Yllättävän monet nuoret lahjakkaat suomalaiset naispianistit ovat menneet naimisiin ulkomaalaisten kanssa. Keitä he ovat, mitä he soittivat ja jättivätkö he jälkeensä tyhjiön kotimaisen pianopedagogiikan alueelle?
Useimmat pianonsoittajat aloittavat soittelunsa jonkin kiltin pianotädin opastamana. Hyppäys omasta äidistä pianotätiin ei ole kovin suuri. Vanhempien vaatimukset pianotädin suhteenkaan eivät ole kovin korkeita: tädin pitää osata soittaa pianoa ja olla taustaltaan moitteeton.
Ajattelen asiaa omalta kannaltani. Kiinnostuttuani pianonsoitosta pystyin 14-vuotiaana soittamaan helpompia kappaleita isoisän puhkikuluneesta Merikanto-Wohlfarthin-pianokoulusta. Isäni oli opettanut nuottiarvot ja tauot ja sen miten löytää diskanttiavaimen avulla bassoavaimella kirjoitetun nuotin. Vanhemmat katsoivat sitten, että pianotunnit olisivat paikallaan ja ensimmäinen opettajavalinta olisi ollut tuolloin uransa huipulle noussut Timo Mikkilä. Mikkilät olivat 1900-luvun alussa olleet isovanhempieni perhetuttuja Lahdessa. Mutta sitten varoitti 1800-luvun puolella syntynyt sukulaisensukulainen hammaslääkäritäti: ”Älä mene Mikkilälle, Mikkilä on eronnut mies.” Taivaan vallat! Ikäänkuin avioero olisi suistanut pianistimme pedagogisessa suhteessa alimpaan kastiin. Sitten täti naputti yhdellä sormella Campanellan pääteemaa ja kysyi, tunnenko kappaleen. Taisin tuntea.
Taka-Töölössä asui toinen opettajamahdollisuus, Maj Lind-kilpailun voittanut Arja Forsman. Hän oli pastorin tytär ja siten ehdottomasti moitteeton. Valitettavasti hän ei jostain syystä voinut ottaa enää oppilaita ja lähti sitten opintomatkalle Sveitsiin. Matkasta tulikin sitten elinikäinen. Takaisin Arja Forsman tuli vuosikymmenien kuluttua tuhkauurnassa Hietaniemen hautausmaalle. Hän oli ensimmäinen niistä monista pianistitytöistä, jotka avioituivat ulkomaille ja jättivät jälkeensä tyhjiön suomalaisten pianotätien epälukuiseen katraaseen.
On muistettava, että vielä 1950-luvulla ja 60-luvun alussa suomalaisten suhteet ulkomaille eivät osittain käydystä sodasta johtuen olleet erityisen luontevat. Eräs musiikinopiskelun tienoilla liikkunut tyttö lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen demonstratiivisesti tuohivirsut jalassa. Eräs suomalainen taloustutkija teki väitöskirjaansa Suomessa amerikkalaisen professorin ohjauksessa. Tutkija asui Runeberginkadulla ja professori jossakin Amerikassa. He olivat tietenkin tiiviissä puhelinyhteydessä. Yhtenä talvi-iltana satoi lunta ja Runeberginkatu tutkijan ikkunan alla oli melko autio. Mutta yhtäkkiä siellä näkyi kummia. Tutkijamme huudahti tutorilleen: ”Tuollahan kävelee neekeri!” Samassa hänen mieleensä iski kaamea totuus: hänen yhdysvaltalainen professorinsa oli afroamerikkalainen.
Pianotuntien ottaminen ulkomaaneläviltä oli aina jotenkin erikoista. Kun Suomeen kesäisin alkoi tulla ulkomaisia pianisteja opettamaan, heihin suhtauduttiin epäilevästi. Pelätiin oppilaan pasmojen menevän sekaisin erilaisista neuvoista. Tosiasiassa oli syytä myös pelätä sitä, että vieraileva pianisti olisi suomalaista kollegaansa parempi pedagogi, jolla olisi kompetenssia antaa hyviä neuvoja tyylikysymyksissä. Kun Dmitri Bashkirovia ehdotettiin Sibelius-Akatemiaan pianoprofessoriksi, yritys kaatui opettajakunnan edustajan raivokkaaseen vastarintaan.
Sellaisilla lahjakkuuksilla kuin Arja Forsman ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulkomaille. Voitettuaan Maj Lind -kilpailun hän piti muutaman konsertin ja nauhoitti Yleisradiolle Sibeliuksen 6 Impromptua sekä Ernst Lingon sarjan Omistus Scarlattille. Sveitsissä hän oli Nikita Magaloffin oppilaana. Harrastusteatterin toiminnan yhteydessä hän tutustui tehtailija Francis Charbonnet´hen ja tutustuminen johti avioliittoon. Pariskunta rakennutti hiukan Sveitsin puolelle komean talon, jonka keskeisessä tilassa oli mahdollista harjoitella kahdella Steinway-flyygelillä tai 12-äänikertaisilla kotiuruilla. Näköala aukesi kohti Mont Blancin huippuja. Perheeseen syntyneitten kolmen lapsen johdosta musisointi lienee jäänyt toisarvoiseen asemaan. Ainakin yhdessä tapauksessa suomalaisella yleisöllä oli mahdollisuus kuulla Forsmanin soittoa. Hänet maaniteltiin urkuriksi Kirkkojen maailmanneuvostossa työskentelevien suomalaisten järjestämään jumalanpalvelukseen, joka radioitiin Suomeen. Forsman kiinnostui uruista pysyvästi ja otti yksityistunteja nuorelta Guy Bovet’lta.
Forsmanin ohella näitä ulkomaille avioituneita potentiaalisia pianotätejä oli monia muitakin. Kaikkein kauimmaksi lienee avioitunut Orimattilassa toimineen kirkkoherra Nousiaisen tytär Ulla Mariitta. Suoritettuaan Sibelius Akatemian päästötutkinnon pianossa ja uruissa Ulla Mariitta Nousiainen lähti jatkamaan opintojaan Pariisiin Marie-Claire Alainin johdolla. Siellä hän tutustui Ecuadorista kotoisin olevaan mikrobiologian opiskelijaan ja tutustuminen johti avioliittoon. Morsiamen isälle oli tieto tyttären valinnasta shokki. Hänen täytyi lähteä ulos kävelemään ja selvittämään päätään. Toinen hänen tyttäristään oli jo mennyt naimisiin eteläamerikkalaisen lääkärin kanssa. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Tohtori Eduardo Estevezin ja Ulla Mariittan häät vietettiin Orimattilassa 1962 ja pariskunta siirtyi asumaan Ecuadoriin. Ulla Mariitta Nousiainen de Estevez jatkoi musiikkitoimintaansa uudessa kotimaasaan.
Wien
Toisen maailmansodan jälkeen jaettu Berliini ei musiikkikaupunkina ollut enää entisensä.Toki itäiseltä puolelta saattoi kipaista ostamaan halpoja nuotteja ja olihan läntisellä puolella suomalaisiakin työllistänyt ooppera, mutta pianistit suunnistivat sen sijaan Wieniin.
Ensimmäiset menestyneet pianistit Wienin horisontissa olivat Ritva Arjava ja Reija Silvonen-Gölles. Arjava palasi kotimaahan, Reija Silvonen sen sijaan avioitui Itävallassa ja jäi sille tielleen. Hän kävi toki toisinaan Suomessa esiintymässä, mutta häipyi jotenkin suuren yleisön mielestä eikä hänestä tehty artikkelia edes Otavan Suureen musiikkikirjaan. Kouvolan musiikkipäivillä 2014 hänen urastaan sentään järjestettiin näyttely. Silvonen oli sieltä kotoisin ja kävi lapsena junalla pianotunneilla Lahdessa Sally Westerdahlin luona. Ensikonserttinsa hän piti 17-vuotiaana 1954 Helsingissä. Sitä olivat ajan tavan mukaan edeltäneet harjoituskonsertit Kouvolassa ja Jyväskylässä. Jo 14-vuotiaana Silvonen oli esittänyt Beethovenin kolmannen pianokonserton Lahden orkesterin solistina. Ensikonsertin ohjelmassa olivat sellaiset teokset kuin Beethovenin Waldstein-sonaatti, Schumannin Wienin karnevaali ja Lisztin E-duuri-poloneesi. Olin kuuntelijana Helsingin konsertissa, mutta en juuri pystynyt arvioimaan sitä painiskeltuani vielä amerikkalaisen Thompsonin kolmannen vihon parissa. Näytän kirjoittaneeni almanakkaan, että arvostelut olivat huonot. Ehkäpä sitten joku arvostelija ei ollut tyytyväinen.
Ensikonserttinsa jälkeen Silvonen lähti Wieniin ja sai opettajakseen Bruno Seidhoferin. Vuonna 1960 Silvonen osallistui Varsovan Chopin-kilpailuun, jossa selviytyi diplomin saaneena 12 kilpailijan kanssa finaaliin, siihen mennessä ainoana suomalaisena. Osallistumisen olivat mahdollistaneet lähinnä Felix Krohin toimesta kotimaassa kerätyt avustusvarat. Finalistien tulkintoja tietenkin nauhoitettiin ja heidän soittoaan filmattiin, niin että meillä Suomessa varmaan tulevaisuudessa on mahdollista tehdä DVD-tallenne Silvosen taiteesta. Muutakin materiaalia löytynee, vaikka Suomessa tehty televisiotallenne Chopinin f-molli-konsertosta on kadonnut. Vuonna 1967, tuolloin tietysti jo Silvonen-Gölles nimellä, taiteilijatar nauhoitti Yleisradiolle Beethovenin D-duuri-sonaatin op. 10.
Vuonna 1961 Silvonen voitti Wienissä Elena Rombro-Stepanow-kilpailun. Toiseksi sijoittui toinen Seidlhoferin oppilas Sonia Marita Argente. Tämä kilpailu muistutti kotoista Maj Lind -kilpailua sikäli, että sen perustana olivat lahjoitusvarat. Venäläissyntyinen, Italiasta Sveitsiin muuttanut taidehistorioitsija professori Giovanni Stepanow antoi siihen varat vaimonsa, venäläissyntyisen pianistin Elena Rombron muistoksi. Silvosen esiintymistä professorimme ei enää ennättänut kuulla, hän oli kuollut edellisenä vuonna.
1960-luvulla Silvonen esiintyi säännöllisesti Itävallassa, Ruotsissa ja Saksassa. Suomessa hän kävi paitsi konsertoimassa myös lomamatkoilla miehensä, ekonomi Gerhard Göllesin kanssa. Silvonen esiintyi paitsi solistina myös lied- ja kamarimusiikkikonserteissa. Jonkin verran esiintymisiä lienee verottanut yhdessä vaiheessa rooli nuoren tyttären äitinä. Opettamisesta Silvonen ei ole ollut kiinnostunut, vaikka taidot sinänsä olisivat riittäneet professoritason työskentelyyn.
Amerikka
Vuoden 1963 Maj Lind -kilpailuihin ilmestyi pianisti Leah Saukkonen, josta monet eivät varmaan tienneet mitään. Hän oli esiintynyt kaksoisnimellä Saukkonen-Coron, joskin oikeampi muoto meidän emansipoituneella ajallamme olisi kai ollut Coron-Saukkonen. Kyseessä oli Juilliardin opissa ollut pianisti Leah Coron, jonka äidin sukunimi Horowitz pani uumoilemaan kuuluisia perinteitä. Kovin läheisiä niitä ei ainakaan ollut, mutta tyttö osasi soittaa pianoa. Hän oli vuonna 1958 avioitunut suomalaisen biokemistin kanssa, ja seuraavana vuonna he muuttivat Suomeen.
Vuoden 1963 Maj Lind -kilpailun osanottajat olivat hyvin erilaisia taiteilijatyyppejä. Etukäteen vahvana kilpailijana pidetty Nijole Kasperaviciute oli sairastunut. Kilpailun voitti lopulta Juhani Raiskinen, jonka vapaavalintainen tehtävä oli todella vaativa, Brahmsin Paganini-muunnelmien ensimmäinen vihko. Katriina Säämänen hiukan kiirehti ja tippui pois kärjestä. Toisen palkinnon, tarkalleen ottaen vain tunnustuspalkinnoksi sanotun, sai Hilkka Servo-Junttu. Kolmanneksi sijoittui Leah Saukkonen, jonka vapaavalintaisena oli Mozartin pianosonaatti C-duuri KV 330. Hän siis ohitti jopa erittäin huolellista työtä tehneen Margit Rahkosen.
Raiskinen oli opiskellut pianonsoittoa Matti Raution johdolla ja leikillisesti pidettiin hänen voittoaan Aaron-Rautio-linjan saavutuksena. Voittaja jakeli innoissaan pikkusikareita paikalta poistuessaan. Saukkosten perhe muutti takaisin Yhdysvaltoihin ja Leah Saukkonen-Coronista tuli jälleen yksi Suomesta kadonnut pianotäti. Hän ei kuitenkaan unohtanut vuosiaan Suomessa ja esimerkiksi 1973 luennoi aiheesta Scandinavian Piano Music – Old and New Teaching Repertoire.
Kaksi muutakin pianistityttöä jäi loppuiäkseen Thdysvaltoihin, Leena Kareoja sekä Tellervo Ravila. Heistä vanhempi, 1930 syntynyt Kareoja-Crothers opiskeli 6-vuotiaasta Lahteen siirtyneessä Viipurin musiikkiopistossa 13 vuoden ajan Sergei Kulangon johdolla. Alkuvaiheessa opastajina olivat tosin olleet ”setä Koskinen” ja ”täti Söderström”. Ensikonserttinsa Kareoja piti 1951 ja Felix Krohn kirjoitti tapauksesta isällisen arvioinnin, jossa hän mm. sanoi: ”Nyt se konsertti sitten on pidetty, eivätkä vuodet vielä sanottavasti enemmän paina sinua. (…) Vaikka vartesi on venynyt niin vielä kuljet koulukirjat kainalossa ja elät keskellä onnellisimpia teinivuosiasi. (…) … jotain kuitenkin tahtoisin antaa evääksi tältäkin tiimalta. Lähestyt tehtävääsi ilmeisellä suurella vakavuudella, ja oikeinhan se on, mutta tulet yhä enemmän huomaamaan, että sävellysten vakavuusasteissa on suuria eroja, juhlallisesta vakavuudesta aina ilakoivaan hullutteluun asti. Opi vähitellen yhä enemmän eläytymään kunkin sävellyksen sävyyn koko olemuksellasi, samaan tapaan kuin laulajatarkin, nimittäin hyvä sellainen, valottaa laulunsa sisältöä ilmeillään ja koko käyttäytymisellään.”
Suoritettuaan 1953 suomalaisille sen ajan pianisteille melkein oblikatorisen ylioppilastutkinnon Kareoja lähti Wieniin opiskelemaan monille suomalaisille tutun Richard Hauserin johdolla. Syksyllä 1958 hän sitten suoritti Wienissä loppututkintonsa diplomeineen erinomaisilla arvosanoilla. 50-luvulla Kareoja esiintyi monia kertoja Yleisradiossa. Hänen ohjelmistossaan oli Bachia, Händeliä ja Beethovenia; Chopinilta ainakin kaikki preludit ja orkesterin solistina Beethovenin 3. pianokonsertto.
Kareoja opiskeli jonkin aikaa myös Karl Engelin johdolla ja sai opastusta Samson François’lta. François ei opettanut koskaan vakituisesti, mutta Timo Mikkilän suosituksesta antoi tunteja muutamalle suomalaiselle, Kareojan lisäksi ainakin Arja Sohlbergille.
Avioliitto amerikkalainen biofyysikon Donald M. Crothersin kanssa vei Kareojan Yhdysvaltoihin, missä hän suoritti ensiesiintymisensä joulukuussa 1961 San Diegossa Kaliforniassa. Suomessa Kareoja konsertoi jälleen ainakin 1964. Helsingin konserttiin oli tullut surullisen vähän yleisöä. Ilmeisesti Kareoja ei radioesiintymisistään huolimatta ollut erityisen tunnettu nimi. Oli helppo todeta, että Kareojan tekninen valmius oli kunnossa. Parhaiten hänen taitilijanlaadulleen tuntui sopivan Hindemithin 2. sonaatin musikanttisuus. Bachin G-duuri-ranskalaisessa sarjassa oli hienoja hetkiä ja Chopinin f-molli-balladin lennokas ja suurpiirteinen tulkinta jäi mieleen. Jouduin kuitenkin arvioinnissani Ylioppilaslehdessä toteamaan, ettei Kareoja tulkinnallisesti ollut saavuttanut samaa tasoa kuin tekniikkansa. Kuinka sanoikaan Bruno Walter aikoinaan: ”Musiikki ei ole mikään päivänkirkas taide. Sen taustamaisemat ja pohjimmaiset syvyydet eivät avaudu heleäsieluisille ihmisille.”
Yhdysvalloissa Kareoja keskittyi etenkin pedagogiseen toimintaan. Hän laati 1976 Suzuki-koulutusohjelman New Havenissa toimivaan Neighbour Music Schooliin ja toimi ohjelman johdossa yli 18 vuotta. Hän myös levytti ohjelman materiaalia opiskelijoille. Kareojan tytär Nina Crothers on ammattiviulisti, joten viipurilaislähtöinen musiikkiperinne jatkuu Amerikassa.
USA:an siirtyi myöskin Tellervo Ravila (1935-2015). Ravila herätti huomiota esiintymisillään Sibelius-Akatemiassa, missä hän opiskeli Martti Paavolan ja Timo Mikkilän johdolla. Pianonsoittonsa hän oli aloittanut Turussa Astrid Joutsenon oppilaana. Jo 1954 hän esitti oppilasnäytteessä Schumannin pianokonserton ensiosan. Myöhempiä esitysteoksia olivat mm. Chopinin cis-molli-scherzo sekä Bachin Fantasia ja fuuga a-molli. Tämän kirjoittajan mieleen on erityisesti jäänyt se tarkkuus, jolla Ravila esitti Bachin e-molli-fuugan kokoelmasta DWK I.
1957 Ravila voitti Maj Lind -kilpailun, jossa hänen kilpakumppaninaan oli Kaarina Forss. Ravilan tulkinta Hindemithin 2. sonaatista oli vakuuttavampi kuin Forssin tulkinta Beethovenin Es-duuri-sonaatista op. 27. Heikki Aaltoila kirjoitti, että Ravilan voitto oli selvä ja ilmeinen. Ensikonsertin annettuaan Ravila esiintyi Radion sinfoniaorkesterin ja Turun kaupunginorkesterin solistina ja teki radionauhoituksia, mm. jo 1959 Mozartin sonaatin C-duuri. Ravila täydensi opintojaan 1959-61 Leningradin Rimski-Korsakov-konservatoriossa Pavel Serebrjakovin johdolla ja lähti 1961 kolmeksi vuodeksi New Yorkiin Juilliard School of Musiciin.
Jo tunnetuksi tulleen pianistitytön lähtö kauas Amerikkaan oli seurapiiritapaus, josta kirjoitettiin Suomen Kuvalehdessä. Mukaan lähti aluksi pianistin isä, akateemikko Paavo Ravila puolisoineen. Syksyllä 1963 Ravila konsertoi Helsingissä. Veikko Helasvuo totesi arvioinnissaan mm: ”… pianoilta oli voitollinen saavutus sillä kuultiin soittoa, jossa teknillinen hallinta ja taiteellinen panos olivat varsin onnellisessa tasapainossa.” Vain Chopinin f-molli-balladin kohdalla Helasvuo tuumi, miten vaikeaa oli tavoittaa tyyliin kuuluva agoginen vapaus.
USA:ssa Tellervo Ravila solmi toisen avioliittonsa unkarilaissyntyisen, ottomaanien historiaan perehtyneen tutkijan Gustav Bayerlen kanssa ja alkoi esiintyä nimellä Telle Bayerle. Hupaisena peräkaneettina kerrottakoon, että heidän poikansa, joka koko lapsuutensa kuuli suomea ja unkaria näyttää perineen äidinisänsä, akateemikko Paavo Ravilan kielipään. Henry Bayerle sanoo puhuvansa kahtakymmentä kieltä, joskin niistä paremmin unkaria kuin suomea. Hän on käynyt Suomessakin opettamassa Helsingin yliopistossa.
Saksa ja Englanti
Vuonna 1947 syntynyt Ritva-Hillevi Rissanen, toisessa avioliitossa Ritva Jantsch, lienee ollut ahkerimmin julkisuudessa Suomesta ulkomaille siirtyneitten potentiaalisten pianotätien joukossa. Hän aloitti piano-opintonsa Sibelius Akatemiassa 8-vuotiaana opettajinaan Maija Helasvuo, Margaret Kilpinen sekä Rolf Bergroth. Sibelius Akatemian vuosikertomuksia selatessa käy ilmi, että Rissanen esiintyi usein oppilaskonserteissa sekä solistisissa että kamarimusiikkitehtävissä. Opiskeltuaan kaksi vuotta (1968-70) Yhdysvalloissa Gary Graffmanin johdolla piti Rissanen ensikonserttinsa Helsingissä. Konsertissa oli havaittavissa uudentyyppinen kiinteä ja rationaalinen ote koskettimistoon, mistä tulkintojen herkkyys ei silti ollut kärsinyt.
Rissanen jatkoi opintojaan New Yorkissa Juilliardissa Rosina Lhevinnen luokalla ja palasi 1973 Suomeen antaen konsertin, joka herätti hiukan kahdenlaisia ajatuksia. Konsertin väliajalla tuumi eräs jo edesmennyt arvostelija, että tulkintoja vaivasi hysteria. Siirryin etupermannolle, jotta asia selvenisi. Ei Rissasen soitossa niinkään hysteriaa ollut. Hän nyt vain soitti toisin tulkintakriteerein kuin mitä yleisesti on pidetty hyväksyttynä. Rissanen saattoi korostaa sivuasioita ja hylkiä pääasioita ja kulkea tempollisesti omia teitään. Intensiteettiä tulkinnoista ei kuitenkaan puuttunut.
Kuten muiden suomalaisten pianistien kohdalla, myös Rissasen oli ryhdyttävä opettamaan. Toimittuaan Riihimäen ja Lahden musiikkiopistoissa hän siirtyi Saksaan toimipaikkanaan Friedrich-Alexander-Uniwersität Erlangen-Nürnberg. Pedagogisen toiminnan ohella Rissanen on jatkuvasti myöskin konsertoinut. Hänen ohjelmistonsa on laaja ulottuen Takemitsusta ja Kurtágista klaveeritaiteen alkuaikoihin. Rissanen piti mm. konsertin klavikordilla Germanisches Nationalmuseumissa. Tekniikkansa hän on jaksanut pitää kunnossa, eikä ole epäröinyt esittää vaikkapa Lisztin Es-duuri-konserttoa. Mozartin d-molli-konserton säilyneessä tulkinnassa ensimmäisessä osassa on kaunista cantilenaa ja viimeisen osan Rissanen selvittää aikailemattomalla puhdilla.
Toinen avioliitto ja jo aikuisikään ennättäneet lapset ovat pitäneet Rissanen-Jantschin etäämmällä Suomen horisontista.
Heli Ignatius-Fleet on ainoana tunnetuista pianotädeistämme kotiutunut Englantiin Cambridgeen. Hän on siellä toiminut hiukan samaan tapaan kuin Leena Kareoja-Grothers Yhdysvalloissa jakaen aikansa pedagogiikan ja esiintymisten kesken. Heli Ignatiuksen sukutaustassa on vahvoja taiteellisia virtauksia. Äiti oli tunnettu graafikko ja muotokuvamaalari, joka soitti myös pianoa. Äidin isosetä oli säveltäjä Emil Genetz, setä näyttelijä Paavo Jännes ja serkku runoilija Saima Harmaja. Genetzin suku polveutuu perimätiedon mukaan genovalaisesta merimiehestä, joka oli merirosvojen kynsistä pelastautunut Ruotsiin. Tällaista taustaa vasten on ymmärrettävää, että Heli Ignatius on pitänyt poikkitaiteellisia luentokonsertteja aiheinaan Chopin-Delacroix sekä Schubert-Caspar David Friedrich.
Sibelius-Akatemiassa Heli Ignatius opiskeli Merete Söderhjelmin johdolla ja esitti oppilaskonserteissa mm. Brahmsia ja jopa Bartókin Allegro barbaron. Avioliitto englantilaisen uusplatonismiin perehtyneen tohtori Barrie Fleetin kanssa toi opintoihin pienen keskeytyksen. Diplomin Heli Ignatius kävi soittamassa Englannista käsin jo tuoreena äitinä. Tällä hetkellä perheen kaksi lasta ovat jo aikuisia ja hekin äitejä. Söderhjelmin ohella Heli Ignatiuksen muita opettajia ovat olleet György Sebök ja Vlado Perlemuter.
Cambridgessa Ignatius toimii sekä henkilökohtaisena opettajana että järjestötasolla. Hän on European Piano Teacher Association -järjestön Englannin jaoston varapuheenjohtaja, sen pedagogiikkakurssin johtaja ja soitinopetuksen jaoston puheenjohtaja Incorporated Society on Musicissa. ARMCM Ignatius-Fleet on myös ohjannut Cambridgen yliopiston musiikinopiskelijoita. Hän sanoo opetuksensa perustuvan siihen, että musiikki ikäänkuin irrotetaan nuottikuvasta. Musiikkihan on elävä realiteetti, joka vain väliaikaisesti kiinnitetään paperille tullakseen sitten siirretyksi elämään muualla. Oppilaan ymmärtäessä tämän hänellä ei ole vaikeuksia muistamisen suhteen. Ignatius itse sanoo harjoittelevansa muistamista mentaalisesti vaikkapa ulkona kävellessään.
Osittain kotimaassa
Vuoden 1959 Maj Lind -kilpailuihin osallistui vain yksi kilpailija, Rolf Bergrothin oppilas Barbro Berqvist. Tuohon aikaan ei pitemmälle päässeitä pianonsoiton opiskelijoita ylipäänsäkään ollut Sibelius-Akatemiassa kovin monia. Lukuvuonna 1959-60 ei valmistunut yhtäkään diplomipianistia; Eila Groop suoritti tosin III kurssin. Tilanne oli arvostelulautakunnalle hiukan problemaattinen: voiko ylipäänsä antaa mitään palkintoa kun ei ollut kilpailuakaan. Barbro Bergqvist soitti ohjelmansa osoittaen hyvin varmaa taitoa. Mieleen on erityisesti jäänyt Chopinin d-molli-preludin vankka ja takeltelematon esitys. Rolf Bergroth tuumi: ”Se on köyhä tyttö, kyllä se tarvitsee sen rahan.” Bergqvist palkittiin ja hänestä tuli musiikin ammattilainen, joskin hän on toiminut enemmän kuoronjohtajana ja vuodesta 1966 Helsingin ruotsalaisen normaalilyseon musiikin lehtorina. Jossain vaiheessa Berqvist muutti Norjaan, jossa johti Oslon suomalaisen evankelis-luterilaisen seurakunnan kuoroa. Kyllä häntäkin voidaan muuttonsa johdosta ja ammatinvalintansa suunnan takia pitää kadonneena pianotätinä.
Pianisti Julia Mustosesta voisi sanoa, että hänet ensin saatiin Suomeen ikäänkuin takaisin ja sitten menetettiin Ruotsiin. Mutta hänen taiteilijantiensä näiden kahden pohjoisen valtion välillä on ollut epätavallisen pitkä. Julia Mustonen syntyi 1976 Krasnojarskissa Siperiassa inkerinsuomalaisen isän ja venäläisen äidin perheeseen. Hän sai opetusta pianonsoitossa Lidia-äidiltään 3-vuotiaasta lähtien ja esiintyi usein julkisuudessa varhaiskypsänä erikoislahjakkuutena.
Muutettuaan 16-vuotiaana perheineen Suomeen Mustonen opiskeli Sibelius-Akatemiassa Erik T. Tawaststjernan johdolla sekä sittemmin viidessä muussa eurooppalaisessa konservatoriossa. Tärkeimpänä opettajanaan Mustonen pitää Vitali Berzonia.
Avioliitto ruotsalaisen alttoviulisti Jon Dahlkvistin kanssa vei Mustosen Ruotsiin, missä hän Julia Dahlkvistin nimellä toimii nykyään Ingesundin musiikkikorkeakoulun pianonsoiton professorina.
Kun Mustonen aikoinaan tuli Suomeen, hän lopetti julkiset esiintymisensä seitsemän vuoden ajaksi. Erik T. Tawaststjernan kannustuksesta ja pienen kilpailuvoiton jälkeen Pariisissa Mustonen päätti jälleen ryhtyä konsertoimaan. Hänen ohjelmanaan oli koko Debussyn pianotuotanto ja muutamista You Tube -näytteistä päätellen hän hallitsee tämän tyylin erinomaisesti. Mutta ei tässä kaikki. Mustonen esittää myös erinomaisen tyylikkäästi Solerin ja Rameaun lyhyitä kappaleita. Chopinin terssietydin tulkinta on erinomainen. Rahmaninovin 1. pianokonserton sointimassat eivät tuota hänelle vaikeuksia.
Drottningholmenin teatterin lavastus Kustaa III:n aikoina pystyttiin nerokkaalla mekanismilla muuttamaan viidessä sekunnissa taivaasta helvetiksi. Samassa ajassa muuttuu Mustonen enkelistä demoniksi Gennadi Banschikovin 4. sonaatissa.
Aiheellinen kysymys, onko Julia Mustonen paras suomalainen pianisti? Kyllä hän ilmeisesti on, vaikka en ole kuullut hänen tulkintojaan Beethoven-Schubert linjalta. Mustosen valttina on yksinkertaisesti hänen musikaalisuutensa.
Ingesundissa Julia Mustonen sanoo ottavansa tavoitteekseen luoda paikkakunnalle aktiivinen ja luova ilmapiiri. Siihen pitäisi sisältyä kiinnostavia kamarimusiikkiprojekteja sekä yhteistyötä eri osastojen ja konserttien järjestäjien kanssa. Pianistien pitäisi tulla Ingesundiin edistyäkseen ja kehittyäkseen ja olla mukana jännittävissä kansallisesti ja kansainvälisesti kiinnostavissa projekteissa.
Kunpa neiti Mustonen olisi avioitunut vaikkapa Kouvolaan, samoilla korkeusasteillahan se on kuin Ingesundkin.
Ursula von Lerber näyttää ainoana pianisteistamme jääneen pysyvästi Ranskaan. Hän on siellä toiminut vuodesta 2006 Rouenin konservatorion pianonsoiton lehtorina. Suomessa hän opiskeli Jyväskylän jälkeen Sibelius-Akatemiassa Liisa Pohjolan johdolla. Samassa laitoksessa hän suoritti musiikin maisterin tutkinnon. Yhdysvalloissa von Lerberin opettajana oli György Sebök.
Vuonna 2009 Ursula von Lerber perusti kahden pianon duon niinikään Rouenin konservatoriossa lehtorina toimineen pianistin Christian Erbslöhin kanssa. Duo on konsertoinut Suomen lisäksi Ranskassa, Sveitsissä, Yhdysvalloissa ja Etelä-Koreassa. He ovat levyttäneet Stravinskyn teokset kahdelle pianolle.
Syksyllä 2015 duo konsertoi Helsingissä ja ohjelmassa olleet Schubertin Fantasia D 940 sekä kaksi Debussyn teosta ilmestyivät melko nopeasti You Tubeen. Näyttää siltä, että nimenomaan You Tube on se kanava, jonka avulla on mahdollista ilman mainosrahoja päästä kansainväliseen tietoisuuteen. Esitysten perusteella oli helppo havaita, että Ursula von Lerber on hyvä pianisti. Debussyn valöörit on hyvin tavoitettu ja mekaaninen täsmällisyys toimii.
Duon esityksiä on siirretty You Tubeen myös Senlisissa sijaitsevasta Auditorium Georges Cziffrasta. Sali on kunnostettuna oikein hieno ja akustiikka kuulostaa hyvältä mutta kun kävelee St. Frambourgin toiselle puolelle niin rakennuksen ulkoseinä on yhtä rosoinen kuin Temppeliaukion kirkon sisäseinä. Ei ihme, ettei kaupunkilaisia kiinnostanut kunnostaa sitä. Parin kivenheiton päässä heillä on käytettävissään ihan hyväkuntoinen Cathédrale Notre Dame de Senlis.
Takaisin Suomeen
Suomalaisten nuoremman polven pianotätien joukossa on muutamia, jotka näyttivät asettuneen pysyvästi ulkomaille, mutta jotka sitten kuitenkin palasivat takaisin Suomeen. Yksi heistä on Leena Suhonen, joka toimii säestyksen lehtorina Lahden ammattikorkeakoulun Musiikin laitoksella. Suhonen opiskeli Sibelius Akatemiassa äitinsä, Bach-spesialisti Liisa Sointeen sekä Liisa Pohjolan johdolla 1975-1987. Vuonna 1984 hän lisäksi oli Israelissa Victor Dereviankon opissa. Tämä Heinrich Neuhausin oppilas perehtyi kamarimusiikkiin Maria Judinan johdolla, jonka kanssa hän levytti mm. Bartókin Sonaatin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille. Kenties hänen vaikutuksesta Leena Suhonen sittemmin suuntautui toiminnassaan kohti kamarimusiikkia. Ensikonserttinsa Suhonen piti Suomessa 1988 ja toimi sen jälkeen kymmenen vuotta pianonsoiton opettajana Saarlandin musiikkikorkeakoulussa Saarbrückenissä.
Monien muiden pianotätien tavoin Suhonen on joutunut jakamaan aikansa pianistin ja perheenäidin rooleihin. Kolmen lapsen äitinä ei ole helppo löytää aikaa omaan harjoitteluun. Teresa Carreño aikoinaan joutui saman ongelman eteen ja hän ratkaisi sen omalla temperamenttisella tavallaan. Carreño sanoi lapsilleen, että hänellä on revolveri flyygelin päällä ja mikäli lapset aukaisevat oven hänen harjoitellessaan, hän ampuu.
Me toivomme, etteivät Lahden poliisivoimat joudu tutkimaan tapausta, jossa taivaallisen musiikin hintana on inhimillinen tragedia.
Toinen kotimaahan palanneista pianotädeistä on Rebekka Angervo, hänkin tavallaan musiikkisuvusta. Äiti on pianopedagogi, äidinisä pianisti ja säveltäjä virkatyön ohella ja äidinäidin veli säveltäjä Axel von Kothen. Angervo opiskeli Espoon Musiikkiopistossa ja Sibelius-Akatemiassa Kata Nummi-Kuisman ja Juhani Lagerspetzin johdolla. Sitten avioliitto ranskalaisen pianisti Pascal Devoyonin kanssa vei hänet Ranskaan. Angervo menestyi erinomaisesti muutamissa kamarimusiikkikilpailuissa, mutta palasi 12 vuoden jälkeen lapsineen takaisin Suomeen. Hän on keskittynyt erityisesti pedagogiseen toimintaan valmistellen samanaikaisesti musiikin tohtorin tutkintoa Sibelius-Akatemian DocMus-yksikössä. Aiheena on konserttipianistien taiteililijakuvan muotoutuminen kansainvälisessä musiikkikulttuurissa. Ranskan vuosien jälkeen hän tuntenee aiheen varsin hyvin.
Angervo toimii pianopedagogiikan opettajajana Sibelius-Akatemiassa sekä pianonsoiton lehtorina Espoon Musiikkiopistossa. Hän on ollut keskeinen henkilö laadittaessa ns. Pianopolkua, pegagogista sivustoa kaikenikäisille pianonsoitosta ja sen opiskelusta kiinnostuneille. Yhteissoitto ja improvisaatio on siinä otettu vakituiseksi osaksi opetusta. Pienimmillekin oppilaille on haluttu antaa mahdollisuus jakaa musiikin tekemisen ilo jo soitonopintojen alusta lähtien.
Kuten useissa ammattimuusikoitten perheissä jatkuu traditio Angervon perheessä, tytär Sarah Devoyon on sellisti.
Eräänlainen välitapaus kadonneitten pianotätien tapauksessa on Liisa Karhilo (1930-1998). Suurlähettiläs Aarno Karhilon puolisona hän asui yli 30 vuotta ulkomailla, mutta kävi kuitenkin välillä Suomessakin esiintymässä. Palattuaan vakituisesti kotimaahan Karhilo toimi vuodesta 1990 pianonsoiton lehtorina Länsi-Helsingin musiikkiopistossa ja vuodesta 1994 Lauttasaaren musiikkiopistossa. Uransa hän oli aloittanut jo koulutyttönä kotikaupungissaan Porissa. Ensikonserttinsa hän piti 1954 Helsingissä.
Karhiloa voisi luonnehtia suomalaisen musiikin lähettilääksi. Asuipa hän Brasiliassa, Italiassa, Japanissa, Ranskassa, Yhdysvalloissa tai Neuvostoliitossa, hänen konserttiesiintymisissään oli aina mukana suomalaista musiikkia. Tämän kirjoittajan mieleen on jäänyt konsertti Helsingissä keväällä 1966. Arvostelussa Satakunnan Kansassa saatoin todeta Karhilon olevan niitä pianisteja, joiden esiintymisistä on ilo kirjoittaa. Suuri musikaalisuus teki tulkinnoista mielenkiintoisia ja tekniikka tuntui pitävän raskaissakin tehtävissä. Schumannin Karnevaalissa tempot oli sopivasti valittu teknisiä resursseja vastaaviksi. Karhilon ohjelmistossa oli vuosien varrella myös ilahduttavan paljon oman aikamme musiikkia.
Musikaalisuus eri osa-alueineen on perinnöllinen ominaisuus. Ignatiuksen, Sointeen ja Angervon tapauksessa se on helposti havaittavissa. Heidän jälkeisessään sukupolvessa musikaalisuus tulee varmasti esiin. Arvoitukseksi jää minkälaisen loven monen pianotädin, jos tämä hiukan arveluttava määre vielä sallitaan, siirtyminen ulkomaille on tehnyt. Professoritasolta vasta-alkajiin ulottuvan pedagogiikan ominaisuudet ovat nyt toiset.
Ulkomaille siirtyneiden tätiemme omien tulkintojen taso jää monessa tapauksessa arvailtavaksi. Heidän tullessaan käymään Suomessa oli Yleisradiossa tapana antaa heidän tehdä jokin nauhoitus. Mikäli kyseessä ei ollut kantanauhoitus jäi tulkinnan säilyminen jälkipolville taiteilijoitten itsensä taikka satunnaisten kotinauhoittajien harteille. Kantanauhatkaan eivät kestä ikuisuuteen. Yleisradiossa on jouduttu toteamaan, että suuresta nauhanopeudesta huolimatta niiden taso heikkenee korvinkuultavasti. Vastuu tulkintojen säilymisestä ja samalla kokonaisen soivan kulttuurin osa-alueen säilymisestä jää taiteilijoille itselleen.
— Petri Sariola
