Epävakainen alkukesän sää saatteli askeliani keskiviikkoiltana kohti 50-vuotisjuhlakauteensa valmistautuvaa Philharmoniea, konserttisalia, jonka muotoa ihailin jo ensimmäisen CD-levyni takakansikuvassa kauan sitten. Myöhempi oppini on kertonut salin olevan myös alustisesti verraton.
Kotisalissaan ylikapellimestarinsa Sir Simon Rattlen johtamat Berliinin filharmonikot valmistautuivat illan konserttiin, jossa kuultaisiin Bruckerin seitsemäs sinfonia sekä orkesteriversiot Pierre Boulezin Notations-sävellyksistä. Read More →
Amerikkalaissyntyinen Timothy Page (s. 1975) tutkii teoksissaan jatkuvuutta ja sen alter egoa, katkonaisuutta ja äkkinäisiä siirtymiä. Hän esittää käsiohjelmassa kysymyksen – ”Millä tavalla viitekehyksistä poikkeaminen voi tehostaa kyseessä olevan kokonaisuuden kommunikointivoimaa?” – ja vastaa siihen eri näkökulmista illan aikana. Tätä nykyä Chicagossa tohtoriksi opiskeleva Page tarjoaa vivahteikkaan läpileikkauksen post-sibalaisesta musiikistaan, ja ensikonserttiinsa hän on koonnut yhteen Suomen säveltaiteen parhaimmistoa sitä tulkitsemaan. 
Kapellimestari Dima Slobodeniouk ja sopraano Helena Juntunen tekivät yhteistyötä jo Perttu Haapasen laulusarjan Ladies’ Room kantaesityksessä Musica nova Helsingissä 2007, ja kun kaksikko tiistai-iltana pääsi vauhtiin teoksen parissa, tällä kertaa Helsingin kaupunginorkesterin rinnalla Avanti!n sijaan, ei tarvinnut kauan ihmetellä, millä he olivat ansainneet uusintaesityksensä. Juntunen sähköisti konserttisalin vokaaliakrobatiallaan Jutta Seppisen ja Paul Celanin runojen, Mooseksen laista ja hakukoneesta poimittujen satunnaisotosten, Scotland Yardin pöytäkirjojen sekä itävaltalaistaiteilija Adolf Wölflille omistetun nonsensen parissa. 
Olarin kirkossa havisivat menneellä viikolla urakalla suomalaisen oratoriohistorian lehdet: helluntai-iltana kirkkosalissa soi ensimmäisen suomalaisen oratorion titteliä kantava Ilmari Krohnin Ikiaartehet, kun viikon alussa kirkkosali oli puolestaan toiminut äänitystilana aivan uusimmalle kotimaiselle oratoriomusiikille Iiro Rantalan Jouluoratorion (2011) merkeissä. Krohnin oratorion esitys oli luonnollisesti harvinainen tapaus: kristittyjen vainot Rooman keisarikunnassa lähtökohdakseen ottanut, säveltäjän vaimon, kirjailija Hilja Haahden runoelman muodossa kirjoittama teos sai säveltäjän elinaikana tiettävästi vain kaksi esitystä, eikä ole sittemmin juuri joutunut suomalaisen kirkkomusiikin aarrekammioista päivänvaloon. 
Sibelius-Akatemian kauden yhtenä päätöskonserttina kuultiin Musiikkitalossa orkesterimatinea 18.5., joka toimi Giancarlo Rizzin kapellimestarin A-tutkintokonserttina. Päätin mennä kuulemaan, koska tulossa oli Ravelin vasemman käden konsertto, säveltäjän lahja kaikille vasenkätisille; kerrankin tämä muusikkojen vähemmistö pääsee juhlimaan. Tosin heitä ei liene liikoja, joten valtaosa solisteista muuntuu vasuriksi malgré lui, kuten Paul Wittgenstein, jolle konsertto sävellettiin. Tai niin kuin Izumi Tatenon kohdalla, joka lumoaa maailman konserttisaleja tällä teoksella juhlavuonnaan.