Jan Sandström: Indri / Cave Canem, Éra, Ocean Child, En herrgårdssägen – sarja orkesterille. Islannin Sinfoniaorkesteri, joht. Christian Lindberg. BIS. 2011
Piteån musiikkikorkeakoulun sävellysprofessorina työskentelevä Jan Sandström (s. 1954) on Ruotsin tunnetuimpia ja esitetyimpiä taidemusiikin säveltäjiä. Sandströmin läpimurtoteos Moottoripyöräkonsertto eli Pasuunakonsertto nro 1 (1989) muodostui todelliseksi suurmenestykseksi – kyseistä teosta on soitettu eri puolilla maailmaa yli 600 kertaa. Säveltäjänä Sandström on aktiivisesti hakenut kontaktia nykymusiikkipiirejä laajempaan yleisöön. Hänen musiikissaan onkin monia piirteitä, jotka epäilemättä edesauttavat esittäjä- ja yleisösuhteen muodostumista; näitä ovat mm. helppotajuisuus, selkeys, vahva draamallisuus ja soinnillinen loistokkuus. Sandströmin tuotannossa modernistiset, tonaaliset ja populaarimusiikilliset ainekset elävät rinnan; säveltäjänä Sandström ei siis ole tyylipuhtauden vartija, vaan aito monityylinen postmodernisti. Näissä sinänsä hyvissä asioissa piilevät mielestäni myös Sandströmin musiikin ongelmat.
Sandström aloitti säveltäjänuransa melko konventionaalisena modernistina. Levyn vanhin teos, noin 10-minuuttinen Éra (1979–80) on 1960-luvun Ligetiä muistuttavaa sointipintamusiikkia. Kappaleen muotokaarros on selkeä: siinä kuullaan yksi suuri nousu. Tämäkään sävellys ei tosin aivan noudata modernin tyylipuhtauden ihanteita: teoksen sointikentät muuttuvat loppua kohti kovin diatonisiksi, mikä tuo ilmaisuun pehmeyttä ja romanttistakin sävyä.
En Herrgårdssagen (1987/2004) – balettimusiikki Selma Lagerlöfin romaanista sovitettuun koreografiaan – oli Sandströmin tuotannossa siirtymäkauden teos, joka merkitsi hänen ilmaisualueensa selkeää laajenemista modernin taidemusiikin ulkopuolisiin suuntiin. Elämässään epäonnistuvan yläluokkaisen miehen ja nuoren soittajatytön vaiheita kuvataan vuoroin mikroaskelten sävyttämien sointikenttien, vuoroin taas tonaalisen valssin tai uusklassisen scherzo-musiikin keinoin. Sandströmin musiikki tavoittaa tarinan tunnelmat ja käänteet kieltämättä vahvasti, mutta on ilmaisultaan turhankin osoittelevaa ja itsestään selvää: kaikkea ei tarvitsisi sanoa suoraan, jotta myös arvoituksellisuudelle ja tulkintojen moniselitteisyydelle jäisi tilaa.
Myös orkesteriteos Indri (1988) – alaotsikoltaan Cave Canem – oli siirtymäkauden kappale, jossa alle kymmenen minuutin aikana kuullaan niin mikrosävelisiä spektrisointeja, minimalistis-motorisia luuppeja, pehmeää huiluäänikoraalia kuin reipasta soittokuntamusiikkiakin. Teoksen punaista lankaa on hieman hankalaa hahmottaa; säveltäjän itsensä mukaan musiikki toimii ”kuin lauma villejä koiria, joiden ainoa päässä oleva ajatus on kulkea sinne, minne niiden nenät niitä johdattavat”.
Levyn uusimmassa teoksessa Ocean Child (1999/2004) Sandström on lopullisesti hylännyt modernismin maailman ja antautunut kirjoittamaan avoimen naiivia, harmitonta ja yksinkertaista musiikkia. Noin 15-minuuttinen sävellys ei edes yritä olla kovin syvällinen; teos kuvaa lempein vedoin säveltäjän tyttären lapsenomaista iloa sukellusretkellä Thaimaassa. Kappaleen muotokokonaisuutta säveltäjä ei näytä erityisemmin pohtineen: musiikki rakentuu katkelmista leppoisia irrallisia tekstuuritilanteita, jotka seuraavat varsin vapaasti toisiaan.
Sandströmin on säveltäjänä ilman muuta korkean tason ammattimies: kudokset ovat taitavasti toteutettuja, orkestrointi toimii hyvin, ja musiikki etenee yleensä luontevasti eri tilanteesta ja jopa ilmaisugenrestä toiseen. Myös Sandströmin kyky sävellyksissään luoda tunnelmia sekä rakentaa draamaa on kiistaton.
Silti levyn kaikki neljä teosta jättivät melko kunnianhimottoman ja yksitasoisen vaikutelman: musiikin oleellinen anti on yhdellä kuuntelukerralla ammennettu loppuun. Yksinkertaisuus, selkeys ja selkokielisyys eivät sinänsä liene musiikissa huonoja asioita, mutta Sandströmin tapauksessa ne tarkoittavat myös sisällön ohuutta ja tyhjänpäiväisyyttä. Myös Sandströmin sävellysten tavaramerkiksi muodostuneeseen monityylisyyteen liittyy ongelmia: jos lyhyehkössäkin kappaleessa kuullaan kovin monenlaista musiikkia, ei säveltäjä ehkä tule hyödyntäneeksi minkään tyylilajin keinoja kovin hienostuneesti ja syvällisesti.
Pasuunavirtuoosi Christian Lindberg – joka aiemmin on kunnostautunut Sandströmin moottoripyöräkonserton solistina – johtaa levyn teokset varmaotteisesti ja intensiivisesti. Islannin Sinfoniaorkesteri soittaa tarkasti, sävykkäästi ja innostuneesti.
