Aleksandr Skrjabinin (1872-1915) tuotanto ja etenkin hänen viimeisten vuosiensa ”modernistiset” teoksensa saivat odottaa pitkään suurta kansainvälistä tunnustusta. Ensimmäinen maailmansota katkaisi siivet mystiikalta. Neuvostoliitossa siitä ei oltu muutenkaan kiinnostuneita ja Skrjabinin myöhäistuotanto oli virallisessa epäsuosiossa. Mitä vielä jäi jäljelle, sen laimensi toinen maailmansota ja tarvittiin uudet vapautuneemmat olot ja uusi henkisen vapauden mystiikka, jotta Skrjabinista tulisi ”The first flowerchild”, kuten häntä mainostettiin 30 vuotta sitten amerikkalaisen Skrjabin-levyn kannessa.

Suomessa Skrjabinin romanttisen kauden teoksia toki silloin tällöin kuultiin konserteissa, mutta myöhäisiä teoksia äärimmäisen harvoin. Kun tämän kirjoittaja esitti Sibelius-Akatemian oppilasnäytteessä 1965 Viisi preludia op. 74, se oli vielä harvinainen poikkeus ohjelmistossa. Syyt vähäiseen kiinnostukseen olivat kahtaalla. Ensiksikin Skrjabin oli edelleenkin ”moderni” ja toisekseen hän oli entisen vihollismaan kansalainen. Säveltäjät ovat aina joutuneet politiikan pelinappuloiksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalainen musiikki ei soinut Yhdysvalloissa ja 1914 niinkin humaani henkilö kuin Arnold Schönberg Itävallassa uhosi kirjeessään Alban Bergille: ”Kuvottavaa, että Nedbal esittää ranskalaista, venäläistä ja englantilaista musiikkia. Jonkun täytyisi esittää protesti.”

Skrjabinin kohdalla on mainittava sellainenkin seikka, että hänen serkkunsa Vjatsheslav Molotov (alkujaan Skrjabin) oli Neuvostoliiton pitkäaikainen ulkoasiain kansankomissaari 2. maailmansodan vuosina ja tietysti erityisen vihattu hahmo Suomessa. Panssarivaunujen tuhoamiseen kehiteltyä polttopulloakin kutsuttiin Molotovin cocktailiksi!

Ennen näitä sotaisia aikoja suhde Skrjabiniin oli toki ymmärtävämpi. Kansainväliset pianistisuuruudetkin esittivät konserteissaan Suomessa hänen teoksiaan. Walter Gieseking soitti v. 1922 Helsingissä 5. pianosonaatin ja Skrjabinin sävellyksiä oli mm. sellaisten miesten kuin Aleksandr Borovskin ja Nikolai Orloffin ohjelmistossa.

1910-luvulla esitettiin Helsingissä Skrjabinin 1. ja 3. sinfonia sekä Le Poème de l’Extase. 1925 oli ohjelmistossa hänen 2. sinfoniansa. 1. sinfonia esitettiin 1911 samassa konsertissa, jossa Sergei Rahmaninoff soitti 2. pianokonserttonsa ja yleisöllä oli mahdollisuus vertailla säveltäjien tyylejä. Ainakin säveltäjä ja urkuri Armas Maasalo kallistui arvostelussaan Rahmaninovin puolelle:

S. tavoittelee uusinta, tietääkseni erittäinkin Ranskassa kokeiltua suuntaa, joka pyrkii vapautumaan tähänastisista tonaalisuuden rajoista ja purkaantumattomilla, toinen toistaan seuraavilla epäsoinnuilla ja modulatiooneilla, jotka kylmäverisesti seuraavat toinen toistaan pelkäämättä minne lopulta joutua, saamaan aikaan jotain tavallista voimakkaampaa ja vaikuttavampaa. Ruoka tulee kuitenkin kelpaamattomaksi, jos sitä liiaksi maustetaan. Sinfonia teki ikävän ja väsyttävän vaikutuksen, huolimatta sen ansioista orkestreerauksen ja sävellystekniikan suhteen.

Skrjabin Suomessa

Skrjabin ei Rahmaninoffin tavoin käynyt koskaan Suomessa esiintymässä, mutta 1892 hän teki ensimmäisen itsenäisen matkansa turistina Suomeen. Aivan vaaratonta matkustaminen ei tuohon aikaan ollut, metsissä oli susia ja maanteillä rosvoja. Troijan kaupungin löytäjän Heinrich Schliemannin poika Sergei kiersi kuukauden verran Suomea 1871, mutta hänellä oli turvana matematiikan opettajansa Bljuduho. Theodor Leschetizky oli 1853 joutunut todelliseen kummitusseikkailuun Suomessa. Skrjabinin aikaan puhuttiin jostakin nuoresta uskalikosta, joka oli yöpynyt yksin jollakin Suomenlahden saarella…

On vaikea sanoa, oliko matkalla Suomeen mitään suoranaista vaikutusta Skrjabinin musiikkiin. Hän kertoo matkavaikutelmistaan laajasti nuoruudenrakastetulleen Natalija Sekerinalle kirjeessä, joka postileiman mukaan on lähetetty Imatralta 15. kesäkuuta. Ainakin kirje ilmentää luonnon suurta vaikutusta Skrjabinin luovaan työhön yleensä. Samalla se kuvastelee Skrjabinin minäkeskeisen ajattelun tiettyä vaihetta, ajatusta ihmisestä luonnon ja lopulta elämän realiteettien voittajana. Samalla kirjeestä ilmenee millaisena venäläisen sivistyneistön edustaja saattoi pitää Suomea, suuriruhtinaanmaata, jolla oli omat rahansa ja postimerkkinsä ja oma kielensä ja jonka kesäinen luonto oli kauniin karua mutta ihmiset hiukan alkuperäisiä. Lienee syytä huomauttaa, että Skrjabinillakin oli mukanaan ainakin jonkin matkaa joku kumppani, mutta hän ei mainitse tätä kirjeessään Natalija Sekerinalle.

Imatra

Korkeasti kunnioitettu Natalija Valerianova

Kirjoitan teille Imatralla kosken vieressä olevasta hotellista, joka on ensimmäisen pienen Pietarista tekemäni matkan päätepiste. Teidän kirjeenne lähetettiin minulle Viipuriin, josta käsin minä Imatran lisäksi kävin Trånsundin linnoituksessa sekä Monrepos’ssa. Viipuri sinänsä on monessa suhteessa kiinnostava. Siellä on monia muistomerkkejä siltä ajalta kun Venäjä oli sodassa Ruotsin kanssa. Vanha kaupunginosa on viehättävä; maalauksellinen goottilaistyylinen linnaraunio lahden kallioisella saarella antaa koko seudulle romanttisen luonteen ja kiihottaa mielikuvitusta, joka pyrkii herättämään eloon vuosisatojen takaisen menneisyyden ja silloiset ihmishahmot. Tämän mielikuvituksen luoman ja meille vieraan maailman lähempi tarkastelu johtaa meidät alueille, joilta paluu on vaikeaa. Lähes kaksi tuntia istuin puistossa ja nautin linnan katselemisesta; ehkä olisin istunut pitempäänkin ellei Trånsundiin lähtevä laiva, jolla minunkin piti lähteä, olisi huutanut.

Viipuri eli Viborg lienee alunperin ollut viikinkien linnoitettu kulttipaikka (vi = uhripaikka, borg = linna). Sittemmin siitä kehittyi Suomen toiseksi suurin kaupunki ja samalla yksi kansainvälisimmistä kaupungeista Euroopassa. Saksa oli siellä 1830-luvulle asti johtava kulttuurikieli samalla kun kaduilla kuultiin ruotsia, suomea ja venäjää. Skrjabinin ihaileman linnan perusti tradition mukaan 1293 Torkkeli Knuutinpoika. 1700-luvun lopun jälkeen sitä ei enää hoidettu ja se pääsi todella hiukan raunioitumaan. Juuri Skrjabinin vierailun aikaan siellä kyllä tehtiin jo restaurointityötä.

Merimatka Trånsundiin oli kerrassaan onnistunut: selkeä rauhallinen ilta teki siitä lumoavan nautinnon ja muutamat kauniit saarinäkymät maalaistaloineen ja graniittisine rantamuureineen täydensivät vaikutelmaa. Linnoituksella hiukan keskustelin ystävällisten venäläisten sotilaitten kanssa heidän elostaan ja olostaan, kävelin saaren ympäri ja palasin takaisin Viipuriin yössä, joka oli juuri niin hiljainen ja ”valkea” kuten aina yöt tähän aikaan Suomessa. Koko seuraavan päivän omistin Viipurin ympäristölle ja etenkin paroni Nikolain tiluksille. Ikävä vain, että sade, joka tuona päivänä puhkesi ainakin kaksikymmentä kertaa, esti minua katselemasta Monrepos’ta kunnolla.

Trånsund eli suomeksi Uuras on saari Viipurinlahden suulla 12 kilometriä kaupungista lounaaseen. Siellä oli alunperin Pietari Suuren Viipurin suojaksi perustama linnoitus. Uuraansalmessa käytiin 1790 Viipurin kujanjuoksuksi kutsuttu meritaistelu. Ruotsin laivasto onnistui suurin tappioin murtautumaan Venäjän laivaston läpi saarroksista Viipurin lahdelta. Tilanne piti jännityksessä koko Eurooppaa. Monrepos oli vanha perintösäteritila Linnansaaressa Viipurin keskustan luoteispuolella. 1788 sen osti vapaaherra Ludvig Henrik von Nicolay Viipurin silloiselta käskynhaltialta, josta sittemmin tuli Württenbergin kuningas Fredrik Wilhelm Kaarle. Nicolay perusti Monrepos’n maille kauneudestaan kuuluisan englantilaistyylisen puiston, joka oli auki yleisölle. L.H. Nicolayn jälkeläiset hoitivat ja kehittivät puistoa edelleen. Vaikka Suomi menetti 2. maailmansodassa mm. koko Viipurin alueen Neuvostoliitolle, muistellaan Monrepos-puistoa vielä nostalgisissa lauluissa.

Sama inhottava sää vallitsi myös tänä aamuna matkalla Saimaan kanavaa pitkin. Sumu peitti kauniit maisemat, ja vain niissä kohdissa, missä kanava tuli ahtaammaksi, saattoi erottaa ympäristön tarkemmin, sen ympäristön joka – kuten Saimaan kanava itsekin – puhuu kaunopuheista kieltä pohjoisen ihmisen taistelusta villiä suomalaista luontoa vastaan. Tämä ihminen voi tästälähin nostaa ylpeänä päätään ja sanoa:” Olen voittanut sinut! Metsiesi läpitunkemattoman tiheyden ja kallioittesi rosoiset kuilut olen muuttanut puutarhoiksi maalauksellisine teineen, holvikäytävineen, monenmoisine siltoineen ja huvimajoineen; olen kesyttänyt sinut, vuoripuro, ja pakottanut sinut palvelemaan itseäni; kaiken , mikä minua ympäröi olen saattanut tahtoni ja järkeni alaiseksi.” Saimaan kanava on todella ihmishengen suuri saavutus. Jatkuvasti tapahtuva laivan laskeminen suluissa, joita kanavassa on aika monta, vaikuttaa tosin väsyttävältä, ja olin tyytyväinen, kun laiva kolmen tunnin matkan jälkeen saapui vihdoinkin Perkjärven laituriin. Siellä minä istuin aamiaisella paikallisen hotellin terassilla hevosiani odottaen.

Saimaan kanava yhdistää Saimaan järvialueen Viipurin kautta Suomenlahteen. Se avattiin liikenteelle Aleksanteri II:n kruunajaispäivänä 7.9.1856 ja oli 60 kilometriä pitkänä yksi aikansa suurimpia maatöitä. Lasku Suomenlahteen on 76 metriä. Skrjabinin ihailun ymmärtää, sillä alunperin kanavan kynnyksetkin oli tehty hakatusta kivestä ja sulkuportit hongasta.

Lopultakin hevoset olivat valmiit, niin että matka saattoi jatkua. Sillä sattui tosin kaikenlaisia hankaluuksia. Ensiksikin minulle oli annettu niin kehnot jousittamattomat kiesit, että oli vaikeata istua niissä kolmekymmentäkolme virstaa; toiseksi annettiin ajurikseni suomalainen, joka ei osannut sanaakaan venäjää ja saattoi minut suunniltani pitkän matkan aikana. Ensimmäisen puolituntisen ajoimme vaieten, mutta saapuessamme melko suuren järven rannalle olisin kernaasti tahtonut tietää sen nimen. ’Kyy-llä’, sanoi hän vähän aikaa mietittyään. ’Kysyn sinulta, mikä tämän järven nimi on.’ – ’Eei’, lausahti suomalaiseni vielä pitemmän miettimisen jälkeen. Silloin otin hänet, ärtyneeksi tullen, perusteelliseen puhutteluun mikä osoittautuikin oikeaksi, sillä kun mikään hänen vastauksistaan ei tahtonut sopia, tuli venytellen:’En ymmärrä.’ Tämä tapahtui joka kerta kun itseni unohtaen kysyin jotakin. Muistan halunneeni tietää kuinka monta virstaa on vielä jäljellä Imatralle. Osoitin virstanpylväitä, jotka näyttävät matkan majatalosta toiseen ja sitten sormia, jotta hän voisi sormilla näyttää niiden lukumäärän, mutta siitä ei ollut mitään apua. Lopulta irtosi kaksipyöräisten kiesien taakse sidottu laukkuni kiesien tärähtäessä ja putosi suoraan tomuun. ’Pysähdyhän’, huusin ajurilleni. ’Kyy-llä’, vastasi hän ja ajoi edelleen. ’Pysähdy, sanon minä sinulle!’ Suomalainen lyö piiskalla hevosta ja se rupeaa heti laukkaamaan kuskin aikoessa selvästikin jälleen sanoa ’eei’ tavanomaiseen tapaansa. Silloin minä kuitenkin otin häneltä ohjakset ja pysäytin hevosen. Kiinnitettyäni jälleen laukkuni kiesien taakse mutisi hän:’ En ymmärrä.’ Suokoon Luoja, etten enää koskaan tapaa sellaista luontokappaletta. Täällä sen sijaan on täysin mukavaa: ihmeen kaunis huone, jonka ikkuna on Imatralle päin. Olen juuri palannut takaisin koskelta kirjoittaakseni Teille, kun mieleni valtaa omalaatuinen tunne. Koski on kaunis, sitä ei voi kieltää. Mutta se estää minua kuuntelemasta muuta elämää; ei voi kuulla lintujen laulua ja ihmisen ääniä; eikä täällä tunne sitä pyhää hiljaisuutta, joka vaikuttaa ihmisen sieluun niin hyväätekevästi. Täällä hallitsee vain tuo jättimäinen pyörre, joka jatkuvassa edestakaisessa liikkeessään muistuttaa kiireisen ihmiselämän pyörteitä. Mutta silti tämä pohjoinen jättiläinen on kaunis: sen ylhäältä alas tulevat nopeat vesivirrat pirstoutuvat kiviin ja kallioitten graniitiin hajoten sitten pienen pieniksi pisaroiksi, jotka putoavat vihmana alas. Toisinaan lennähtää pikkuvirta korkealle kallion ylöpuolelle ja syöksyy alas kuin pieni vesiputous. Tänään oli koko koski 10–15 minuutin ajan erilaisten valoheijastusten sävyttämä. Laskevan auringon säteitten värjäämät pilvet kuvastelivat vihmasateen pisaroissa ja pienissä pyörteissä niitä värjäten. Se oli kuin mörisevän jättiläisen hymyä, toivonsäteen pilkahdus epäilyksen yössä. Mutta sanon vielä kerran, että Suomen luonto on kaunis mutta pysyy vieraana minun sielulleni. Täällä on jotakin ilotonta ja synkkää, joka samalla painaa sielua raskaana taakkana.

Imatran koski sijaitsee Vuoksi-joessa, jonka kautta purkautuvat Laatokkaan yli 60 000 neliökilometrin sadealueen vedet. Koski oli jo 1700-luvulla kuuluisa nähtävyys ja matkailu lisääntyi vuoden 1870 jälkeen jolloin valmistui rata Pietarista Viipuriin. Mikäli Skrjabin olisi tullut Imatralle vuotta myöhemmin hän olisi päässyt sinnekin junalla tarvitsematta körötellä hevosvaunuissa. Itse koski oli 1300 metriä pitkä ja 20 metriä leveä luonnonvaraisen putouskorkeuden ollessa yli 18 metriä. Skrjabinin käynnin aikana ennen voimalaitoksen rakentamista Imatran koski oli etenkin keväisen laskun aikaan mykistävä kokemus.

Isä moittii minua usein isänmaallisten tunteiden puuttesta. ’Haluat Italiaan’ – sanoi hän kerran – ’etkä tunne vielä Venäjääkään. Myös Venäjällä on paljon kaunista, esimerkiksi Suomi.’ Se on paljon mahdollista. Mutta minkä voin sille, että minua vetää sinne, missä versoo rehevä luonto, missä lämpimät aallot välkkyvät valossa, missä on hoikkia palmuja ja paljon kauniita kukkia. Minkä voin sille, että pidän niin paljon kukista? Miten suurenmoisesti vaikuttavatkaan ihmiseen nämä sanattomat olennot, jotka ovat täynnä kauneutta ja elämää! Jokaiselle, joka katselee niitä, selviää, että hänkin on elossa, ja hän kiittää Luojaa tästä vertaansa vailla olevasta kalliarvoisesta lahjasta. Enpä tiedä, kenties annan myöten itselleni ja matkustan ainakin Kaukasukselle, se olisi parempi kuin ei minnekään. Se on vain tämä sotilaspalvelus! Täältä matkustan huomenna Wilmanstrandin (Lappeenranta. P.S.) kautta Pietariin takaisin ja viivyn siellä vielä noin puolitoista viikkoa. Ehkäpä Te lahjoitatte minulle tuona aikana muutaman rivin. Pyydän Teitä välittämään Maria Dmitrijevnalle ja Olga Valerianovnalle kunnioitukseni ja antamaan anteeksi, että olen ehkä kohtuuttomasti lörpötyksilläni vienyt huomiotanne. Muistakaa silloin tällöin Teitä vilpittömästi kunnioittavaa.

A. Skrjabin

Prometheus Kalevalan mailla

Mikäli Skrjabin Monrepos’n puistossa käyskennellessään olisi nähnyt tulevaisuuteen, häntä olisi varmasti ällistyttänyt tieto, että samaan aikaan linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa Tikkalan kartanossa leikki 4-vuotias poika, tuleva säveltäjä Ernest Pingoud (1887-1942), jonka musiikissa nimenomaan Skrjabin-vaikutteet kuuluvat harvinaisen selvinä.

Monipuolisen lahjakas Pingoud oli paitsi Skrjabinin musiikin puolestapuhuja myöskin teräväkynäinen kriitikko, teologiaa, vuoritiedettä ja kirjallisuutta Saksassa opiskellut intellekti, Max Regerin sävellysoppilas ja lopulta Suomessa Helsingin kaupunginorkesterin intendentti ja itsenäinen konserttimanageri. Kaiken kaikkiaan hän oli Suomen tuolloisessa musiikkielämässä todellinen avis rara ja kun hän 1942 päätti vapaaehtoisesti päivänsä saattoi siihen osaltaan vaikuttaa kanssaihmisten ymmärtämättömyys.

Skrjabinin ihailu ilmenee jopa monien Pingoudin sävellysten nimissä: Prologue symphonique, Mysterium, Le prophète, La flamme éternelle. Pingoud piti Suomessa muutamia sävellyskonsertteja, mutta yhtään ainoaa hänen sävellystään ei painettu. Toisen maailmansodan jälkeen Breitkopf & Härtel -kustannusyhtiön taholta ilmoitettiin, että jos olisi saatu käsiin hänen sävellyksiään ennen sotaa ne olisi kaikki painettu. Pingoud ei itsekään pyrkinyt mainostamaan teoksiaan. Hän saattoi jopa olla lähettämättä niitä pyydettäessä.

Aivan tuntematon hän ei toki ollut Suomen ulkopuolellakaan. Hän piti Berliinissä varsin positiivisesti vastaanotetun sävellyskonsertin 1923 ja Leopold Stokowski johti Profeetan Philadelphiassa 1926. Lisäksi pari Pingoudin teosta esitettiin Saksassa 1931 ja 1932.

Amerikkaan emigroitunut mestaripianisti Aleksandr Siloti piti Pingoud’ta Prokofjevin veroisena säveltäjänä ja olisi halunnut hänen muuttavan luokseen. Juuri Siloti olikin merkinnyt hyvin paljon nuoren Pingoudin kehitykselle. Sattumoisin nimittäin Siloti vietti kesiään aivan Tikkalan kartanon naapurissa, huomasi pojan lahjat ja antoi tälle pianontunteja – kaiken lisäksi salaa pojan isältä, joka toimi Pietarin saksalaisen evankelis-luterilaisen St. Katarinan seurakunnan kirkkoherrana. Pingoudin miehenpuoleinen linja oli Ranskasta paennutta hugenottisukua. Säveltäjän äiti Emelie oli suomalaista Sesemannien sukua, jonka omistuksessa Tikkalan kartanokin oli.

Erkki Salmenhaara on kirjoittanut keskitetyn katsauksen Pingoudin tuotannosta (FMQ 3/1989) joten tässä yhteydessä on syytä ottaa esiin vain muutamia Skrjabiniin liittyviä seikkoja. Pingoud kirjoitti äidinkielellään saksalla tyylillisesti loistavia ja teräviä artikkeleita musiikista pietarilaiseen St. Petersburger Zeitungiin ja sen viikkolehteen Montagsblatt der St. Petersburger Zeitung. Siirryttyään 1918 Suomeen maan itsenäistyessä Pingoud jatkoi artikkeleiden laatimista. Valitettavasti ne ilmestyivät tuolloin vain ruotsiksi. Valikoima hänen kirjoituksiaan ilmestyi suomennettuna yksissä kansissa (Ernest Pingoud: Taiteen edistys. Gaudeamus 1995). Viimeistään nämä kirjoitukset luettuaan ymmärtää, miten paljon hän oli arvostelijoittensa yläpuolella. Pingoudilla ei Suomessa juuri ollut sellaisia ystäviä, joiden kanssa hän olisi voinut keskustella samalla tasolla ja jotka ehkä olisivat voineet jopa neuvoa häntä säveltäjänä. Uuden etsijöitä olivat oikeastaan vain Aarre Merikanto ja Väinö Raitio mutta muuten vallitsevana tyylinä oli kansallisromantiikka. Se taas ei kiinnostanut Pingoud’ta, hän toi prometeeisen tulen kalevalaiseen maisemaan tekisi mieli sanoa: henkensä kaupalla. Tässäkin suhteessa hän toimi kuten Skrjabin, joka 1910 oli moittinut jopa Chopinia liian kansallisena säveltäjänä.

Pingoud käsittelee kirjoituksissaan Skrjabinia monelta kannalta eikä suinkaan aina positiivisesti. 1913 hän sanoo, etti Skrjabin anna meille sitä perimmäistä suurta, joka pakottaa kuulijan hartauteen ja mykistää hänen sielunsa, koska hänen eettinen voimansa on liian pieni. 1922 hän jopa valittaa, että Skrjabinin musiikille koitui vahingoksi muodon asettaminen ihanteen holhouksen alaiseksi. ”Skrjabinin musiikissa ei pääse eteenpäin, ainoastaan ympäri, ylös ja alas, edes ja takaisin, se ei virtaa: vaan pyörii, se ei nouse: vaan kieppuu.”

Pietarin aikoinaan Pingoudin suhde oli aluksi täysin positiivinen, suorastaan haltioitunut. Hän oli kuullut säveltäjän itsensä esittävän teoksiaan ja kokemut Prometheuksen tuoreeltaan konserttisalissa. Jo 1909 hän oli profetoinut pietarilaisessa lehdessään:” Mitä hänestä kehittyy jatkossa? Sain jokin aika sitten taiteilijalta kirjeen, jossa hän kirjoittaa: T’ajouterai si cela peux vous intresser, qu’en ce moment je travaille á une ouvre pour la scéne, qui tiendra du mystrére et du drame musical… (Lisään tähän, jos se voi teitä kiinnostaa, että työskentelen tällä hetkellä näyttämöteoksen parissa, johon sisältyy mysteeriä ja draamaa…”) Vielä ei ole tiedossa, milloin teos ilmestyy; sen vuoksi ”qui vivra, verra” (ken elää, se näkee).

Kohtalo ei jäänyt odottamaan kummankaan säveltäjän kehityskaaren jatkoa. Kuten Skrjabinilta jäi kesken hänen Esinäytöksensä, samoin Pingoud’lta jäi luonnosasteelle suurisuuntainen ’Prometheuksen synty ja kuolema’.

Uutta kiinnostusta

Se Skrjabinin sävellys, joka eniten kiehtoi Pingouta oli epäilemättä Prometheus, joka Suomessa esitettiin konsertissa ensimmäistä kertaa vasta keväällä 1979. Ulf Söderblom johti Helsingin Kaupunginorkesteria ja pianosolistina oli Eero Heinonen. Esityksen teki kansainvälisesti kiinnostavaksi se, että siinä pyrittiin noudattamaan Skrjabinin partituurissaan määräämiä valoeffektejä. Pimennetyn Finlandia-talon takaseinälle heijastettiin Tor Arnen ja Carolus Enckellin sommittelemat nelikulmaiset värialueet. On myönnettävä, että kun teos päättyi valtavaan nousuun, sopi taustalle heijastettu räikeänpunainen hyvin siihen, ei välttämättä osoituksena Skrjabinin värisynestesiasta vaan värin ja musiikin intensiteetin yleisten lakien yhteneväisyydestä.

Viimeistään tämän esityksen jälkeen Skrjabinin musiikki on asettunut omalle ansaitulle paikalleen suomalaisessa konserttiohjelmistossa. Voidaan mainita, että muutamia vuosia sitten pitivät nuoret pianistit Helsingissä Skrjabin musiikille omistetun konsertin. Myöhemmistä yksittäisistä esityksistä voisi mainita Juhani Lagerspetzin tehokkaan tulkinnan 5. pianosonaatista sekä Paavali Jumppasen radionauhoituksen 10. pianosonaatista.

Ja sokerina pohjalla: peloittavan tarmokas Matti Raekallio esitti kesällä 1999 kaikki Skrjabinin pianosonaatit yhtenä kokonaisuutena Mäntän kesäisellä musiikkiviikolla. Levytettyään kaikki Prokofjevin pianosonaatit ja esitettyään konserttisarjana kaikki Beethovenin pianosonaatit Raekallio ikäänkuin tietoisesti laajensi pianistisen väriasteikkonsa skaalaa yhä eteerisempään suuntaan.

127 vuotta aikaisemmin Skrjabin oli ehkä pitänyt suomalaista luontoa ilottomana ja raskaana, mutta varmasti häntä lohduttaisi tietää, että hänen oma musiikkinsa tuottaa nyt iloa ja nautintoa entisen suuriruhtinaanmaan asukkaille.

— Petri Sariola

[Julkaistu aiemmin Finnish Music Quartely’ssä, 4/1999]