Amfion pro musica classica

Monthly Archives: syyskuu 2011

You are browsing the site archives by month.

Reportaasi: Sibelius-festivaali avasi Kamun kauden komeasti

Okko Kamu

Sibelius-festivaali Lahdessa 7.-11.9.

Sinfonia Lahti, Okko Kamu, Elina Vähälä

Okko Kamu sai aloittaa kautensa Sinfonia Lahden uutena ylikapellimestarina ja samalla Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana ylväästi, kun tänä vuonna 12. kertaa järjestettävän festivaalin ohjelmassa olivat Jean Sibeliuksen sinfoniat. Festivaali toimi jykevänä johdantona Kamun kapellimestarikaudelle, ja jään innolla odottamaan yhteistyön tuloksia – ei ainoastaan Sibeliustalossa, sillä Kamu tekee pian Sinfonia Lahden kanssa kokonaislevytyksen juuri Sibeliuksen sinfonioista. Kiinnostavaa on se, että nyt on myös saatu päätökseen BIS-levymerkin ainutlaatuinen The Sibelius Edition, joka kokoaa yhteen kaiken Sibeliuksen tuotannon. Tuntui siis, että jonkinlaiseen taitekohtaan oli tultu.

Torstaina kuultiin kaksi ensimmäistä sinfoniaa, ja perjantain konsertissa jatkettiin kronologisesti. Elämäniloinen ja klassistisen raikas kolmas sinfonia osoitti nopeasti, millä otteella Kamu Sibeliukseen haluaa tarttua ja millaisena hän saa Sinfonia Lahden soimaan. Helsingin Sanomien haastattelussa Kamu oli sanonut haluavansa ottaa ”krumeluurit veke.” Se tarkoitti Jugend-estetiikkaa: jäntevää, notkeaa linjaa, vitaalisuutta, vetävää ja yksinkertaista svengiä. Kamun johtoajatuksena oli kaiken aikaa selkeä organisointi, eteenpäinmenevyys ja pitkien kaarien rakentaminen. Teemoja ohjattiin eteenpäin huolellisesti ja selväpiirteisesti kuin orgaanisessa koristekuviossa.

Kamu otti siis lähtökohdakseen ennen kaikkea rakenteen, alleviivaten näin sitä, mikä aina otetaan esiin puhuttaessa Sibeliuksesta sinfonikkona: orgaanisuus, yhtenäisyys, sisäinen logiikka. Krumeluureista tosiaan oli luovuttu: etualalla oli verevä rytmisyys, rytmien puhuvuus, suussa hyvältä maistuvat ugriset poljennot. Tämä olisi saattanut johtaa melko puisevaan, lennokkaita arkkitehtonisia piirroksia muistuttavaan kokonaisuuteen, jollei myös sointiin olisi kiinnitetty yhtä lailla huomiota. Sinfonia Lahdelle tyypilliseen, erityisesti Osmo Vänskään yhdistyvään pihkaisen raikkaaseen ja mystiseen jousihumuun verrattuna Kamu loihti jousiston sointiin herkullista pulleutta. Sointimatot liikkuivat pehmeästi ja fyysisesti, ja melodiat muovautuivat ihastuttavan pyöreinä. Raikkaan kerroksisessa tekstuurissa sähäkät puhallindetaljit erottuivat nautittavasti, ja lämpimästi pauhaavat vasket soivat ensiluokkaisesti koko illan.

Yhtenäinen linja, vitaalinen rytminkäsittely ja mehevä, kullankeltainen sointi oli etualalla myös sinfonioiden rinnalle otetussa viulukonsertossa, jonka solistina kuultiin lahtelaisten suosikkia Elina Vähälää. Verraten pingottuneen avausosan jälkeen keskimmäinen osa soi lumoavan muhkeana, hitaiden linjojen kaartuessa laveina ja vangitsevan sitkeinä kuin kevättalviset lakeudet. Yleisö sai nautiskella Vähälän soinnin verrattomasta täyteläisyydestä, valoisuudesta ja helmeilevyydestä. Tämän jälkeen finaali rynnisti keveän energisesti ja läsnäolevasti, vailla minkäälaista symbolistista utua: solisti tarttui todella orhinsa ohjaksiin ja aksentoi nautittavan dynaamisesti koko laukkaavan ja riemukkaan päätösosan. Ääriään myöten täysi Sibeliustalo tervehti Vähälää täydessä hurmiossa.

Illan pääteoksena kuultiin Sibeliuksen suurimpana sinfoniana pidetty syvämietteinen neljäs. Pidäkkeinen ja voimakkaan ekspressiivinen teos eroaa jo selvästi alkukauden kansallisromanttisista sinfonioista: neljännessä sinfoniassa kuva todellisuudesta ei ole enää läpinäkyvä vaan hahmottuu välittyneenä, kompleksisena. Rakenne on yhtenäinen, mutta ilmaisu fragmentoitunut, asettaen erilaisia väripintoja vastakkain. Tämä kehityssuunta jatkuu suoraan viidennessä sinfoniassa.

Kamu kannatteli sinfonian voimakasta jännitettä painokkaalla organisoinnilla ja kauaskantoisella dynaamisella muotoilulla kyeten myös keventämään raskasta tekstuuria linjakkuudella ja antoisalla soinnilla. Etenkin rytmisissä, korostuneen formaalissa jaksoissa Kamun otteen ongelmat kuitenkin nousivat esiin: emiootionaalinen rekisteri vaikutti paikoin kapealta tekstuurin supistuessa jänteväksi jatkumoksi. Sinfonista orgaanisuutta ja rakenteellisuutta korostavalla tyylillä on riski muovata teos kiiltäväpintaiseksi, yhtenäisenä vitaalisena virtana loogista päätepistettään kohti syöksyväksi putkeksi, josta uupuu sävyjen ja yksityiskohtien rikkautta.

Toista osoitti kuitenkin ylimääräisenä kuultu Mirandan nukahtaminen Myrsky-sarjasta, joka kuullaan Kamun ja Sinfonia Lahden juuri ilmestyneellä Sibelius-levyllä – joka puolestaan toimii aperatiivina tulevalle Sibelius-sinfoniasyklille. Värisävyjen herkullisuus ja ilmaisun dynaaminen herkkyys antoivat suuria lupauksia jatkosta.

***
Lauantain konsertin kolmessa viimeisessä sinfoniassa olikin heti havaittavissa laajempi emotionaalinen rekisteri. Rakenteeltaan kompleksisessa ja säveltäjää itseään mukaillen ”mosaiikkimaisessa” viidennessä sinfoniassa yksityiskohdat ja kokonaismuoto olivat sopusoinnussa: isojen kenttien ja hyvin hallittujen lihaksikkaiden massojen sisällä suikerteli valoa ja varjoa. Toisessa osassa dynaamisuus oli paikoin vaarassa kostautua, kun jokainen detalji nousi esiin kolmiulotteisena, mutta finaali vangitsi huikeilla sointipyörteillä, jotka rakennettiin eloisasti ja huolekkaasti ja vapautettiin loisteliaasti. Käyrätorvien joutsenteema ei ollut mikään jäädytetty motiivi vaan lensi eteenpäin henkeäsalpaavasti.

Viidennen sinfonian vetovoima perustuu pitkälti sen kiehtovaan tasapainotteluun konfliktisuuden ja sulokkuuden välillä. Tragedia vavahtelee taustalla koko ajan, mutta etenkin sinfonian lopullisessa versiossa se ei koskaan realisoidu. En voi olla hieman harmittelematta, miksi Sibelius hylkäsi vuoden 1915 versioon sävelletyn ”loppuratkaisun”, monitulkinnallisen aiheiden välillä tapahtuvan häiriytymisen ja erilleen ajautumisen. Lopullisessa versiossa se on korvattu alleviivaavalla lineaarisuudella ja konsonanssilla, kunnes sinfonia päättyy epätodellisiin iskuihin, jotka tuntuvat osoittavan kaiken jonkinlaiseksi illuusioksi. Niin tai näin, Kamu ja Sinfonia Lahti osoittivat upeaa kykyä rakentaa ja purkaa jännitteitä lavealla, energisellä tavalla sinfonian massiivisessa finaalissa.

Kuudes on ehkä silmiinpistävin Sibeliuksen sinfonioista. Sen arkaaisuus ja puhtaus, vapaa logiikka ja ilmavuus hakeutuu kohti selvästi modernimpaa ilmaisua. Teosta luonnehtii jollain tapaa häpeämätön, pidäkkeetön kauneus, eikä Kamu säästellyt sen esiin tuomisessa. Scherzon kimmeltävässä tekstuurissa ja välkähtelevissä, pystysuorissa aksenteissa oli jotain merellistä,  ja koko osa oli kuin yhden olennon eheä, luonnollinen liikerata, vivahteikas ja nyörteä. Tässä osassa näin Kamun tyylin näyttävän täyden potentiaalinsa dynaamisen linjakkuuden ja sointikylläisen elävyyden yhteennivoutumisessa.

Sibeliuksen seitsemäs on merkittävä teos koko sinfoniakirjallisuuden mittapuulla, niin harvinaisella tavalla se muodostaa oman suljetun rakennelmansa. Seitsemäs on tiivis maailma joka liikkuu rajatulla, kiinteällä väripaletilla. Lisäksi se on kiehtovalla tavalla synteesi Sibeliuksen sävelkielestä ja sinfonisesta ajattelusta. Kamu kannatteli oivallisesti teoksen valoisaa, täysin sisäistä olemusta, joka on samalla kertaa keskitetty ja kohdistumaton, abstrakti, väkevä. Niin ikään Kamun tapa rakentaa jäntevää muotoa sai synteesinsä, ja mielestäni myös ideaalitilansa, kun sinfonia hahmottui dynaamisen janan sijasta jatkuvassa liikkeessä olevana pallona.

Seisaallaan taputtava yleisö sai ylimääräisenä sitä mitä halusi, väkevästi rytisevän ja pyöreästi laulavan Finlandian. Sibelius-festivaaleilla kuultiin sunnuntaina vielä kamarimusiikkia, mutta sinfoniakonsertit olivat ehdottomasti alkusoitto, joka saa odottamaan mitä Sinfonia Lahden ja Kamun yhteistyö tuo tullessaan.

Arvio: Konnat sankaria sympaattisempia

Siegfridin kantavat voimat, Alberich ja Wotan (Heikki Tuuli)

Suomen Kansallisooppera 9.9.2011
Richard Wagner: Siegfried
Jürgen Müller, Colin Judson, Terje Stensvold, Esa Ruuttunen, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist, Catherine Foster, Terttu Iso-Oja, Tove Åman, Hanna Rantala.
Kansallisoopperan orkesteri / Leif Segerstam

Siegfried on Richard Wagnerin (1813-1883) Der Ring des Nibelungenin neljästä osasta monella tapaa helpoimmin lähestyttävä. Pohjimmiltaan se on mitä arkaaisin seikkailukertomus, jossa sankari kukistaa lohikäärmeen ja saa lopuksi neidon palkakseen. Read More →

Arvio: Valkyyria ratsasti orkesterilla

Kuva: Heikki Tuuli

Ke 7.9

Richard Wagner: Nibelungin sormus, Valkyyria
Helsinki, Suomen Kansallisooppera

Musiikinjohto: Leif Segerstam
Ohjaus: Götz Friedrich

Tänä syksynä Helsingin kansallisooppera kohoa jälleen oopperan ystävien sankariksi esittämällä neljättä kertaa Richard Wagnerin Ring-tetralogian yhtenäisenä kokonaisuutena. Jo edesmenneen ohjaaja Götz Friedrichin näyttämöllepano tuo esiin näyttävästi valaistuja laajoja, vinoja pintoja, jotka alleviivaavat Ring-oopperoiden maailman kriisiytyneisyyttä: Reininkullassa tapahtuneen katastrofin, pyhän aarteen ryöstämisen, myötä maailma on luisunut tuhon partaalle, kaikki on jatkuvasti vaarassa valua, kaatua, romahtaa. Samalla esiin kohoaa uuden maailman ilmestymisen ja lunastuksen potentiaali.

Valkyyriassa kuvattu maailma on samalla kertaa höyryävän tuore ja ikivanha, läpeensä mätä. Konfliktit jännittävät sitä äärimmilleen. Alkurikos on järkyttänyt jumalaisen tasapainon, Valhalla on saastunut, pahan voimat kasautuvat, sormuksen kirous lepää jokaisen yllä. Tarvitaan sankari, kirouksesta vapaa pelastaja, uusi ihminen, jotta voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä. Valhallan ja jumalien äärimmäinen lakiin nojaava systeemi ja vapaan ihmissuvun olemus ovat kuitenkin perustavassa ristiriidassa keskenään. Tässä on Ringin valtavat mittasuhteet saava perusasetelma ja sen teemojen puhuttelevuuden tae.

Valkyyriassa keskiössä on vapaan ihmissuvun syntymisen vaikeus, uuden maailman perustava ristiriita vanhaan jumalten ulottuvuuteen. Kansallisoopperassa ensimmäistä kertaa vierailevat Terje Stensvold ja Catherine Foster luotasivat vaikuttavasti Wotanin ja Brünnhilden jumalhahmoja: Stensvoldin uhkea baritoni veisti hienon muotokuvan Valhallan kaikkivoipasta isännästä, joka äärimmäisten ristiriitojen repimänä alistuu järkähtämättä osaansa ”sopimusten orjana.” Fosterin Brünnhilde ihastutti tyttömäisellä, impulsiivisella karismallaan, joskin valkyyrian äänestä uupui roolin kaipaamaa leikkaavuutta. Lilli Paasikivi teki illan mieleenpainuvimman roolisuorituksen hykerryttävän ilmeikkäänä ja iskevänä Frickana, Wotanin hyytävänä puolisona, joka edustaa jumalten maailman täydellisen jäykkää, tunteiden ja moraalin yläpuolelle jäädytettyä systeemiä. Valhallaa värittivät myös nekrofiliset, hekumoivat amazonit, neitseelliset valkyyriat, jotka jumalmaailman asukkaina eivät olleet velvollisia pitämään mitään pyhänä. Yhtenä kahdeksasta valkyyriasta teki Kansallisooppera-debyyttinsä myös tämän vuoden Timo Mustakallio -laulukilvan voittaja Miina-Liisa Värelä, jonka äänen dramaattinen räjähtävyyspotentiaali ja hersyvä karisma saivat odottamaan malttamattomasti jatkoa. Epäilemättä Värelää piakkoin kuullaan vastuullisemmissakin rooleissa.

Wagnerin musiikista hahmottui Leif Segerstamin ohjaksissa selvästi kolme erilaista aihetasoa: jumalten uljas, kylmä maailma (tunnuksenaan valkyyrioiden motiivit), Siegmundin ja Sieglinden, Wälsungien eli uuden jumalaisen ihmissuvun lavea, romanttinen sävelmaailma, ja Hundingin sekä järkkyneen maailman laukkaava, brutaali aiheisto. Hundingin roolissa kuultiin vakuuttavan karmiva Jyrki Korhonen. Omaan sävelmaailmaansa asettui hyvin myös pääpari, Jyrki Anttilan ja Kirsi Tiihosen Siegmund ja Sieglinde. Oopperasarjan seuraavassa osassa ilmestyvän pelastaja Siegfridin vanhempina, rakastavaisina ja sisaruksina he ovat luova haava jumalten asettamassa järjestyksessä. Pari tulkitsi koskettavasti tätä viatonta, vaatimatonta ja äärimmäisen emotionaalista ihmisolemusta, jonka pehmeät, ylväät ja loisteliaat aiheet asettuvat vastakkain jumalten kulmikasta rekisteriä vasten. Tiihosen aluksi himmeä ääni avautui kauniiksi tulkinnaksi murheen äidistä, ja Anttilan kestävä, pyöreä tenori kannatteli mukaansatempaavasti ensimmäisen näytöksen orgaanisena muovautuvan linjan, joskin jäin kaipaamaan Notung-miekan leiskuvuutta.

Kuten yleisön joukosta käytävällä sutkautettiinkin, ”voittajana” selviytyi kuitenkin Segerstamin luotsaama orkesteri. Wagnerin arkkityyppisiä, jollain tapaa suoraan alitajuntaan vetoavia melodiafragmentteja jatkuvasti toistava, tavattoman rikas ja vähittäin kasvava, haaroittuva kudelma nousi etualalle kannattelemaan näyttämödraamaa. Tätä edesauttoi Segerstamin dynaaminen, läsnäoleva muotoilu ja teräväreunainen nyanssointi, joka toisti näyttämön kaltevia, huimaavia rakenteita.



Levyarvio: Sankarimatkaaja saapasmaassa

Berlioz: Alkusoitto oopperasta Béatrice et Bénédict Op.27, Harold Italiassa Op.16.
Paganini: Sonaatti alttoviululle ja orkesterille Op.35.
David Aaron Carpenter, alttoviulu
Helsingin kaupunginorkesteri, Vladimir Ashkenazy
ONDINE, 2011

Mitä saadaan, kun pirullisen taitava virtuoosi tilaa esitettäväkseen konserton pirullisen taitavalta säveltäjältä? No ei ainakaan pyörteistä solistin ja orkesterin nokittelua tai hihojen käärimistä tositoimien edessä. Read More →

Levyarvio: Pellejä, naamioita ja tunteiden kuohuja

Schumann: Carnaval op.9, Pianokonsertto op.54
Davide Cabassi, piano
Haydn Orchestra of Bolzano and Trento, Gustav Kuhn

Col Legno, 2011

Robert Schumannin ehkä tunnetuin pianosarja, Carnaval op.9, on henkeäsalpaavan taidokasta musiikkia, joka vaatii esittäjältään paitsi motorista venymiskykyä ja kujeilevaa pilkettä silmäkulmaan, on myös herkkyyden ja sarkasmin vaikeat lajit hallittava sisäsyntyisesti.

Carnavalissa Schumann vetäisee silinterihatun päähänsä, kihartaa mustat viikset kiemuralle ja ottaa sirkustirehtöörin autoritäärisen roolin sirkusteltan yksinvaltiaana. Tirehtöörin ominaisuudessa hän marssittaa estradille koko kavalkadin friikkisirkuksen vetonauloja, jotka vuorotellen käyvät tekemässä oman bravuurinsa tatamin keskipisteessä. Commedia dell’arten tähtisikermä Pierrot, Arlequin, Pantalon ja Colombine ovat saapuneet kaikkine vinksahtaneine raajoineen ja kehnot imitaattorit käyvät välillä tekemässä naamiot yllään stereotyyppisen nyyhky-Chopinin ja tulisen, täysin pitelemättömän Paganini-numeronsa. Tirehtööri itse vilkaisee naurupeiliin ja takaisin katsovat alter egot kaunosielu Eusebius ja äkkipikainen Florestan. Sirkusteltta on täytetty Schumannin persoonallisimmilla sävellyksillä, eikä tylsää tule hetkeksikään. Suuressa loppunumerossa, Davidinliittolaisten marssissa filistealaisia vastaan, näyttämöllä nähdään vielä vilaus illan suosikeista hurjan loppukiihdytyksen saattelemana.

Apulaistirehtöörinä häärivä pianisti Davide Cabassi ei jää häpeilemään isäntänsä eksentrisyyttä, vaan hän osoittautuu oivalliseksi taituriksi, joka siellä täällä jopa korostelee ja paisuttelee isäntänsä jo sinänsä hassuja kaskuja hersyviksi tarinoiksi yksityiskohtia unohtamatta. Metallisesta diskantista huolimatta piano soi leveästi ja äänet erottuvat kauniisti toisistaan erillisinä linjoina, teräväkärkisinä kielinä.

Vallan toisenlainen Schumann näyttäytyy a-molli-pianokonsertossa op.54. Romanttista vuolautta, kuohuvia äänimassoja ja melankolisia ryöpsähdyksiä peräjälkeen viljelevä konsertto on aikansa tuotos sanan positiivisimmassa mielessä. Kuhn ja Cabassi ottavat heti alkupamauksesta lähtien määrätietoisen otteen Schumannin rönsyistä. Ensiosan uhmakas surumielisyys ja toisen osan haavemainen haikeus jäävät tavattoman sankarillisessa finaalissa hohteisiksi muistoiksi vain.