armchairs, illuminated only by a big standing lamp to create the atmosphere. Thankfully, all this was recorded on video (the tape resides in the archives of the Department of Musicology at the University of Helsinki).

Another time I was able to arrange a Rautavaara event in the summer congress of the ISI (International Semiotics Institute) in Imatra, Eastern Finland. This took place in the famous Church of the Three Crosses designed by Alvar Aalto, a place of pilgrimage for all architects, in 1999. The composer himself provided accompaniment when Sini performed his Lorca songs. Eila Tarasti played the Icons. The conductor Kalervo Kulmala conducted the Academic Wind Orchestra, which played A Requiem in our Time. Then Markku Heikinheimo played on organ the concerto Annunciations. This became an impressive and memorable evening for semioticians and the rest of the audience.

But even before that event, we had heard that concerto in Minneapolis in St. Paul’s huge Cathedral as a part of a festival dedicated to Rautavaara. It lasted one week in the late winter of 1998 and was funded by the millionaire Aina Swan Cutler. I have commented on this week and Rautavaara’s speeches there in my diary Minnesota 1999 (see Tarasti 2004, but also the magazine Rondo; this report will likewise appear on the pages of amfion.fi).

I was in collaboration with Rautavaara in those years when he still taught at the Sibelius Academy, in, for example, the lecture series on contemporary music, which he chaired. He also visited my Department. Rautavaara’s speeches about music were always incredibly witty, showing a remarkable erudition. He belongs to those writing composers in the line of Wagner, Busoni or Stravinsky. He had always something humorous and unusual but also profound to say. He argued, for instance, about Madetoja, Melartin, Kuula and others that in international comparison they fall in the same category as Sibelius but remain overshadowed by him. He related that he saw the opera Jephta’s Daughter by Väinö Raitio at the Finnish National Opera as a young man but remembered only one line: “Here we have the moon lights/but I have pain in limbs” (an untranslatable pun in Finnish: Täällä loistaa kuun valo/mutta minulla on luuvalo). When he once heard at our home the song Rise, Be Shining (Nouse, ole kirkas) by Helvi Leiviskä, the Finnish woman symphonist, he said: That is unbelievably heavy, to force the singer to rise from the depths in that manner.

Rautavaara was a very well-liked social personality; many were able to experience this. I remember when he moved to Brändö in Helsinki, close to our home, to the home of Armi Klemetti, widow of the famous choirmaster Heikki Klemetti, and Rautavaara changed the interior completely since he did not like any traditional furniture. He attended receptions organized by the Music Society of the University of Helsinki in such places as the Embassy of Japan due to the Japanese Music Week we had arranged. He was a central figure in the legendary dinner at the home of Einari (Kurre) Marvia and Liisa Aroheimo-Marvia in 2003, with his cousins, the soprano Aulikki Rautavaara and Gunnel. He had much to tell about his famous singer cousin, an opera star favoured by Richard Strauss and also a film star in Germany in the 1930s. This party was to remain her last. I also remember Einojuhani and Sini at a dinner at our home in Laajasalo on a bitingly cold winter day, together with the Marvias and professor Matti Klinge and his wife Marketta, when we spoke about European music and its values.

So we have to take farewell from one phase in Finnish music history and, above all, from a person whose impact was so overwhelming and whom we recall with emotion as a charming, intellectual and sensitive man. In all that he composed, wrote or spoke, his identity, his ‘Moi’, and his style were present. Their radiance will not fade in our minds.

— Eero Tarasti

References:

Einojuhani Rautavaara 1987. “Työpäiväkirja (Diary) V/86 – V/87”, Synteesi 3/87: 2-9.

Anne Sivuoja-Gunaratnam 1997. Narrating with twelve tones : Einojuhani Rautavaara’s first serial period (ca. 1957-1965). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Humaniora; vol. 287.

Wojciech Stępień 2010. Signifying angels : analyses and interpretations of Rautavaara’s instrumental compositions Helsinki: University of Helsinki, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies ([Tallinn] : printed in Tallinna Raamatutrükikoda, [2010]). Studia musicologica Universitatis Helsingiensis; vol. 20.

Eero Tarasti 2004. “Minnesota 1999”, Pariisin uudet mysteerit ja muita matkakertomuksia. Imatran Kansainvälisen Semiotiikka-Instituutin julkaisuja nr.2. pp. 75-123.

Eero Tarasti 2012. Semiotics of Classical Music. How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton de Gruyter.

 

 

Muistikuvia Einojuhani Rautavaarasta

Einojuhani Rautavaara, 2011. Kuva: Ari Korkala/Music Finland.

Einojuhani Rautavaara, 2011. Kuva: Ari Korkala/Music Finland.

Musiikkimaailmaan levisi nopeasti tieto Einojuhani Rautavaaran poismenosta jonkinlaisena yllätyksenä. Hän oli nimittäin alkanut jo tuntua monessa mielessä ’omnitemporaaliselta’ persoonalta, säveltäjältä, joka eksisteerasi pysyvästi Katajanokalla, mutta oli ehtinyt käydä läpi monia vaiheita ja menestyksiä. Hänen poismenonsa tuntuu miltei samalta kuin Sibeliuksen, kuten Rob Weinberg jo ehti kirjoittaa.

Jokainen muistelkoon sitä Rautavaaraa, jonka ehti tuntea hänen pitkän elämänsä aikana. Vaikka viime vuosina aika harvat enää suoraan tapasivat häntä, ovat muistikuvat hänestä sangen eläviä.

Ensinnä monet saivat kokea Rautavaaran opettajana Sibelius-Akatemiassa jo ennen kuin hänet nimitettiin sävellyksen professoriksi 1976. Hän oli ollut tentaattorini musiikin teorian kokeessa. Hän istui pianon ääreen ja otti vähennetyn nelisoinnun tietyssä asemassa. Mikä tämä on? Tunnistin kohdan: Beethovenin Appassionatan finaalin alku. ”Mainiota, olette läpäissyt tentin”. Myöhemmin Rautavaara itse luokitteli opettajat kategorioihin: kuuluisat, kiltit ja oppimestarit. Hän itse kuului kiltteihin ja sen ansiosta Suomeen syntyi tälle maalle ja sen musiikkipedagogialle ominainen pluralismi sen ideologisena pääprinsiippinä. Kun väittelin 1978 myyteistä ja musiikista Rautavaara, sanoi Finlandia-talolla ymmärtävänsä aihettani. Tultuani Helsinkiin professoriksi Rautavaara saapui vastaanotolleni – toisen vaimonsa Sinin kanssa. Ongelma oli, että Sinin tuli saada maisterin paperit yliopistolta musiikkitieteestä tutkimalla Einojuhanin musiikkia. Erkki Salmenhaara sanoi, ettei säveltäjän puoliso voi tutkia riittävän objektiivisesti miehensä tuotantoa. Olin eri mieltä, mutta sitten asiat menivät toisin.

Tuohon aikaan Rautavaara oli jo siirtynyt oopperakauteensa. Saimme kuulla ensi-illat lukemattomista teoksista: Thomas, Vincent, Aleksis Kivi, Rasputin, Auringon talo. Monissa niistä oli roolit erityisesti Jorma Hynniselle ja Sinille. Loistava sarja suomalaista näyttämömusiikkia, jonka maine levisi laajalti. Onneksi Rautavaaralta julkaistiin Synteesi-aikakauslehden teemanumerossa Suomalainen ooppera 3/1987 työpäiväkirja Vincentin synnystä; se raottaa ovea säveltäjän luomisprosessiin tuona kautena.

Huomaan verranneeni monissa aiemmissa esseissäni Rautavaaraa Stravinskyyn eurooppalaisuus, suomalaisuus, venäläisyys ja amerikkalaisuus taustana. Nomadi-säveltäjän tyyppi. Jo se, että nuoren Rautavaaran nimi liittyy Olga Koussevitskyn kautta venäläisamerikkalaisiin piireihin ja näin Sergei Koussevitzkyn välityksellä myös Sibeliukseen – puhuttaessa A Requiem in our Time teoksesta – antaa hänelle myyttisen hohdon. Cantus arcticus teki hänestä zoomusikologian pioneerin linjalla MessiaenFrançois-Bernard Mâche. Mutta kaikkia näitä suuntauksia edelsi dodekafoniikka, jonka johdosta yhdessä vaiheessa hänen musiikkiaan eräät orkesterien intendentit pitivät salin tyhjentäjänä. Mutta akateeminen väitöskirja ilmestyi puolustamaan tätäkin vaihetta: Anne Sivuoja-Gunaratnamin väitös HY:ssä 1997 Einojuhani Rautavaaran dodekafonisesta kaudesta – ja vieläpä semiotiikan valossa. On hyvin tärkeää ja säveltäjän profiilia nostattavaa, että heistä julkaistaan väitöksiä. Rautavaaran kohdalle osui toinenkin: puolalaisen Wojciech Stępieńin väitös Rautavaaran ’enkeleistä’ v. 2010. Teos painettiin uudestaan yhdysvaltalaisella Ashgate Pressillä ja sekin niitti kansainvälistä mainetta.

Rautavaara oli siis siirtynyt ’enkelikauteensa’, joka loppujen lopuksi ei ehkä henkisesti ja teknisesti ollut niin kaukana New Yorkissa jo kymmeniä vuosia aiemmin sävelletyistä Ikoneista, joiden taustana olivat hänen opettajansa Vincent Persichettin mooditaulukot. Niitä saattoi käyttää tutkielmassaan Ikoneista Eila Tarasti; hän pohti lisäksi Rautavaaraa synesteetikkona. Ko. analyysi ilmestyi suomeksi Synteesi-lehdessä ja englanniksi useamman kerran, mm. antologiassa Musical Semiotics in Growth (1997) (ko. essee julkaistaan pian uudestaan Amfionin sivuilla artikkelina).

Uusi meditatiivinen enkeli-tyyli ilmensi Rautavaaran meditatiivista ja transsendentaalista maailmankuvaa (ks. Tarasti 2013: 310 hänen sijoittumisensa eri säveltäjien musiikillisten maailmankuvien sarjaan Sibelius, Mahler, Kalevi Aho, Erik Bergman, Erkki Salmenhaara, Magnus Lindberg, Harri Vuori).

Sinfonioiden otsakkeet Angel of Light ja Angel of Dusk heijastuivat tässä tyylikaudessa. Tällä tavalla enkeli ilmantuu ensiksi mainitussa sinfoniassa: ”The radiance of light is emphasized by being juxtaposed with an equally strong darkening effect. In the third movement of Angel of Light a dark and somber motif ascends against a thick texture of strings in the upper register, as if rising from the depths of the orchestra” (Tarasti 2012: 325). Muistan tuon kohdan elävästi, kun Mikko Franck johti sinfonian Johanneksenkirkossa.

Angel of Duskin eli kontrabassokonserton taas Helsingin yliopiston musiikkiseura HYMS päätti esittää 2003 konsertissaan Yliopiston juhlasalissa. Kun orkesteria ei voitu saada käyttöön, esitettiin teoksesta kahden pianon versio, erinomaisina pianisteina Marja Rumpunen ja Juha Ojala. Kontrabassosolistina oli nuori ystävämme, puolalainen virtuoosi Janusz Widzyk Berliinin filharmonikoista. Musiikin jälkeen oli lavalla dialogi säveltäjän kanssa pimennetyssä salissa, nojatuoleissa, jalkalampun valaisemana tunnelman luomiseksi.

Toisen kerran saatoin järjestää Rautavaara-tapahtuman Imatran ISI:n kesäkongressin yhteydessä Alvar Aallon piirtämässä Kolmen ristin kirkossa v. 1999. Säveltäjä itse säesti, kun Sini esitti tämän Lorca-lauluja; Eila Tarasti soitti Ikonit; kapellimestari Kalervo Kulmala johti Akateemisella puhallinorkesterilla A Requiem in our Timen ja sitten Markku Heikinheimo soitti uruilla Rautavaaran konserton Annunciations. Tästä tuli vaikuttava ilta semiootikoille ja muulle yleisölle.

Mutta jo ennen tuota tapahtumaa olimme kuulleet em. urkukonserton Minneapoliksessa Saint Paulin jättimäisessä kirkossa osana Rautavaara-festivaalia. Se kesti viikon kevättalvella 1998 ja sen rahoitti miljonääri Aina Swan Cutler. Olen tätä viikkoa ja Rautavaaran puheita sekä esitelmiä siellä kommentoinut matkapäiväkirjassani Minnesotasta (Tarasti 2004) ja myös Rondo-lehdessä. (Em. raporttini on niin ikään ilmestymässä Amfionin sivuilla.)

Olin Rautavaaran kanssa yhteistyössä niinä vuosina, kun hän vielä opetti Sibelius-Akatemiassa, mm. hänen johtamassaan aikamme musiikin luentosarjassa; hän vieraili myös laitoksellamme. Rautavaaran puheet musiikista olivat aina tavattoman henkeviä ja myös melkoista oppineisuutta osoittavia. Hän oli noita kirjoittavia säveltäjiä siinä missä joku Wagner, Busoni tai Stravinsky. Hänellä oli aina jotain hauskaa ja yllättävää sanottavaa. Madetojasta, Kuulasta, Melartinista ym. hän totesi, että he joutuvat kansainvälisessä vertailussa samaan luokkaan kuin Sibelius – mutta jäävät hänen varjoonsa. Hän kertoi nähneensä nuorena Väinö Raition oopperan Jeftan tytär ja muisti siitä vain repliikin: Täällä loistaa kuun valo/mutta minulla on luuvalo. Kun hän kuuli kotonamme illallisen jälkeen Helvi Leiviskän laulun ”Nouse ole kirkas”, hän totesi: kyllä on tavattoman raskasta, pakottaa laulaja nousemaan tuolla tavalla matalasta rekisteristä.

Rautavaara oli hyvin hauska seuraihminen; sen ovat monet saaneet kokea. Muistan, kun hän muutti Kulosaareen Armi Klemetin taloon ja mylläsi sisustuksen täysin uusiksi, sillä hän ei kannattanut mitään perinteisiä kalustuksia. Hän osallistui HYMSin järjestämiin vastaanottoihin mm. Japanin musiikin viikolla suurlähetystössä Helsingissä. Hän oli keskeinen henkilö legendaarisilla illallisilla Einari Marvian ja Liisa Aroheimo-Marvian kotona 1993, serkkujensa Aulikki Rautavaaran ja Gunnelin rinnalla. Hänellä oli paljon kerrottavaa kuuluisasta sukulaislaulajattarestaan, jonka viimeiseksi tilaisuudeksi em. kutsut jäivätkin. Muistan hänet kotonamme Laajasalossa keskellä hyytävää talvea yhdessä Marvioiden ja Marketta ja Matti Klingen kanssa, jolloin puhe oli eurooppalaisesta musiikista ja sen arvoista.

Mutta näistä kaikista ja monista muista tapahtumista on varmaan kertonut Samuli Tiikkaja merkittävässä Rautavaara-elämäkerrassaan.

Jätämme siis jäähyväiset yhdelle vaiheelle Suomen musiikin historiassa ja ennen kaikkea henkilölle, jonka vaikutus on ollut valtaisa, ja jonka muistamme liikutuksella viehättävänä, älykkäänä ja tunteikkaana ihmisenä. Kaikessa mitä hän sävelsi, kirjoitti ja puhui oli läsnä hänen minuutensa ja tyylinsä; sen säteily ei himmene mielissämme.

— Eero Tarasti

Lähteitä:

Einojuhani Rautavaara 1987. ”Työpäiväkirja V/86 – V/87”, Synteesi 3/87, s. 2-9

Anne Sivuoja-Gunaratnam 1997. Narrating with twelve tones : Einojuhani Rautavaara’s first serial period (ca. 1957-1965). Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Humaniora, nide 287.

Wojciech Stępień 2010. Signifying angels : analyses and interpretations of Rautavaara’s instrumental compositions. Helsinki : University of Helsinki, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies ([Tallinn] : printed in Tallinna Raamatutrükikoda, [2010]). Studia musicologica Universitatis Helsingiensis, nide 20.

Eero Tarasti 2004. ”Minnesota 1999”, Pariisin uudet mysteerit ja muita matkakertomuksia. Imatran Kansainvälisen Semiotiikka-Instituutin julkaisuja nr.2. s. 75-123.

Eero Tarasti” 2012. Semiotics of Classical Music. How Mozart, Brahms and Wagner Talk To Us. Berlin: Mouton de Gruyter.

Eero Tarasti 2013. Musiikki ja humanismi. Suomen saloilta Pariisin salonkeihin. Esseitä vuosilta 2003-2013. UPEF Kustannushai (University Press of Eastern Finland).

Eila Tarasti 2003. ”Icons in Einojuhani Rautavaara’s Icons, Suite for Piano”. Teoksessa Musical Semiotics in Growth, toim. Eero Tarasti. Acta semiotica fennica XV. Helsinki: International Semiotics Institute, s. 549-562.

Einojuhani Rautavaara kuollut

Einojuhani Rautavaara. Kuva © Ari Korkala / Music Finland

Einojuhani Rautavaara. Kuva © Ari Korkala / Music Finland

Säveltäjä Einojuhani Rautavaara kuoli 27. heinäkuuta Helsingissä kaatumista seuranneen leikkauksen komplikaatioihin. Hän oli syntynyt 9. lokakuuta 1928 Helsingissä ja oli kuollessaan 87-vuotias.

Rautavaara oli arvostetuimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaissäveltäjiä. Hän aloitti uransa uusklassikkona, mutta myöhemmin tyyli alkoi avautua kohti romantiikkaa. Rautavaara nousi maailmanmaineeseen 1990-luvulla 7. sinfoniansa Angel of Light (1994) myötä, ja innostuneet kriitikot rinnastivat hänet silloin Sibeliukseen. Laajaan sävellystuotantoon kuuluu 8 sinfoniaa, lukuisia konserttoja, vokaali- ja kamarimusiikkia, sooloteoksia sekä suosittuja oopperoita, joita on esitetty useasti myös ulkomailla. Rakastetuin ja eniten esitetty  Rautavaaran orkesteriteos on Cantus arcticus, konsertto linnuille ja orkesterille, jonka lintujen äänet säveltäjä itse nauhoitti Limingan soilla. Rautavaaran musiikkia on käytetty mm. Terrence Malickin ja Aki Kaurismäen elokuvissa.

Rautavaara oli intellektuelli, mystinen tarinankertoja ja vertaansa vailla oleva kielenkäyttäjä. Hänen musiikkinsa syntyi ”kaipauksesta äärettömään”. Hän oli ”teostensa kätilö”, jonka tehtävä oli saada sävellykset ehjänä alas. Sävellystensä lisäksi Einojuhani Rautavaaran kertomukset unien enkeleistä ja niiden kohtaamisesta ovat muodostuneet suomalaisen kulttuurihistorian klassikoiksi. 

Amfion julkaisee lähipäivinä Eero Tarastin laatiman muistokirjoituksen.

Linkkejä:
http://www.fennicagehrman.fi/composers/rautavaara-einojuhani/

https://www.ondine.net/?lid=en&cid=4.2&oid=622
http://composers.musicfinland.fi/musicfinland/fimic.nsf/COMAA/52ECB2B53E027500C22574810035B45F?opendocument
http://www.boosey.com/composer/Einojuhani+Rautavaara

Suurin ja kansainvälisin barokkimusiikkitapahtuma BRQ Vantaa Festival 5.–14.8.2016

Ronald Brautigam. Photo: Marco Borggreve

Ronald Brautigam. Photo: Marco Borggreve

Tämän kesän BRQ Vantaa Festivalin teema Hyvin viritetty festivaali viittaa sekä erilaisten viritysjärjestelmien käyttöön yksittäisissä konserteissa että festivaaliin kokonaisuutena. Taiteellinen johtaja Markku Luolajan-Mikkola on luonut konserttipaletin, jossa alan nuoret kohtaavat esikuvansa. Alkusoittona toimiva EAR-ly 2016 -kilpailu antaa pohjois- ja baltianmaalaisille nuorille vanhan musiikin opiskelijoille mahdollisuuden saada näkyvyyttä ja verkostoitua. Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty nuoria muusikoita esittelevä fringe-sarja saa jatkoa. Tämän vuoden kantaesistysteos on Heinz-Juhani Hofmannin Tränennass. Lisäksi festivaalin päätöskonsertissa esitellään uudenlainen konserttiformaatti.

Alankomainen huippupianisti Ronald Brautigam on niitä harvinaisia taitelijoita, jotka ovat suvereeneja sekä valtavirran että historiallisen esityksen saralla. Hän esiintyy merkittävillä konserttilavoilla sekä nimekkäiden orkestereiden ja kapellimestareiden kanssa että yksin. Hänen levytyksensä ovat  aina tapauksia, mikä on huomattava saavutus, sillä hänen diskografiansa on tavattoman laaja.

Italialainen keskiaikaisen musiikin kulttiyhtye Micrologus palaa Vantaalle riehakkaalla Carnivalesque-ohjelmallaan. Festivaalin päätösviikonloppuna lavan ottaa kaksi konserttimestaria, jotka ovat muovanneet ranskalaisten ja englantilaisten barokkiorkestereiden tyyliä ja sointia sellaiseksi kuin ne nyt tunnetaan. Florence Malgoire on ollut William Christien, Christophe Roussetin, Philippe Herreweghen ja Sigiswald Kuijkenin sekä isänsä Jean-Claude Malgoiren luottokonserttimestari. Yksi ranskalaisen barokin arvostetuimpia asiantuntijoita esittää Rameaun musiikkia Mahan Esfahanin ja Markku Luolajan-Mikkolan kanssa.

Sveitsiläissyntyinen Maya Homburger puolestaan on työskennellyt vuosikymmenet Trevor Pinnockin ja John Eliot Gardinerin konserttimestarina. Miehensä kontrabasisti Barry Guyn kanssa Homburger on ollut pioneeri luodessaan konserttiohjelmia, joissa vanha ja nykymusiikki sekä improvisaatio yhdistyvät. Heidän duonsa on tasannut tietä muille vastaaville konsepteille jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Vantaalle he tuovat uuden konserttiformaatin, jossa musiikki ei ole niinkään esitystä vaan meditointia. Noin kolmen tunnin ajan yleisö voi tulla ja mennä ja uppoutua Bachin maailmaan.

Ohjelma: http://www.brq.fi

148854-797745-65529417