Amfion pro musica classica

Monthly Archives: elokuu 2011

You are browsing the site archives by month.

Levyarvio: Naiivi postmodernisti Ruotsista

Jan Sandström: Indri / Cave Canem, Éra, Ocean Child, En herrgårdssägen – sarja orkesterille. Islannin Sinfoniaorkesteri, joht. Christian Lindberg. BIS. 2011

Piteån musiikkikorkeakoulun sävellysprofessorina työskentelevä Jan Sandström (s. 1954) on Ruotsin tunnetuimpia ja esitetyimpiä taidemusiikin säveltäjiä. Sandströmin läpimurtoteos Moottoripyöräkonsertto eli Pasuunakonsertto nro 1 (1989) muodostui todelliseksi suurmenestykseksi – kyseistä teosta on soitettu eri puolilla maailmaa yli 600 kertaa. Säveltäjänä Sandström on aktiivisesti hakenut kontaktia nykymusiikkipiirejä laajempaan yleisöön. Hänen musiikissaan onkin monia piirteitä, jotka epäilemättä edesauttavat esittäjä- ja yleisösuhteen muodostumista; näitä ovat mm. helppotajuisuus, selkeys, vahva draamallisuus ja soinnillinen loistokkuus. Sandströmin tuotannossa modernistiset, tonaaliset ja populaarimusiikilliset ainekset elävät rinnan; säveltäjänä Sandström ei siis ole tyylipuhtauden vartija, vaan aito monityylinen postmodernisti. Näissä sinänsä hyvissä asioissa piilevät mielestäni myös Sandströmin musiikin ongelmat.

Sandström aloitti säveltäjänuransa melko konventionaalisena modernistina. Levyn vanhin teos, noin 10-minuuttinen Éra (1979–80) on 1960-luvun Ligetiä muistuttavaa sointipintamusiikkia. Kappaleen muotokaarros on selkeä: siinä kuullaan yksi suuri nousu. Tämäkään sävellys ei tosin aivan noudata modernin tyylipuhtauden ihanteita: teoksen sointikentät muuttuvat loppua kohti kovin diatonisiksi, mikä tuo ilmaisuun pehmeyttä ja romanttistakin sävyä.

En Herrgårdssagen (1987/2004) – balettimusiikki Selma Lagerlöfin romaanista sovitettuun koreografiaan – oli Sandströmin tuotannossa siirtymäkauden teos, joka merkitsi hänen ilmaisualueensa selkeää laajenemista modernin taidemusiikin ulkopuolisiin suuntiin. Elämässään epäonnistuvan yläluokkaisen miehen ja nuoren soittajatytön vaiheita kuvataan vuoroin mikroaskelten sävyttämien sointikenttien, vuoroin taas tonaalisen valssin tai uusklassisen scherzo-musiikin keinoin. Sandströmin musiikki tavoittaa tarinan tunnelmat ja käänteet kieltämättä vahvasti, mutta on ilmaisultaan turhankin osoittelevaa ja itsestään selvää: kaikkea ei tarvitsisi sanoa suoraan, jotta myös arvoituksellisuudelle ja tulkintojen moniselitteisyydelle jäisi tilaa.

Myös orkesteriteos Indri (1988) – alaotsikoltaan Cave Canem – oli siirtymäkauden kappale, jossa alle kymmenen minuutin aikana kuullaan niin mikrosävelisiä spektrisointeja, minimalistis-motorisia luuppeja, pehmeää huiluäänikoraalia kuin reipasta soittokuntamusiikkiakin. Teoksen punaista lankaa on hieman hankalaa hahmottaa; säveltäjän itsensä mukaan musiikki toimii ”kuin lauma villejä koiria, joiden ainoa päässä oleva ajatus on kulkea sinne, minne niiden nenät niitä johdattavat”.

Levyn uusimmassa teoksessa Ocean Child (1999/2004) Sandström on lopullisesti hylännyt modernismin maailman ja antautunut kirjoittamaan avoimen naiivia, harmitonta ja yksinkertaista musiikkia. Noin 15-minuuttinen sävellys ei edes yritä olla kovin syvällinen; teos kuvaa lempein vedoin säveltäjän tyttären lapsenomaista iloa sukellusretkellä Thaimaassa. Kappaleen muotokokonaisuutta säveltäjä ei näytä erityisemmin pohtineen: musiikki rakentuu katkelmista leppoisia irrallisia tekstuuritilanteita, jotka seuraavat varsin vapaasti toisiaan.

Sandströmin on säveltäjänä ilman muuta korkean tason ammattimies: kudokset ovat taitavasti toteutettuja, orkestrointi toimii hyvin, ja musiikki etenee yleensä luontevasti eri tilanteesta ja jopa ilmaisugenrestä toiseen. Myös Sandströmin kyky sävellyksissään luoda tunnelmia sekä rakentaa draamaa on kiistaton.

Silti levyn kaikki neljä teosta jättivät melko kunnianhimottoman ja yksitasoisen vaikutelman: musiikin oleellinen anti on yhdellä kuuntelukerralla ammennettu loppuun. Yksinkertaisuus, selkeys ja selkokielisyys eivät sinänsä liene musiikissa huonoja asioita, mutta Sandströmin tapauksessa ne tarkoittavat myös sisällön ohuutta ja tyhjänpäiväisyyttä. Myös Sandströmin sävellysten tavaramerkiksi muodostuneeseen monityylisyyteen liittyy ongelmia: jos lyhyehkössäkin kappaleessa kuullaan kovin monenlaista musiikkia, ei säveltäjä ehkä tule hyödyntäneeksi minkään tyylilajin keinoja kovin hienostuneesti ja syvällisesti.

Pasuunavirtuoosi Christian Lindberg – joka aiemmin on kunnostautunut Sandströmin moottoripyöräkonserton solistina – johtaa levyn teokset varmaotteisesti ja intensiivisesti. Islannin Sinfoniaorkesteri soittaa tarkasti, sävykkäästi ja innostuneesti.

Uuno Klamin baletti Aleksanterin teatterissa

Uuno Klamin laajamittainen baletti Pyörteitä kantaesitetään kokonaisuudessaan Helsingin Aleksanterin teatterissa syksyllä. Yli kaksituntinen baletti ei ehtinyt valmistua Klamin elinaikana, mutta nyt teoksen on täydentänyt säveltäjä Kalevi Aho. Lähes kaksi ja puolituntisen baletin koreografian on suunnitellut Alpo Aaltokoski.

Kantaesitys Aleksanterin teatterissa 25. elokuuta.

Linkki: Uuno Klami -seura.

Blossom Festival – Clevelandin orkesteri kesälaitumilla

Monella Yhdysvaltojen isoista orkestereista on oma kesäfestivaalinsa – Bostonilla Tanglewood, Chicagolla Ravinia, ja Clevelandilla on oma kesäpaikkansa Blossom Music Center vajaan tunnin ajomatkan päässä orkesterin kotisalista. Clevelandin orkesteri esiintyy Blossom Pavilionissa, jota pidetään yhtenä maan parhaista ulkoilma-areenoista. Toiminta siellä alkoi vuonna 1968 George Szellin ollessa orkesterin ylikapellimestari, ja kesäkauden pituus on kasvanut alkuperäisestä kuudesta viikosta nykyiseen reiluun kymmeneen viikkoon.

Tämänvuotinen Blossom-festivaali alkoi ”Fourth of July” -viikonlopun isänmaallisilla juhlakonserteilla. Avajaiskonsertin toista puoliskoa koristi
Glee-TV-sarjan takia USA:ssa huippusuosittu laulajatar Idina Menzel, ja paviljonkia ympäröivä nurmikenttä olikin tämän vuoksi mustanaan ihmisiä. Yleisöä nurmikolla
Aspenin musiikkitelttaan verrattuna suurin ero on se, että Blossomin paviljonki on ikäänkuin kuopassa, jolloin ympäröivältä nurmelta on erittäin hyvä näkyvyys orkesterilavalle. Kuuluvuutta parannetaan siten, että lavalta kuuluva musiikki soitetaan paviljongin reunalle asetetuista kaiuttimista pienellä viiveellä (60- ja 70-luvuilla viive tehtiin nauhasilmukan avulla!). Itse paviljongin sisällä musiikkia ei vahvisteta, ellei kyseessä ole viihteellisempi ohjelmisto.

Seuraavan päivän konsertti koostui kauttaaltaan patrioottisista orkesterihiteistä. Sousan kappaleita oli tietysti ohjelmassa paljon, ja jostain syystä amerikkalaiset pitävät myös Tsaikovskin 1812-alkusoittoa isänmaallisena sävelmänä (!). Ilotulitusfirma hoiti alkusoiton orkesteraatioon kuuluvien kanuunoiden täsmälaukaisun joten siihen ei tarvittu apulaiskapellimestarin herkkää kättä. Sen sijaan vastuulleni jäi Amerikan lipun avaaminen oikealla hetkellä Sousan ”The Stars and Stripes Forever” -kappaletta joka oli konsertin virallisen ohjelman päätös. Sanomattakin on selvää että molemmat avajaiskonsertit päättyivät ilotulitukseen, kuten myöskin 4. heinäkuuta ollut puhallinorkesterikonsertti, jonka herkkäkorvaisena päätin jättää väliin. Tähtilippu ja illan raikuvimmat aplodit

Toinen viikko piti sisällään ylikapellimestari Franz Welser-Möstin ainoat konsertit festivaalilla. Ensimmäisessä niistä soitettiin ainoastaan Brucknerin kahdeksas sinfonia, ja yleisömäärä jäi arvatenkin pieneksi. Viikonlopun toisessa konsertissa oli hieman parempi osanotto, mutta ohjelma oli yhtä ”kesäinen” sisältäen Adamsin viulukonserton (solistina moottorikäsi Leila Josefowicz) ja Brucknerin viidennen sinfonian. Outo ohjelmavalinta liittyi Clevelandin orkesterin seuraavan viikon residenssiin New Yorkin Lincoln Centerissä, jossa orkesteri soitti kokonaisen sarjan Adamsia ja Bruckneria (jota Welser-Möst yrittää markkinoida ”minimalismin isoisänä”).

Orkesterimme pitäessä hauskaa New Yorkissa jäin itse Clevelandiin, jossa festivaalin lippua piti korkealla Blossom Festival Orchestra. Se on koottu paikallisista soittajista kesän ajaksi vain muutamaa konserttia varten. Ensimmäinen festivaaliorkesterin konserteista olikin kesän tähän mennessä suosituin tapahtuma, Disneyn Pirates of the Caribbean -elokuvan esittäminen valkokankaalta siten, että orkesteri soittaa elokuvan soundtrackin livenä. Kapellimestarina oli kokenut studiokettu Richard Kauffman, joten kaiken olisi pitänyt sujua kuin tanssia vain, mutta todellisuus oli paljon jännittävämpi. Disney kokeili uutta teknologiaa produktiossa (joka oli muuten USA:n ensiesitys) ja kenraaliharjoituksen aikana klikkiraita alkoi pikkuhiljaa liukua erilleen kuvasta! Harjoitukset pistettiin hetkeksi poikki teknikoiden yrittäessä korjata vikaa, ja pienen paniikin jälkeen asia saatiin siedettävään kuntoon.

Itse esitys sujui kommelluksitta ja ainakin nurmelle synkronisaatio tuntui pelaavan hyvin. Tai voihan olla että hauska piknik-seurue ja tilkka rommia pehmensi vaikutelmaa sopivasti!

Pianisti Nikolai Petrov on kuollut

Venäläinen pianisti Nikolai Petrov on kuollut 68 vuoden ikäisenä vaikean sairauden uuvuttamana. Petrov joutui sairaalaan saatuaan aivoinfarktin konsertin aikana toukokuussa.

Petrov opiskeli Moskovan konservatoriossa opettajanaan Yakov Zak, ja hän menestyi 60-luvulla monissa pianokilpailuissa, mm. toinen sija Van Cliburn -kilpailussa vuonna 1962. Hän myös sai konsertoida poikkeuksellisen vapaasti Neuvostoliiton ulkopuolella. Ahkeran konsertoinnin lisäksi Petrov levytti muutamia kulttimaineeseen noussutta levyä, mm. Franz Lisztin Paganini-etydien ensimmäiset versiot. Hän toimi myös Moskovan konservatorion professorina.

Arvio: Veljesten voimannäyttö

Ilkka v. Boehmin kamariooppera Elääkö Stalin?  Ritarihuoneella keskiviikkona 3.8.2011; käsikirjoitus ja ohjaus Jukka von Boehm ja kapellimestari Tapio von Boehm.
Read More →