Couleurs de la Cité Céleste: Pierre-Laurent Aimard, Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri
Philharmonien arkkitehtuuria
Sir Simon Rattle on kasvattanut Bruckner-ohjelmistoaan vähitellen. Seitsemättä sinfoniaa hän johti jo Birminghamissa, neljäs ja yhdeksäs taas on kuultu Berliinissä. Kahdeksas sinfonia on ollut vuorossa Lontoon sinfoniaorkesterin tämänviikkoisella kiertueella, ja ensi viikolla kuudes sinfonia liittyy joukkoon Rattlen johtaessa Orchestra of the Age of Enlightenmentia.
Brucknerin kahdeksas sinfonia (1884-1887, uudistettu 1890) on yksi kaikkein järkälemäisimmistä teoksista kantaohjelmistossa. Neliosainen sinfonia on noin 80-minuuttinen, ja Bruckner käyttää valtavaa orkesteria, johon kuuluvat mm. Wagner-tuubat ja kolme harppua sekä suuri jousisto.
Johtuen sinfonian mittasuhteista ja huikeasta emotionaalisesta voimasta sille on vaikeaa löytää sopivaa seuralaista konserttiohjelmaan, sillä kahden järkäleen pakottaminen samaan iltaan ei ole järkevää, kun taas kevyempi teos jää helposti sinfonian varjoon.
Olivier Messiaenin Couleurs de la Cité Céleste (1963), ilmestyskirjallinen visio pianolle, puhaltimille ja lyömäsoittimille osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Vaikka Messiaen käyttää pienempää orkesteria ja tiiviimpää ilmaisua, ei tämä kuusitoistaminuuttinen häivähdys tuonpuoleisesta kalvennut Brucknerin jättiläisen rinnalla.
Yvonne Loriod’n ja Pierre Boulezin Donaueschingenissä kantaesittämä teos oli Pariisin Philharmoniessa mitä erinomaisimmissa käsissä. Solistina kuultiin Pierre-Laurent Aimardia, joka on tunnetusti aikamme merkittävimpiä Messiaen-spesialisteja, kuten Sir Simon Rattlekin. Lontoon sinfoniaorkesterin puhaltajat ja lyömäsoittajat puolestaan olivat kertakaikkisen kotonaan teoksen hehkuvien sointivärien ja mielikuvituksekkaiden rytmien maailmassa.
Messiaenin rytmiikka vaatii aivan erityistä tarkkuutta samoin kuin sointiväri, jossa puhtaudella on tavallistakin olennaisempi merkitys. Mutta avainasemassa on kuitenkin kokonaisrakenne, sillä ilman sen kestävää kaarta musiikki pelkistyy helposti irrallisiksi hetkiksi vailla jatkuvuutta.
Kokeneina tulkitsijoina Aimard ja Sir Simon antoivat musiikille erinomaisen kokonaismuodon kiinnittäen samalla huomiota pienimpiinkin soinnillisiin yksityiskohtiin. Ilmestyskirjan näyt Kaikkivaltiaan valtaistuinta ympäröivästä sateenkaaresta, seitsemästä tuomion enkelistä sekä Uuden Jerusalemin majesteetista peilautuivat tässä mukaansatempaavassa soivassa fantasiassa mitä vaikuttavimmin.
Lyhyen tauon jälkeen Philharmonien lava täyttyi ääriään myöten orkesterin valmistautuessa Brucknerin sinfonioiden sinfoniaan, josta kuultiin Robert Haasin vuoden 1939 editio, joka on yhdistelmä sinfonian uudistetun 1890 version käsikirjoitusta ja alkuperäistä partituuria vuodelta 1887.
Jo jousten avaustremolo sekä ensimmäiset puhallinaiheet herättivät raikkaudellaan. Rattlen lähestymistavassa oli havaittavissa sukulaisuutta Pierre Boulezin vuoden 1996 näkemyksen kanssa. Ripeähköt tempot, huolellisesti muotoillut fraasit ja ilmeikäs rytmiikka saivat kuulijan välittömästi valtaansa. Ensiosan psykologinen arkkitehtuuri oli oivallisen kohdallaan ja jännite säilyi arvoitukselliseen päätökseen saakka.
Lyhyen henhähdystauon jälkeen scherzo pyyhkäisi pakottavasti mukaansa. Kuultiin henkeäsalpaava yhdistelmä jylhyyttä, demonisiutta ja mystiikkaa. Rattlen johdolla osan alati vaihtuvat sävyt piirtyivät LSO:n soinnissa täydellisesti.
Laaja Adagio on yksi sinfoniakirjallisuuden vaikuttavimpia ja vaativimpia. Kuin varkain vaihtuvat tunnelmat sekä osan laaja sinfoninen kaari asettavat tulkinnalle suuria vaatimuksia, jotka orkesteri ja Sir Simon selvittivät mitä hienoimmin. Wagner-tuubien vaikuttavat osuudet ansaitsevat erityiskiitokset. Ei ihme, että osa kirvoitti innostuneet väliaplodit.
Mikään tähän asti kuultu ei kuitenkaan valmistanut finaaliin, tuohon sinfoniakirjallisuuden kenties järisyttävimpään luomukseen. Osan avaus on yksi majesteetillisimpia hetkiä kaikessa musiikissa. Jouset ja patarummut herättävät huikean allegron, jonka päälle vaskien vaikuttavat kulut kohoavat, kunnes trumpettien fanfaariaihe täydentää soinnin mitä jylhimpään loistoon.
Kiehtovaa on, että avausaiheen elementtejä kuullaan läpi finaalin, mutta varsinaista kertausta ei ole, vaan musiikki on jatkuvassa muutostilassa ja dialogissa osan muun materiaalin kanssa muodostaen huikean sinfonisen seikkailun, jonka Lontoon sinfoniaorkesteri toteutti Sir Simonin johdolla huumaavan innostavasti. Loppuhuipennuksen jälkeinen hetken hiljaisuus ennen yleisön puhkeamista ansaittuihin suosionosoituksiin oli täydellisen vaikuttava hetki. Verraton elämys!
— Teksti ja kuvat: Jari Kallio
Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Pierre-Laurent Aimard, piano
Philharmonie de Paris
Tiistai 12.4.2016, klo 20.30
Olivier Messiaen: Couleurs de la Cité Céleste
Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 c-molli
