Lasten kuoromusiikki vähenemässä
Vaikka lapsille suunnatun musiikin tarpeellisuutta aletaan ymmärtää yhä enemmän, lasten itsensä esitettäväksi tarkoitettu musiikki on 1900-luvulla ollut käytännössä vain aktiivisten lapsikuorojen (tyttökuorojen, poikakuorojen sekä koulujen ja seurakuntien kuorojen) tilausteosten varassa, sillä soittimen ilmeiset rajoitukset eivät houkuttele kunnianhimoisimpia säveltäjiä. Suuren yleisön tietoisuuteen nousseita lapsikuoroteoksia ei ole. Read More →
Kuoro on yksi vanhimmista soittimista, ja samalla yksi haastavimmista hallittavista. Seuraavassa esittelen valikoiman muutamia viime vuosikymmenien kuoromusiikin tekijöitä ja ilmiöitä, jotka vaikuttavat nykyisessäkin kuoromusiikissa, tai joilla olisi hyvät perusteet vaikuttaa siihen. Lisäksi huomataan, miten käyttöyhteys muovaa kuoromusiikkia. Sen sijaan vältän vielä ottamasta kantaa aivan kuoromusiikin nykyhetkeen tai tulevaisuudennäkymiin. Read More →
Alexandre Tharaud plays Scarlatti
Alexandre Tharaud, piano
Virgin Classics
Domenico Scarlattin viehkeän leikkisiä sonaatteja voi vallan mainiosti soittaa nykyaikaisella pianolla, vaikka sen ääni tuskin vastaa soitinta, jolle ne ovat alun perin kirjoitettu. Tämän ovat todistaneet ainakin Mikhail Pletnjov ja etenkin Vladimir Horowitz, joka onnistui tuomaan Scarlattin hengen esiin terävän laulavalla kosketuksellaan. Piano sopii Scarlattiin siis aivan hyvin, mitä nyt muutama cembalisti ja vanhan musiikin puritaani saattavat päitään pudistella. Tätä pudistelua kiihdyttämään on ilmestynyt Alexandre Tharaud’n albumillinen valikoituja sonaatteja italialaisen klavesinistin teoksista.
Tharaud’n lähestymistapa on poikkeuksellinen pianistinen, aivan kuin hän ei yrittäisikään imitoida Scarlattin kevyttä klaveeria, vaan hän ikään kuin romantisoi barokkia raskailla juoksutuksillaan ja vapailla fraseerauksillaan. Horowitzin kosketuksen rapeutta ja liverrystä ei ole nimeksikään, ja joskus tuntuu kiirekin vaivaavan, vaikka olisi pysähtymisen ja nautiskelun paikka.
Parhaiten Tharaud onnistuu virtuoosisessa d-molli-sonaatissa K.141, jonka repetitiot soivat ylväänä ja tasaisesti, ja jonka trillit luovat koristeellista arvokkuutta kuulostamatta lainkaan pakotetuilta. Samoin soi a-molli K. 3, joka niin ikään kääntyy helposti romanttiselle pianolle kuulostamatta tyylitajuttomalta kvasibarokilta. Scarlattin ajattomuus tulee näissä kahdessa sonaatissa hienosti esille millä tahansa soittimella. Uskalias valinta albumille on E-duuri K. 380, jonka Horowitz on ominut ylittämättömällä tulkinnallaan. Tharaud’n raskas kosketus, malttamattomuus fraasien lopuissa ja trillien epätasaisuus eivät tee kunniaa tällä mainiolle pastoraalille, joka vaatii sekä aikaa että herkkyyttä.
Alexandre Tharaud’n pianistista Scarlattia voi pitää romanttisena sovituksena italialaisbarokin klaveerisonaateista, mutta jykevyydellä ja raskaudellakin on rajansa. Mikäli Scarlattia soitettaisi modernilla pianolla aina näin, olisi päänpudistajien joukkoon helppo liittyä.
Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä
Franz Liszt Piano Sonata
Marc-André Hamelin, piano
Hyperion records 2011
Franz Lisztin Sonaatti h-molli on pianokirjallisuuden kulmakivi, joka vaatii soittajalta huimia motorisia valmiuksia, suuren muodon hallintaa sekä ennen kaikkea ajatusta. Viimeksi mainitulla on korvattu nopeutta ja näppäryyttä paljonkin. Tätä tasoitusta Marc-André Hamelin ei ole tosin koskaan tarvinnut. Onpa häntä pianon kyborgiksikin nimitetty, niin epäinhimillisen vikkelää on meno koskettimilla.
Mutta tällä kertaa kuulostaa siltä, että Hamelin luottaa liikaa ilmiömäiseen nopeuteensa ja pettämättömään osumatarkkuuteensa. Moniselitteisyyden ja loputtomien löytöjen sijasta sonaatin käänteet kuulostavat jopa itsestäänselvyyksiltä, eikä kuulijalle välity keksimisen tunnetta tai ahaa-elämyksiä: ai siellä on tuollaistakin, jännä idea. Ei, vaan Hamelin hurjastelee sonaatin suorituksenomaisesti läpi venyttämättä nousuja koskaan kunnolliseen kliimaksiin tai panttaamatta seuraavan käänteen ilmeikkyyttä. Voiko Hamelin olla täydellisen motoriikkansa uhri? Kyseessä on kuitenkin Lisztin h-molli sonaatti, joka ei saisi kuulostaa liian helpolta saati yksinkertaiselta.
Levyn muut teokset eivät nauti samanlaista arvostusta sävellyksinä kuin sonaatti, mutta ovat pianistisilta vaatimuksiltaan vähintään samanvertaisia. Niissä Hamelin onnistuukin huomattavasti paremmin. Ehkäpä kyse on pinnan ja syvyyden suhde-erosta, joka taittuu enemmän sinne show-pianismin puolelle.
Phantasie und fuge über nach Thema B-A-C-H taittuu majesteettisella varmuudella briljantimmin kuin koskaan aiemmin, ilman minkäänlaisia esteitä tai hankaluuksia. Hamelin peittää helppouden tunteen runsaalla paukkeella, ja säveltäjäkollegan kunnianosoitus Bachille tulee varmasti selväksi monen f:n saattelemana.
Ajatusta on myös hieman venytetyssä tunnelmakuvassa Bénédiction de Dieu dans la Solitude, joka soi arvokkaana, eikä Hamelin säästele rubatoa tai agogiikkaa, vaan rakentaa ylvään ja virtuoosisen kokonaisuuden pettämättömästi loppuun asti. Helmeilevät kaksoisotteet ja juoksutukset punovat kaunista säestystä melodian kulkiessa vakavamielisenä keskirekisterissä. Seesteiset loppusoinnut pitävät otteessaan poikkeuksellisen jäntevinä.
Eräänlaisena välipalana kuullaan kolmiosainen Venezia e Napoli, jonka päättävässä Tarantellassa Hamelinin kyborgius pääsee villinä irti nakuttamalla repetitioita tasaisemmin ja nopeammin kuin luulisi olevan edes mahdollista. Häpeämättömän pinnallinen pianoilottelu ei jätä kysymyksiä siitä, etteikö Hamelin olisi yksi aikamme suurista sormitaitureista.
Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä
Mahler: ’Resurrection’´
Kate Royal, sopraano
Magdalena Kožená, mezzosopraano
Runfunkchor Berlin
Simon Rattle, Berliner Philharmoniker
EMI Classics 2011
Gustav Mahlerin toinen sinfonia Ylösnousemus on sen sortin mammuttiteos, että tahtipuikon jatkeeksi kelpaavat vain kokeneimmat ja näkemyksellisimmät kapellimestarit, jotka pystyvät löytämään säveltäjän piilottamat jäynät ja erikoistehosteet unohtamatta alati mukana kulkevaa punaista lankaa. Brittiläinen Simon Rattle on kuljettanut tätä mammuttia mukanaan jo kauan, ja tällä kertaa sen on päässyt levylle ikuistamaan hänen oma orkesterinsa Berliinin filharmonikot. Kokemus, näkemys ja saumattomaksi muodostunut yhteistyö orkesterin kanssa kuuluvat hiottuina yksityiskohtina, kekseliäisyytenä ja tarkkoina nostoina kudoksen keskeltä. Ja se punainen lanka ei katkea verrattain hitaista tempoista huolimatta.
Ensimmäisen osan alku kuullaan yleensä pikemmin julistavana kuin salaperäisenä, mutta Rattlen hidas tempo ja hiljainen dynamiikka lupaavat jotain arveluttavaa: mitähän tästä seuraa? Harvoin alun jyrähdykset viulujen tremolon päälle herättävät vastaavanlaista jännitettä, odottavaa tunnelmaa siitä, että kohta tapahtuu. Koko osaa leimaa jännitteen venyttäminen äärimmilleen, kunnes tuo jännite puretaan ryminällä kerääntyäkseen taas uuteen nousuun. Kuin tulivuoren puhkumista ennen purkautumistaan. Rattle tasapainoilee uhkarohkeasti mauttomuuden ja mestarillisen venyttämisen rajoilla, mutta pysyy täpärästi paremman puolella luoden poikkeuksellisen väkevävivahteista Mahleria, joka uuvuttaa tunteikkuudellaan ja massiivisella orkestroinnillaan.
Samanlainen tunteikas kanjonien ja kukkatarhojen vuoropuhelu jatkuu toisen osan muka kevyessä ländlerissä, joka sykkii berliiniläisten käsissä elämänmyönteisen epätoivoisesti johtaen kolmannen osan soljuvan rauhaisaan virtaavuuteen. Rattlen ja Mahlerin draamantajut kohtaavat upealla tavalla neljännen osan unenomaisessa aariassa, jonka Magdalena Kožená tulkitsee kantavalla ja rauhoittavansointisella mezzosopraanollaan. Tämän jälkeen alkaa viidennen, finaaliosan, todellinen melske ja jännitteen ja purkauksen leikki, joka Mahlerilla toteutuu ehkä parhaiten juuri tässä toisessa sinfoniassaan.
Mutta Mahler ei olisi Mahler, ellei tuo melske vaihtuisi yllättäen kuulaaseen kuoron ja sopraano Kate Royalin vuoropuheluun, joka ei kaipaa fortea ollakseen vakuuttava, joka puhuttelee jännitteisillä harmonioillaan ja joka lumoaa äänenkuljetuksen kekseliäisyydellään. Rattle kerää yhteen kaikki paukut lopun ylvääseen tuttiin, jossa kellot ja urutkin liittyvät ylistyksen hurmioon. Kaiken pauhun ja sielukkaan vaimean kuminan jälkeen jää vain hiljaisuus. Ja lunastus.
Arvio on ilmestynyt aiemmin Synkooppi-lehdessä