Hollywoodin mestarien joukossa satavuotisjuhliaan viettävä Bernard Herrmann (1911-1975) muodostaa kokonaan oman lukunsa. Herrmannin ura elokuvien parissa alkoi 1941. Tuolloin Hollywoodin tavaramerkiksi oli jo muodostunut vahvasti keskieurooppalainen Wagner-Strauss -henkinen musiikkityyli, jonka siirtolaiset Max Steiner (1888-1971), Erich Wolfgang Korngold (1897-1957) ja Franz Waxman (1906-1967) olivat jo juurruttaneet osaksi amerikkalaista elokuvakulttuuria. Read More →
Berliini-kuukauden ensimmäinen huomio: kaupungissa tapahtuu valtavasti, myös heinäkuussa. Toinen huomio: konserttikokemus tuntuu berliiniläisille olevan tärkeämpi kuin meillä. Miltei kaikissa käymissäni konserteissa esiintyjät palkittiin aplodimyrskyllä, kuulijoiden määrästä riippumatta. Juuri kukaan ei näyttänyt nousevan penkistä ennen suosionosoitusten päättymistä. Read More →
Vietän tämän viikon Karjaalla vanhan musiikin leirillä ympärivuorokautisen yhteismusisoinnin parissa. Yhdessä tekeminen korostuu, koska ennakkofuskaamiseen ei ole mahdollisuutta: kappaleet ja stemmat selviävät vasta leirillä. Mikä teos sitten onkin, annettu rooli on pakko ottaa vastaan ja täyttää se, muuten koko kappale menee mönkään. Tässä juuri on intensiivikurssien hienous.
Viime jouluna olin mukana ainutlaatuisessa Gabrieli-projektissa, johon oli haalittu kaikki kynnelle kykenevät renessanssi-ihmiset, jotta jättimäisten monikuoroteosten kaikki stemmat saataisiin täytettyä. Oma stemma osoittautui tukalaksi. Keikka oli seuraavana päivänä, eikä peräytymismahdollisuutta ollut. Oli vain purtava hammasta ja täytettävä paikkansa. Keikasta tuli loistava.
Kiperissä paikoissa saa usein kokea huikeita itsensäylittämisen tuntemuksia. Tärkeintä on saada musiikki soimaan siten kuin sen pitäisi, pyyhettä ei ole mahdollista heittää kehään – kukaan ei astu sijallesi. Yhtyeen osana huomaa kerta toisensa jälkeen, miten mahdottomaltakin tuntunut kohta saadaan sujumaan tosipaikan tullen, tavalla tai toisella. Kyseessä on tietoisuus siitä, että on joukon osa – mutta ei vain vastuunkannon merkityksessä: yhtye myös tukee jäseniään lähes maagisella tavalla, niin että kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa.
Kun kohtaamme arvaamattomassa nykymaailmassa epävarmuutta, uhkia ja yhä useammin myös käsityskyvyn ylittävää julmuutta, kuten hiljattain Norjassa, nousee usein esiin kysymys vastuusta ja yhteisöllisyydestä. Miten yhteisöjen, kansojen ja ihmiskunnan olisi toimittava yhdessä, että olisi mahdollista selviytyä yhä monimutkaistuvassa maailmassa. Hyvin soiva yhtye on myös kuin idealisoitu pienoismalli harmonisesta ihmisyhteisöstä. Teoksen onnistumisen edellytyksenä on, että jokainen täyttää paikkansa ja kantaa kortensa kekoon, muuten rytmi puuroutuu, kokonaisuus laahaa ja vire menee. Edempänä kuvatut yhtyeonnistumiset eivät useinkaan tapahdu tuosta vain; täytyy harjoitella ankarasti, tehdä kompromisseja (fuskaaminen on continuosoittajan paras taito), kehitellä nöyryyttäviäkin apuneuvoja kuten kirjoittaa sävelten nimet tai laskuviivat nuottiin (myös ammattilaiset tekevät niin!).
Yhteismusisointi kehittää yhteistyötaitoja kokonaisvaltaisesti, syvältä ja huomaamatta. Musiikin tekemisessä nousee esiin asioita, jotka pätevät täysin myös yleisellä tasolla, vaikka musiikki jollain tapaa tapahtuukin vain omassa suojatussa universumissaan. Kamarimusiikissa, orkesterissa tai kuorossa on osattava toimia kokonaisuuden ja musiikin ehdoilla. Perussääntö on kuunnella toisia, ei itseä, ja enemmän kuin melodiaääniä kannattaa kuunnella bassolinjaa, syvää perustaa jolle koko musiikki rakentuu. Ideaalitilanteessa soittaja tai laulaja sulautuu kokonaisuuteen niin, ettei omaa ääntä edes erota lopputuloksesta. Oma ääni ikään kuin liukuu kiinni toisiin; näin myös oma tekeminen helpottuu. Sooloilu ja vastaan hangoittelu tuntuu heti myös oman suorituksen teknisessä toteuttamisessa. Toisaalta massaan ei saa piiloutua, ja joskus on taisteltava kohotakseen samalle tasolle muiden kanssa, ei odottaa, että muut löysäävät. Renessanssiteoksissa voi usein kokea huikaisevia elämyksiä, sillä polyfonia ei ole vain sävellystekninen fakta, vaan se merkitsee myös mitä todellisinta demokratiaa: jokainen ääni on yhtä tärkeä ja välttämätön kokonaisuuden kannalta. Ei ole solisteja ja säestäjiä, on vain täydellisen tasa-arvoisten äänten tekstuuri. Musiikki myös raastaa hierarkiat nurin, sillä aloittelija saattaa selviytyä siinä missä ammattilainen sekoaa laskuissaan.
Kun laulaa yhtyeessä, jossa kaikki äänet tukevat ja kirkastavat toisiaan tai kuulee jousikvartettia, joka soittaa kuin yhtenä olentona, voi vain miettiä miten myös ihmisten välisessä tosielämässä kaikki äänet voisivat soida puhtaasti, toisiaan kuunnellen ja kokonaisuutta kannatellen.