Alexander Toradze, Valeri Gergiev ja Mariinski-teatterin orkesteri Stravinskyn konserton jälkeen Mikkelissä. Kuva Jari Kallio.
Tämänvuotisten Mikkelin musiikkijuhlien teemasäveltäjä on Sergei Prokofjev, jonka syntymästä on tullut kuluneeksi 125 vuotta. Niinpä Valeri Gergievillä ja Mariinski-teatterin orkesterilla olikin tuomisinaan Prokofjevia peräti neljän konsertin verran.
Kolme ensimmäistä konserttia rakentuivat säveltäjän sinfonioiden ja konserttojen ympärille. Koska en monista yrityksistäni huolimatta ole koskaan oikein löytänyt Prokofjevia sinfonikkona, olin ilahtunut nimenomaisesti Mariinskin neljännen konsertin ohjelmasta, jonka päänumerona kuultiin sinfonian sijaan Aleksanteri Nevski -kantaatti.
Gergiev ja orkesteri avasivat keskiviikkoillan konserttinsa Prokofjevin Pelurit-oopperaan pohjautuvalla orkesterisarjalla Neljä muotokuvaa ja loppuratkaisu, Op. 49. Harvinaisuutensa vuoksi tämä oli ilahduttava valinta, vaikka musiikki ei säveltäjänsä unohtumattominta tuotantoa olekaan. Orkesterin sointia oli silti nautinnollista kuunnella.
Illan konsertto ei ollut tällä kertaa Prokofjevia, vaan Martti Talvela -salissa saatiin kuulla Igor Stravinskyn valloittavan kirpeä Konsertto pianolle ja puhaltimille (1923-24/1950), jonka solistina oli mainio Alexander Toradze.
Monien 1900-luvun konserttojen tapaan Stravinskyn sävellyksessä olennainen merkitys on pianon perkussiivisilla ominaisuuksilla. Myös jazzin kaikuja on kuultavissa teoksen pinnalla, vaikka konserton musiikki ei syvemmin jatsahtavaa olekaan. Kontrabassojen ja lyömäsoitinten täydentämää puhallinorkesteria Stravinsky käyttää kerrassaan nerokkaasti.
Gergievin ja Mariinskin Stravinsky-sointi poikkesi mielenkiintoisella tavalla läntisten orkesterien tyylistä. Jo avauskoraalissa korostuivat musiikin tummat sävyt, joihin kuulijan huomio kiinnittyi kautta teoksen tavallista enemmän. Toki orkesteri soi vakuuttavasti myös kirkkaammissa rekistereissä.
Myös Toradze tuntui liikkuvan samanlaisissa sointimaisemissa, joskin Stravinskyn pisteliäs ironia ja hetkittäisinä ohikiitävät herkät soinnit peilautuivat tarkasti hänen pianismissaan jykevien lyömäsoitintehojen lomassa. Kaikkiaan tulkinta oli piristävä poikkeus usein idiomaattisena pidettystä ”läntisestä” Stravinsky-perinteestä.
Prokofjevin Aleksanteri Nevski -kantaatti, Op. 78 (1938-39) pohjautuu tunnetusti Sergei Eisensteinin samannimiseen elokuvaan sävellettyyn musiikkiin. Kaiketi koska tuon ajan elokuvamusiikilla harvoin oli elämää ääniraidan ulkopuolella sellaisenaan ja koska vaihtelevassa poliittisessa ilmapiirissä Eisensteinin elokuva oli vuoroin teatterien katsotuimpia ja vuoroin kiellettyjen listalla, Prokofjev päätti antaa musiikilleen uuden elämän konserttiteoksena.
Kaksikymmentäseitsemän lyhyehköä numeroa sisältävän alkuperäismusiin muokkaaminen seitsenosaiseksi kantaatiksi oli Prokofjeville työläs prosessi. Säveltäjä itse sanoi, että kokonaan uuden teoksen säveltäminen olisi ollut helpompaa.
Joitakin katkelmia Prokofiev käytti lähes sellaisenaan, mutta monessa tapauksessa elokuvamusiikki toimi lähdemateriaalina kokonaan uudelle sävellykselle. Alkuperäisestä musiikista jäi lopulta käyttämättä vain reilut viisitoista minuuttia. Ymmärrettävästi Prokofiev jätti kantaatistaan pois monia lyhyitä, efektimäisiä numeroita, joiden siirtäminen konserttikontekstiin olisi ollut hankalaa. Silti osa näistä katkelmista on musiikillisesti hyvin kiinnostavia. Niihin voi parhaiten tutustua tutkimalla Frank Strobelin rekonstruoimaa alkuperäistä partituuria ja siihen pohjaavaa levytystä.
Konserttiversiona Aleksanteri Nevski on ollut huomattavan suosittu niin idässä kuin lännessäkin sekä konserttiohjelmissa että tallenteilla. Eugene Ormandy levyttikin sen ensimmäisen kerran jo 1948. Nykyisin kantaatista löytyy helposti parikymmentä levytystä. Mariinski ja Gergiev taltioivat teoksen vuonna 2002.
Kantaatti avautuu tummanpuhuvalla Venäjä mongolien ikeen alla -osalla, joka peilaa valloitetun kansan tuntoja. Gergievin johdolla musiikki kuulosti erityisen pahaenteiseltä. Mariinskin syvä sointi yhdistettynä melko ripeään tempoon toimi erinomaisesti.
Kuoroa kuultiin ensimmäisen kerran Laulussa Aleksanteri Nevskistä. Tätä numeroa kuunnellessa oli vaikea välttyä assosiastioilta kylmän sodan aikaa peilaaviin Hollywood-elokuviin, joissa Neuvostoliittoa kuvataan musiikillisesti usein juuri tätä Prokofievin tyyliä jäljitellen.
Ristiretkeläiset Pihkovassa on kantaatin kiehtovimpia osia. Siinä Prokofiev kuvaa etenevää valloittaja-armeijaa vaikuttavasti pelkoa herättävien vaskifanfaarien sekä uhkaaviksi tiivistyvien kuoro-osuuksien kautta. Osan latinankielinen teksti on mielenkiintoisen epämääräinen fragmentti, jonka Prokofiev tiettävästi koosti poimimalla katkelmia Stravinskyn Psalmisinfonian partituurista. On spekuloitu, että tämä olisi ollut Prokofjevilta tarkoituksellista vinoilua länteen jäänelle maanmiehelleen ja kollegalleen. Toisen näkemyksen mukaan syyt olivat käytännölliset. Prokofiev tarvitsi alkuperäiseen elokuvamusiikkiinsa latinankielisen tekstin, ja kiireisen sävellysprosessin keskellä ainoa lähde, jonka hän sai välittömästi käsiinsä oli Stravinskyn partituuri.
Herooinen Nouskaa, oi Venäjän kansa tuo musiikin suuntaan täyden muutoksen. Tämän osan kiintoisin anti on orkesterissa, jonka fanfaarit ja kelloaiheet ovat täynnä kirpeyttä. Vaikka eturivin istumapaikkani ei ollutkaan aina ihanteellinen juuri kuoron balanssin suhteen, tässä osassa olin orkesterin korostumisesta erityisen kiitollinen.
Laaja Taistelu jäällä on kantaatin osista kaikkein elokuvamaisin, vaikka juuri siinä Prokofjev onkin merkittävästi muokannut alkuperäistä musiikkia ja säveltänyt päätöksen kokonaan uudelleen. Kuinka moni seikkailu- ja fantasiaelokuvien säveltäjä onkaan ottanut vaikutteensa juuri tästä musiikista. Prokofieville ominainen erityyppisten musiikillisten elementtien törmäyttäminen pääsee tässä osassa oikeuksiinsa. Mariinskin orkesterin ja kuoron sointia ja ketteryyttä oli ilo kuunnella tämän musiikin parissa.
Kantaatin ainoa solistinumero, mezzosopraanon Kuoleman kentät tarjosi kaivatun pysähdyksen hetken musiikkiin. Julia Matoshkina oli oivallinen solisti tässä yksinkertaisuudessaan varsin toimivassa lamentaatiossa.
Elokuvamaisuus korostuu myös kantaatin loppuhuipennuksessa Aleksanteri saapuu Pihkovaan, jonka Prokofiev on rakentanut useista lyhyistä alkuperäiskatkelmista, mikä selittää myös lopullisen version nopeat musiikilliset leikkaukset karakterista toiseen. Gergievin taitava balansointi ja liiallisen paatoksen välttäminen toivat teoksen hienosti jylhään päätökseensä.
Näinä aikoina kuulija joutuu luonnollisesti jossain määrin tasapainoilemaan kaikenlaisen patrioottisesti sävyttyneen musiikin herättämien tuntojen kanssa. Mutta puhtaasti musiikillisena kokemuksena Aleksanteri Nevski oli aidosti riemastuttava värikkään orkestraation ja syvän kuorosoinnin tyylinäyte Gergieviltä ja Mariinskilta.
— Jari Kallio
Marinski-teatterin orkesteri ja kuoro
Valeri Gergiev, kapellimestari
Alexander Toradze, piano
Julia Matshkina, mezzosopraano
Sergei Prokofiev: Neljä muotokuvaa ja loppuratkaisu oopperasta ”Pelurit”, Op. 49
Igor Stravinsky: Konsertto pianolle ja puhaltimille (1923-24/1950)
Sergei Prokofjev: Alaksanteri Nevski -kantaatti, Op. 78
Mikkelin musiikkijuhlat
Mikaeli, Martti Talvela -sali
Ke 29.06.2016, klo 19
