Cardiffin laulukilpailun voitti moldovalainen sopraano Valentina Naforni??. Hän kuittasi voitostaan 15 000 puntaa. Hän voitti myös Dame Joan Sutherland -yleisöpalkinnon. 24-vuotias Naforni?? oli kilpailun nuorin osanottaja. Hänen finaaliohjelmistonsa sisälsi aarioita Donizettin Lucia di Lammermoorista, Dvo?ákin Rusalkasta ja Gounod’n Romeo ja Juliasta. Vuonna 2010 hän sai toisen palkinnon Hariclea Darcléen laulukilpailussa Romaniassa.
Walesissa käydyn kilpaipun finaalissa 19.6. lauloivat mezzosopraano Olesysa Petrova Venäjältä, baritoni Andrei Bondarenko Ukrainasta, sopraano Hye Jung Lee Etelä-Koreasta ja sopraano Meeta Raval Britanniasta. Suomalaisia ei finaalissa tänä vuonna ollut.
24-vuotias moldovalainen vei voiton Cardiffissa
Stradivarius myytiin ennätyshintaan, tuotto Japanin hädänalaisille
Uutistoimisto AFP keroo, että harvinainen Stradivarius-viulu huutokaupattiin maanantaina Lontoossa 11 miljoonalla eurolla. Tuotto meni Japanin maanjäristyksen ja tsunamin uhrien hyväksi. Nimettömän ostajan Tarisio-huutokaupasta hankkima viulu on vuodelta 1721. Myyntisumma on ennätyskorkea.Viulun kerrotaan olevan yhä hyvässä kunnossa.
Tokiolainen Nippon Music Foundation osti viulun vuonna 2008, mutta päätti myydä sen auttaakseen Japanin katastrofin uhreja.
Mikä postmoderni?
Suomella on viimeinkin hallitus. Kulttuuriministeriksi nousi Paavo Arhinmäki, mikä tarkoittaa ensimmäistä vasemmistolaista kulttuuriministeriä 12 vuoteen. Vasemmisto on kertonut haluavansa tukea postmodernia taidetta. Viime aikojen sekavan politiikan postmoderni-fiksaatio johtuu Perussuomalaisten julistuksesta ”postmodernia tekotaidetta” vastaan. Postmodernista tuli kulttuuripoliittinen iskusana. Facebook-sivulla nimeltä ”Postmodernin tekotaiteen ystävät” on jo noin 18 000 fania.
Mutta mikä ihmeen postmoderni taide? Kansallistunnetta vahvistavaa taidetta vaativat perussuomalaiset ilmaisivat, että vastustavat taidetta, josta ei edes tiedä, onko se ”taidetta”. Jotkut asiantuntijat korostivat ”postmodernin” olevan ideologioihin sitoutumatonta taidetta. ”Postmoderni” samaan aikaan latautui sellaisilla implikaatioilla kuin ei-perinteinen, nihilistinen, radikaali, ja tyhjeni pelkäksi poliittisen puheen heittotähdeksi.
Ennen kaikkea postmoderni-sanaa käytetään kuin se olisi jotenkin yksiselitteinen. Termiä on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo määritellä. Ensimmäistä kertaa postmoderni-sanaa käytti Rudolf Pannwitz vuonna 1917, ja sen jälkeen sillä on viitattu niin tiettyyn taidesuuntaukseen, henkiseen strategiaan kuin jonkinlaiseen zeitgeistiinkin. Yleisesti ottaen sillä kuitenkin tarkoitetaan jotakin, joka tulee modernin ajan jälkeen. Kulttuuri- ja aatehistoriallisesti 1800-lukua on pidetty modernina aikana, joka uskoi edistykseen, järkeen, yhteen totuuteen ja ideaaliin. Tämän jälkeen 1900-luvun henkinen ilmapiiri oli post-moderni fragmentoituneisuudessaan, suhteellisuudessaan ja hajaantuneisuudessaan.
Taiteessa ja taiteen tutkimuksessa modernismilla tarkoitetaan usein 1800-1900 -lukujen vaihteen taiteellisia vallankumouksia, avantgradistisia liikkeitä ja ”ismejä”. Ismeillä oli ihanteita ja manifesteja. Maailmansotien jälkeen ihanteet menetettiin. Alkoi postmodernin aika, jota luonnehtii ironia, leikki, pastissi, intertekstuaalisuus, sirpaleisuus. Esimerkiksi Suomessa tällä usein tarkoitetaan taidetta 60–70–luvuilta alkaen.
Onko postmoderni siis yksinkertaisesti nykytaidetta, maailmansotien jälkeisen ajan taidetta? Vai onko siinä arvolataus – onko postmoderni taide sellaista, jossa taiteilija on omaksunut postmodernin illuusiottomuuden? Vai olemmeko me kaikki väistämättä postmoderneja, koska olemme 1900-luvun myrskyjen lapsia?
Perussuomalaiset tuntuivat viittaavan ”postmodernilla tekotaiteella” kokeilevaan nykytaiteeseen ja ns. käsitetaiteeseen, josta ”ei tiedä, onko se taidetta vai ei”. Tällaisessa taiteessa oleellista ei ole taiteellinen tekniikka tai artefakti, vaan oivallus, jonka ärsyke nostattaa kokijan mieleen. ”Taideteos” siis syntyy vasta vastaanottajan tietoisuudessa. Musiikissa esimerkki tällaisesta teoksesta olisi Cagen 4’33. Kappale itsessään ei sisällä ”mitään” – sen ”sisältö” on oivallus, jonka hiljaisuuden kehystäminen teokseksi herättää. Käsitetaiteelle on ominaista uuden näkökulman nostattaminen, totutun kääntäminen päälaelleen.
Perussuomalaisten mielipiteet ja poliittinen puuttuminen taiteen sisältöihin herättivät luonnollisesti paljon kuohuntaa. On ensiarvoisen tärkeää, ettei nykytaidetta aleta leimata epäilyttäväksi iskusanojen varjolla. Esteetön kokeellisuus on taiteen elävän olemassaolon edellytys. Kopiointiin, jäljittelyyn ja perinteisten mallien ylläpitoon keskittyvä taide kuolee.
Musiikissa tämä on erityisen herkkää. Aikamme on siitä omalaatuinen musiikin historiassa, että konserteissa ”kierrätetään vanhaa musiikkia” sen sijaan, että pääosa ohjelmistosta olisi tuoretta; uusi musiikki on marginaalissa konsertti-instituutiossa. Tilanne on toki koko ajan paranemaan päin: keskeisten sinfoniaorkesterien konserteissa on pääsääntöisesti aina myös uudempaa musiikkia, ja nykymusiikkiin keskittyviä festivaaleja on runsaasti. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että menneiden aikojen musiikin soittamisessa olisi jotain vikaa, päinvastoin. Oleellista on kuitenkin murtaa ennakkoluuloja, jotka tavallisten kuulijoiden osalta kohdistuvat nykymusiikkiin – ihan ilman perussuomalaisiakin. ”Postmodernista” jauhaminen on sanahelinää. Uusi musiikki on se kohta, jossa musiikki pysyy elossa, versoo, luo uutta. Ilman tätä se on kuin kuivakukka joka ajan myötä murenee.
Baden-Baden sai Berliinin filharmonikot
Toukokuussa Berliinin filharmonikot ilmoittautui vetäytyvänsä Salzburgin pääsiäismusiikkijuhilta. Sen sijaan orkesteri tulee vuodesta 2013 alkaen esiintymään aina pääsiäisinä Baden-Badenin musiikkijuhlilla, jossa sillä on laveammat taloudelliset ja taiteelliset puitteet. Muutama viikko sitten tuli tieto, että Christian Thielemannin johtama Dresdner Staatskapelle ottaa maailman parhaisiin orkestereihin lukeutuvan Berliinin filharmonikkojen paikan Salzburgin musiikkijuhlilla.
Baden-Baden on pieni kylpyläkaupunki Baden-Württembergin osavaltiossa Lounais-Saksassa. Siellä on tärkeä yksityisin varoin rakennettu konserttisali, joka 2500-paikkaisena on Saksan suurin, ja Pariisin opéra Bastillen jälkeen Euroopan toiseksi suurin sali. Se avattiin vuonna 1998. Kaupunki on jo merkittävä klassisen musiikin keskus, mutta nyt sen asema edelleen vankistuu.
19.6 päättyivät Baden-Badenin kesäkuiset helluntaimusiikkijuhlat (Pfingstfestspiele). Esiintyjinä olivat mm. Pierre Boulez, Daniel Barenboim, Hélène Grimaud, Alfred Brendel ja Quatuor Ebène. Ohjelmassa oli mm. Richard Straussin Salome, Mahlerin kahdeksas sinfonia ja Franz Lisztin musiikkia.
Reportaasi: Tutusti ja monipuolisesti Naantalissa
Naantalin musiikkijuhlat tarjoaa jälleen runsaan kattauksen erilaisia kokonaisuuksia kesäisissä miljöissä. Musiikkijuhlat jatkuvat vielä tämän viikonlopun. Kaksi kesäkuun viikkoa kestävillä festivaaleilla uusinta suomalaista edustivat Olli Kortekankaan kantaatti Pyhiinvaeltajan lauluja ja Jaakko Kuusiston Makuukamariooppera. Vanhaa musiikkia kuultiin useassa konsertissa, ja tarjolla on myös hyvä valikoima ikivihreitä suosikkeja Schönbergin Kirkastetusta yöstä ja Sibeliuksen viulukonsertosta kamarimusiikin klassikoihin. Väliin mahtuu mitä erilaisimpia teemoja ja teoksia. Yksi festivaalin jännittävimmistä konserteista radioidaan Yle radio yhdellä tänä iltana: silloin ohjelmassa on Esa-Pekka Salosen, Aulis Sallisen, Alban Bergin ja Sofia Gubaidulinan teoksia sekä Saint-Saënsin Eläinten karnevaali. Lavalla musiikkijuhlien vakiovoimia.
Keskiviikkoiltana esiintyi yksi Naantalin perinteisimmistä vieraista, kamariorkesteri Avanti! johtajanaan Krzysztof Penderecki. Tasapainoinen ohjelma sisälsi Pendereckin Sinfoniettan jousiorkesterille sekä klarinettikonserton, ja väliajan jälkeen täysi kirkko kuuli Dvo?akin serenadin jousille E-duuri. Avanti! soi laakeassa, matalahkossa luostarikirkossa rouheasti, kaiken aikaa miellyttävän pehmeästi ja laulavasti.
Pendereckin Sinfonietta vuodelta 1992 on muodoltaan hyytävän harmoninen teos, joka luo itselleen tiukan muotopohjan ja realisoi vastustamattomasti sen mahdollisuudet. Viisitoistaminuuttinmen kappale sulkeutuu miltei kuin pallo, mutta leikkisyyden ja meditatiivisten soolotaitteiden verkosto tuo siihen ihastuttavaa särmikkyyttä. Penderecki johti teoksen rennosti mutta ehdotonta rytmisyyttä korostaen, jolloin vuorovaikutusten linjat piirtyivät esiin herkullisen puhtaina ja eleettöminä. Mainiot Petteri Poijärvi, alttoviulu, ja Tuija Rantamäki, sello, soittivat teosta rytmittävät soolo-osuutensa sielukkaasti ja iskevästi.
Jos Sinfoniettassa korostui nautinnollinen muoto, on Pendereckin alun perin alttoviululle, jousille ja lyömäsoittimille säveltämä konsertto rakenteeltaan vaikeammin hahmotettava. Nyt teoksesta kuultiin klarinetille sovitettu versio, solistina kokenut naantalinkävijä Michel Lethiec. Tunnepaletiltaan synkkä konsertto toi mieleen Pendereckin muut ”traumamusiikit”, kuten Puolalaisen requiemin tai Valituslaulun Hiroshiman uhreille. Penderecki johti jäntevästi mutta vähäeleisesti, eikä orkesteri tuntunut löytävän selkeitä kontrasteja teoksen dramatiikkaa jäsentämään. Lethiec soitti osuutensa vakaan sielukkaasti ja punnitusti, mutta läpi konserton jatkunut apeanharmaa nyanssi ei täysin riittänyt kannattelemaan kokonaisuutta.
Dvo?akin elämäniloinen jousiserenadi tarjosi konsertin lopuksi miellyttävää vastapainoa. Penderecki antoi Avanti!lle paljon vapautta varsin suurpiirteisellä johtamistavallaan, mikä toimi kokonaisuutena nautittavasti: orkesteri soitti vapautuneesti ja rennon sädehtivästi avaralla otteella. Pieniltä epäpuhtauksilta ja epätarkkuuksilta ei vältytty, mutta etenkin scherzossa oli virtaus sitäkin parempi.
Seuraavana iltana kirkon täytti hyvin erilainen ohjelma, kun yhdistävänä teemana oli moniaistisuus ja ehkä myös monitaiteisuus. Visuaalisuutta ja runollisuutta implikoivasti konsertti olikin otsikoitu ”Näkyjä.” Eksoottissävyisen ohjelman aloitti kuitenkin Aulis Sallisen viime kesänä Naantalissa kantaesitetty pianotrio ”Visions fugitives”, Pakenevia näkyjä, jonka innoitus säveltäjän mukaan on sokeutumisessa. Sergei Prokofjevin pianosarjasta alaotsikkonsa saanut teos ei siis hahmottele ohikiitäviä unikuvia kuten esikuvansa, vaan tarttuu aiheeseen kirjaimellisesti.
Toistolle ja pysähdyksille rakentuvat toisiaan hapuilevat taitteet hailenivat, valuivat pois. Elina Vähälä, musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Arto Noras ja Ralf Gothóni, joille Sallinen oli teoksen kirjoittanut, soittivat erinomaisella kosketuksella, puhuttelevasti ja kirkkaasti. Eritoten Vähälän viulun sointi oli häikäisevä, ja teos jätti kauttaaltaan helmeilevän valoisen vaikutelman. Tämän melkein rituaalisen ”sokeutumisen” jälkeen yleisön eteen maalattiin sadunomaisia ja runollisia musiikkikuvia.
Kamarisovitus Claude Debussyn sävelkuvasta Prélude à l’après-midi d’un faune antoi läpikotaisin tuttuun kappaleeseen mukavasti uusia näkökulmia, kun eteeriset harput korvasi Juhani Lagerspetzin tiheäsointinen urkuharmoni ja kevyttä tekstuuria täydensi Joonas Pohjosen piano-osuus. Jouset (Régis Pasquier ja Jaakko Kuusisto, viulu, Bruno Pasquier, alttoviulu, Niklas Schmidt, sello, Jurek Dyba?, kontrabasso) ja puhaltimet (Mikael Helasvuo, huilu, Jorma Valjakka, oboe ja Michel Lethiec, klarinetti) erottuivat selkeinä segmentteinään, jolloin teoksen rakenne hahmottui ikään kuin läpivalaistuna. Mikael Helasvuon huilusoolot nousivat esiin persoonallisina, ja sointi oli intiimimpi ja aistivoimaisempi verrattuna orkesteriversioon, jolloin kappale muistuttaa enemmän mattapintaista kuvaa. Viehättävyydestään huolimatta riisuttu kokonaisuus ei ollut ongelmaton: sointi oli monin paikoin epätasapainoinen, tasapaksu ja epäyhtenäinen.
Välipalana kuultiin suositut mutta kuluneet Pantomiimi ja Tulitanssi Manuel de Fallan baletista Noiduttu rakkaus. Mielenkiintoa piti yllä puolalainen kontrabasisti Dyba?, jonka vauhdikas ja moni-ilmeinen soittimenkäsittely ilahdutti.
Konsertin toinen espanjalainen Joaquín Turina sävelsi vuonna 1942 sarjan Las Musas de Andalucia, jonka osat on nimetty antiikin muusien mukaan. Maalailevasti otsikoidut (Appelsiineja ja oliiveja, Heijastuksia, Hymni jne.) karakterikappaleet on vielä omistettu erilaisille kulttuurin edustajille, joita säveltäjä ihaili. Kokoonpanot vaihtelevat soolopianosta jousikvartettoon sekä pianon säestämiin soolo-osuuksiin, siten että teos ryhmittyy sopraano-osuuksien ympärille. Vaikka aiheet kattavat kulttuurin osa-alueita kaunopuheisuudesta rakkauslauluihin, keskittyy teos ehkä pikemminkin andalusialaisen tunnelman kuin eri taiteiden olemusten kuvaamiseen.
Amerikkalainen Fine Arts Quartet ei ole ollut sillä tasolla kuin on totuttu; soitosta puuttui ryhtiä ja puhtautta. Toisaalta myös Turinan jousiosuudet olivat selvästi konventionaalisempia kuin värikylläiset ja mehevästi poukahtelevat soolopiano-osat (sankarirunouden muusa Kleio, tähdistä katsomisen muusa Urania ja tanssin muusa Terpiskhore), jotka Ralf Gothóni tulkitsi metallinkalskeisen hehkuvasti ja pulppuilevasti. Anna-Kristiina Kaappolan pehmeä ja vahva sopraano soi samettisesti espanjalaista tunnelmaa.