(Linkki: Osa I)
Nautinnollinen musiikki
Musiikki poikkeaa muista taiteista siinä, että sillä ei ole muodon ja aistittavan materiaalin lisäksi jotain sisältöä. Musiikki ei esitä asioita, kerro tarinoita tai ole filosofista. Mikä sitten tekee musiikista nautinnollista? Mistä me tarkalleen ottaen nautimme, kun kuuntelemme musiikkia?
Muoto on formalisteille musiikin tärkein ominaisuus, mutta muodolla ei suinkaan tarkoiteta pelkkiä ääriviivojen rajaamia alueita vaan nimenomaan materiaalin – sävelien, sointujen, äänenvärien ja tunteiden – temporaalista organisointia. Musiikin kontemploinnissa, keskittyneessä kuuntelussa vain sillä on väliä ja vain siihen siitä saatu nautinto voi perustua. Mutta vaikka kaikki musiikki koostuu samoista materiaaleista, kaikki musiikki ei ole yhtä nautinnollista. Miellyttävän ja yhdentekevän musiikin erottava tekijä on siis välttämättä materiaalin sommittelussa, muodossa.
Miten muoto sitten aiheuttaa esteettistä mielihyvää? Kivy lähestyy kysymystä vertauksella: mikä tekee romaanin lukemisesta tai elokuvan katsomisesta niin miellyttävää? Kenties kaunis kielenkäyttö, kuvakompositiot, yhteiskunnalliset kannanotot ja filosofiset pohdinnat – mutta ennen kaikkea tarina, tapahtumien kiehtova jatkumo. Teemme arvauksia tulevasta ja tunnemme tyydytystä, kun satumme olemaan oikeassa tai kun yllättävä käänne muuttaa tilanteen päälaelleen.
Vaikka musiikilla ei ole kirjallista narratiivia tai fiktiivistä sisältöä, siitä nautitaan Kivyn mukaan pitkälti samoista syistä. Musiikillakin on tavallaan merkityksettömistä äänitapahtumista punoutuva juoni, jota pyrimme luontaisesti ennakoimaan. Jos hypoteesimme käyvät liian usein toteen, kappale kyllästyttää kaavamaisuudellaan; jos odotuksemme eivät juuri koskaan täyty, teos vaikuttaa kaoottiselta ja menetämme mielenkiintomme. Leonard B. Meyer ilmaisi asian 1956 julkaistussa kirjassaan Emotion and Meaning in Music informaatioteorian käsittein: musiikki on sitä informatiivisempaa, mitä vähemmän se vastaa odotuksiamme. Nautinnollinen musiikki välttää informatiivisuuden ääripäitä, tylsyyttä ja kaoottisuutta.
Informatiivisuus ja sikäli musiikkielämys on tietysti riippuvainen kuulijan aiemmista kokemuksista ja tietotasosta. Yksinkertaisinkin sonaattimuotoinen rallatus saattaa pistää kokemattoman kuulijan pään pyörälle mutta ärsyttää oppinutta banaaliuudellaan. Tämä Kivyn hypoteesileikiksi kutsuma ilmiö selittää siis sen, miksi ensikuuntelulla vaikeasti lähestyttävästä musiikista voi pienellä vaivannäöllä oppia tykkäämään. Musiikki on intentionaalinen objekti, jonka olemus riippuu vastaanottajan kompetenssista. Mitä sivistyneempi kuuntelija, sitä paremmin hän osaa kalibroida odotuksensa ja sitä enemmän hän siitä nauttii. Kivy ei väitä, etteikö vierastakin musiikkia voisi kokea rikkaasti, mutta sanoutuu irti paljon puolustellusta demokraattisuuden prinsiipistä, jonka mukaan musiikinteorian tai historian tuntemus ei vaikuttaisi elämyksen laatuun.
Melodian kulun ja sointuliikkeiden kaltaisia pienen mittakaavan tapahtumia Kivy kutsuu syntaktisiksi ja perinteisiä muoto-opin käsittelemiä suuremman mittakaavan tapahtumia formaalisiksi. Odotuksia on niin ikään kahta laatua, sisäisiä ja ulkoisia. Ulkoiset saamme kulttuurissa kasvamalla ja oppimalla, sisäiset taas syntyvät kuunteluprosessin aikana. Säveltämisen taide on pitkälti kohderyhmän odotuksilla leikkimistä, tasapainottelua innovaation ja tradition välillä. Anton Bruckner pitäytyi sinfonian perinteisessä formaalissa muotissa mutta loi aivan uudenlaisen syntaksin; Jean Sibelius puolestaan hyödynsi tuttua tonaalista sävelkieltä mutta käsitteli muotoa joskus hyvinkin radikaalisti. Sarjallisuus hylkäsi perinteen ja loi uuden sävelkielen, jonka sisäinen logiikka ei avaudu kuuntelemalla ja jonka ulkoiset odotukset edellyttivät musiikinteoreettista tietämystä. Siksi moderni avantgarde jäi pienen koulutetun piirin musiiksi. (Taiteellisen autenttisuuden, joka on eittämättä länsimaisessa kulttuurissa korkeimpia esteettisiä hyveitä, sekä yksinkertaisesti työn mielekkyyden kannalta on kuitenkin äärimmäisen tärkeätä, että säveltäjä ei kosiskele yleisön suosiota vaan säveltää ennen kaikkea itselleen.)
Kivy puhuu myös piilo- tai teemanlöytämisleikistä, joka toisin kuin hypoteesileikki on ominaista nimenomaan musiikille ja varsinkin tyypillisesti monimutkaiselle klassiselle musiikille. Olimme siitä tietoisia tai emme – ja usein emme – kuunnellessamme esimerkiksi Bachin fuugia tai Beethovenin sonaatteja suuri osa huomiostamme kiinnittyy teemaan ja sen muunteluun. Tunnemme kummallista mielihyvää, kun pysymme perillä säveltäjän nokkelasta teeman käsittelystä, kun tunnistamme tutun melodian väliäänestä, augmentoituna, eri tonaliteetista, koristeltuna – piilotettuna ja muunneltuna. Ei liene sattumaa, että monet suosituimmista sävellystekniikoista ja muotoperiaatteista – motiivitekniikka, imitointi, muuntelu, kehittely, fuuga, sonaattimuoto, variaatiomuoto jne. – perustuvat juuri tähän. Siinä piilee myös toinen keskeinen ero kirjallisiin narratiiveihin: musiikilliset juonet eivät ole lineaarisia vaan toistoon, kontrastiin ja muunteluun perustuvia temporaalisia kuvioita.
Erotuksena perinteiseen formalismiin Kivy antaa painoarvoa myös musiikin tunnesisällölle. Mutta kuten olemme aiemmin todenneet, niiden esteettinen arvo ei perustu kuulijan liikuttamiseen, joka on sinänsä hienona pidetty asia, tai representaatioon, joka sekin on vanhimpia taiteen hyveitä ja Aristoteleen mukaan luontaisesti miellyttävää. Tunteiden esteettinen ansio perustuu Kivyn mukaan pelkästään niiden muotoa jäsentävään rooliin. Tunteet ovat osa musiikin syntaksia ja tekevät siitä liikuttavampaa, samaistuttavampaa kuin vaikkapa abstrakteista visuaalisista kuvioista. Tunteet on yksi musiikin tärkeimmistä ja silti väheksytyimmistä parametreistä. Juuri tunneilmaisun monipuolistaminen mahdollisti klassismin ja romantiikan suuret muodot – barokkihan suosi monoemotiivisuutta. Sonaattimuoto ja sinfonian osat perustuvat toisiaan täydentäviin tunnekontrasteihin sekä jännitteiden lataamiseen ja purkamiseen. Tunteiden jatkumo on ehkä jopa tärkein osa musiikillista narratiivia. Ehkä temaattisen aineksen käsittely tai tonaaliset suhteet ovat sille alisteisia. Ehkä musiikkianalyysin pitäisi keskittyä kehittelemään metodeita emotionaalisen narratiivin formalisointiin. Eero Tarastin A Theory of Musical Semiotics -teoksessa (1994) esitetty modaliteettien narratiivinen kielioppi liippaa jo läheltä.
Tähän asti olemme puhuneet tunteista musiikin aistittavina, strukturaalisina ominaisuuksina. Ne havaitaan mutta ei koeta. Tuskin kukaan silti tohtisi väittää, etteikö musiikki kykenisi myös liikuttamaan kuulijaa ja etteikö sillä olisi suuri merkitys esteettisen elämyksen kannalta. Useimmat ilmiötä selittävät teoriat kuitenkin perustuvat musiikin dispositionaaliseen tunnesisältöön. Yksi niiden suurimmista kompastuskivistä koskee epämiellyttävien tunteiden paradoksaalista miellyttävyyttä. Esteettinen elämys on kuitenkin aina positiivinen kokemus, nautinto, riippumatta tunnesisällön laadusta. Myös surullinen, vihainen, pelokas ja jopa täysin tunteeton musiikki voi saada meidät innostumaan.
Kivyn liikutusteoria perustuu tyypillisen tunnekokemuksen edellytyksiin. Ensinnäkin tunteilla on objekti. Olemme vihaisia jollekin tai liikuttuneita jostakin. Mutta tavallisesti tunne edellyttää myös uskomusta tai uskomuksia. Emme ole vihaisia ilman syytä tai liikutu turhasta: meidän täytyy uskoa, että vihan kohteemme on tehnyt jotain väärää tai että liikutuksemme kohde, esimerkiksi musiikkiteos, on kaunis ja suurenmoinen. Objektin ja uskomuksen seurauksena on mallin kolmas tekijä, tuntemus.
Musiikillisen elämyksen objekteja ovat teoksen ominaisuudet, joiden uskomme olevan kauniita, suurenmoisia, hienoja, kunnioitettavia. Ilman tätä uskomusta tunnekylläisinkään musiikki ei onnistu liikuttamaan meitä, mutta saattaa sen sijaan jättää täysin kylmäksi siirappisuudellaan. Tiedostamme ja kuulemme molli-iskelmän ilmaiseman surun, mutta jos pidämme sitä mauttomana, emme koe elämystä. Toisaalta on mahdollista, että emme tunnista musiikissa lainkaan tunteita ja koemme silti intensiivisen liikutuksen, koska uskomme sen muihin esteettisiin ansioihin. Liikuttavan musiikin ei tarvitse olla ilmaisuvoimaista: pelkkä uskomus kauneudesta, loisteliaisuudesta, ylevyydestä tai vaikkapa mahtavuudesta riittää.
Musiikkimaun muuttuminen, jonka useimmat meistä ovat joskus kokeneet, johtuu siis uskomusten muuttumisesta. Nykyään elän vaihetta, jossa sävellystekninen innovatiivisuus ja esteettinen radikaalisuus on väistynyt musiikillisen intuitiivisuuden tieltä musiikinesteettisen uskomushierarkiani huipulla. Makuni painopiste on vaihtunut Webernistä Mahleriin.
Mitä musiikkielämyksen tuntemus sitten on? Luonnollisestikaan se ei ole musiikin ilmaisema tuntemus, esimerkiksi viha tai suru, koska koemme sen miellyttävänä. Kivyn vastaus on yksinkertainen: liikutuksemme on, sikäli kuin sitä voi sanoin kuvailla, eräänlaista innostusta, ihmetystä ja kunnioitusta – jotain, joka täytyy lopulta kokea itse, jotta todella ymmärtäisi.
Musiikillisen kokemuksen erityisyys
Edellä on selitetty, miten absoluuttinen eli sanaton ja ohjelmaton musiikki poikkeaa muista taiteista sekä miten siitä nautitaan, mitkä asiat siinä koetaan miellyttäviksi. Kysymykseen ”Miksi musiikkia kuunnellaan?” Kivyllä on kuitenkin vielä yleisempi vastaus.
Palataan Schopenhaueriin. Väitöskirjassaan Riittävän syyn periaatteen nelinkertaisesta perustasta (1813) hän esitti teorian kaikkia meitä orjuuttavasta ”Iksionin pyörästä”, josta on vain yksi ainoa pakokeino: taide. Taiteilijan nerous perustuu kykyyn vapauttaa itsensä väliaikaisesti periaatteen kahleista ja kokea asioita syyn ja seurauksen, oletuksen ja päätelmän, motiivin ja toiminnan sekä tilan ja ajan (periaatteen neljä kategoriaa) ulkopuolelta. Taiteilijalla on kyky nähdä ilmiasun takaisiin ikuisiin ideoihin ja säilöä ne representaatioina teoksiin, joita nauttimalla oli mahdollista kokea sama vapauttava elämys. Musiikilla oli kaunotaiteiden joukossa Schopenhauerille kuitenkin aivan erityinen asema: jos muut taiteet paljastavat aistimaailman takaiset ideat, musiikki yksin paljasti koko universumin perustan, ideoiden takaisen tahdon.
Kivy on samaa mieltä musiikin erityisyydestä ja vapauttavuudesta, mutta tietyin poikkeuksin. Musiikin erityisyys ei perustu representaation kohteeseen vaan siihen, että se ei representoi ollenkaan. Toisen teesin mukaan vapauttavuus ei ole kaiken taiteen vaan yksinomaan musiikin ominaisuus. Itse asiassa juuri representaation puute tekee siitä vapauttavaa.
Esittävät taiteet perustuvat todellisuuden jäljittelyyn. Niiden yksi hienous on juuri siinä, että ne saavat meidät pohtimaan omaa todellisuuttamme, omia ongelmiamme. ”Se sai minut ajattelemaan” on ehkä imartelevinta, mitä esittävästä taiteesta voi sanoa. Absoluuttisen musiikin ainutlaatuisuus piilee puolestaan siinä, että se ei perustu Iksionin pyörän kaltaiseen orjuuttavaan todellisuuteemme. Musiikki vie meidät elämästä irralliseen, abstraktiin äänimaailmaan, joka vapauttaa meidät miettimästä käytännöllisiä, filosofisia, poliittisia ja eksintentiaalisia huoliamme. Musiikista saatu esteettinen elämys ei välttämättä ole muita parempi mutta ainakin erilainen nautinto. Sille ei löydy korvaajaa. Siksi musiikkia kuunnellaan.
