Tuttuun tapaan Penderecki ja Avanti! jälleen Naantalin auringon alla.
Arvio: Kampin Laulu sukelsi motettiin
Toukokuun Rondo-lehdessä Pasi Hyökki valitteli suomalaisen kuoromusiikin tilaa. ”Ne, jotka käyvät kuorokonserteissa, hakevat kuorokonserttia – hyvässä ja pahassa. Konsertteihin mennään katsomaan tuttuja laulajia tai kuuntelemaan kansanlauluja, tai tullaan kuulemaan ’kauneimpia joululauluja’ ja ottamaan kirkosta se kynttiläfiilis. Kuka tulee kuorokonserttiin samalla lailla kuin esimerkiksi Radion Sinfoniaorkesterin konserttiin?” Hyökki sanoo.
Tilanne ei ole aivan näin toivoton. Ainakin kamarikuoro Kampin Laulun sunnuntaiseen Lobet! -motettikonserttiin saattoi mitä suurimmalla syyllä mennä ”kuin sinfoniakonserttiin” – kuuntelemaan kiinnostavia teoksia laadukkaasti esitettyinä. Kuoro oli valinnut haastavan ja tyylikkään ohjelman, joka rinnasti kuororepertuaarin ydinteoksia, Bachin motetteja, moderneihin motetteihin. Kampin Laululla on vahva, tasainen sointi, ja johtaja Jonas Rannilasta (s. 1989) välittyi huomattavaa lahjakkuutta, mikä latasi ohjelmistoon säteilevyyttä. Tuloksena oli kokonaisuutena onnistunut läpileikkaus motetin taiteeseen.
Motetti on polyfoninen, hengellinen kuoroteos, kompleksi sävellysmuoto joka läpäisee koko länsimaisen musiikin historian. Keskiajan vokaalimusiikin yhtenä huipentumana ovat Guillaume de Machaut’n motetit 1300-luvulta, ja Bachin kuusi motettia puolestaan kuuluvat barokin kuoromusiikin helmiin. Romantiikan kaudella motetteja sävelsi muun muassa Johannes Brahms. 1900-luvulla motetti ei menettänyt merkitystään ja vapaana, monimutkaisena ja abstraktioon pyrkivänä muotona tarjoaa edelleen runsaita mahdollisuuksia säveltäjälle. Kampin Laulun konsertti tutkiskeli juuri tätä motettimuodon ajattomuutta.
Kampin Laulu on painottanut ohjelmistossaan nykymusiikkia. Sunnuntaina uusinta musiikkia edusti ruotsalaisen Sven-David Sandströmin (s. 1942) motetti Lobet den Herrn (2003). Teos on Uppsalan yliopiston kuorokeskuksen tilaus osana projektia, jossa ruotsalaista kuoromusiikkia pyritään edistämään tilaamalla säveältäjiltä uusia kuoroteoksia. Kolmeen osioon jakautuva sävellys esitti peräkkäin erilaisia tekstuureita: alussa kaksi kuoroa heilahteli ja vavahteli vastakkain kuin kaksi keinua täplikkäässä, pulppuilevassa ilon kuvauksessa. Välitaite paisutteli uusromanttisia sointuja, joissa illan ongelmakohdat tulivat esiin: Tuomiokirkon kryptan kuiva akustiikka ja sopraanojen verrattain hauras sointi eivät antaneet Sandströmin värisommitelmille niiden kaipaamaa mehevyyttä.
Bachin yksitoistaosainen Jesu, meine Freude on moniosaisuudessaan poikkeus säveltäjän motettituotannossa. Symmetrisessä, hallitussa rakennelmassa koraalijaksot ja imitatiiviset, fugeeravat, dramaattiset jaksot vuorottelevat. Eritoten konsertin päättäneessä Lobet den Herrn -motetissa kuoron miesten nautittava Bach-osaaminen, erityisesti pehmeinä ja ekspressiivisinä kaartuvat linjat, nousi hyvin esiin. Rannila otti esiin tanssillista sykähtelyä ja Bachin dramaattisia eleitä. Sen sijaan naisäänistä välittyi tietty kokemattomuus Bachin laulamisessa: ylä-äänet olivat usein ohuita, ja vaativimmissa osissa sopraanojen hapuilu säröitti tekstuuria. Vaikutelmaa yhä hankaloitti kryptan akustiikka, jossa yksittäiset äänet kuuluvat herkästi läpi. Perusointi oli silti kylläinen, ja Rannila rakensi motetteihin arkkitehtonisia kontrasteja ja napakoita aksentteja. Senja Rummukaisen, Maria Krykovin ja Matias Häkkisen continuoryhmä antoi teoksille niiden tarvitseman tuen.
Parhaimmillaan Kampin Laulu oli Joonas Kokkosen Laudatio Dominissa (1966), joka ei syyttä kuulu modernin suomalaisen kuororepertuaarin keskiöön. Kokkosen viisiosainen motetti kulkee lämpimän vapaatonaalisesti läpi avaruudellisten maisemien hyödyntäen myös erityistekniikoita kuten kuiskauksia. Sopraano-osasto oli teoksessa elementissään, ja koko kuoro leijaili innoittuneesti Rannilan linjakkaasti ohjailemassa läikähtelevässä kudelmassa. Sopraanosolistina lauloi himmeänkuulakas Elli Vallinoja, jolta olisi paikoin kaivannut lisää suoraviivaisuutta.
Periodiklassismi: dekonstruoituuko Karajan?
Toukokuun Rondo-lehdessä Antti Häyrynen arvioi Emmanuel Krivinen johtaman La Chambre Philharmoniquen kokonais(live)levytystä Beethovenin sinfonioista kiitellen periodisoitannan energisyyttä ja vapautuneisuutta. Häyrynen kirjoittaa tulkintojen nojaavan “periodisoiton perushyveisiin, nopeisiin tempoihin, naseviin rytmeihin, jyrkkiin vastakohtiin ja läpivalaistuun orkesterisointiin.”
Kun listaan lisätään vielä tulkinnan asennetta leimaava mutkattomuus, kepeys ja ilmava särmikkyys, on koossa nykyisen, yhä lisää toimintakenttää niittävän periodimusisoinnin yleisprofiili. 90-luvun periodisoitinbuumin jälkeen vanha musiikki on saanut lisää kuuluvuutta ja siirtynyt marginaalista keskeisemmäksi osaksi musiikkielämää. Nyt haluan puhua tuosta barokisoitumisen seurausilmiöstä, jota Krivinen Beethoven-pakettikin edustaa: perioditulkinnat klassismin ja jopa varhaisromantiikan ajan teoksista.
Periodisoitto valloittaa uusia alueita maaperältä, joka kuuluu perinteisen romanttisen kaanonin ydinalueisiin: Haydn, Mozart, Beethoven ja jopa Schubert takavarikoidaan raskauden, uhkeuden ja sentimentalisoinnin leiristä. Vanhan musiikin nousu, yleinen historiatietoisuus ja kiinnostus alkuperäisiin esityskäytäntöihin on kiteytynyt yllä hahmotelluksi periodistrategiaksi, josta tulee pikemminkin “romanttista traditiota” dekonstruoiva kilpaileva maailmankatsomus. Vanhan musiikin vastakulttuuri on jo pitkään ollut nykymusiikin liittolainen (mikä näkyy vanhimman ja uusimman musiikin ryhmittymistä samoille muusikoille ja levytyksille), ja uuden musiikin aatemaailma onkin hyvin samanmielinen “periodistrategian” kanssa.
Nyt tarkoitan vastakulttuurilla nimenomaan periodisoiton laajenemisesta kohti romanttisen tradition ydinalueita. Tähtikulttia ja mahtipontisuutta palasiksi rouskuttava periodisähäkkyys etenee yhä syvemmälle 1800-luvulle. Mutta nyt omassa, tiukasti barokkitaustaan kytketyssä mentaliteetissani tapahtuu kiintoisa kapinaele: periodiaate ja sen edustama suolikielinen vallankumous pysykööt 1700-luvulla! Kun luonnollista arvostustani nauttiva vanhan musiikin isähahmo Jordi Savall marssittaa Le Concert des Nations -armeijansa Beethovenin Eroican kimppuun, henkilökohtaisesti tunnen että jotain väärää tapahtuu (niin piristävä kuin Savallin poppoon tulkinta onkin). Huudan: älkää lähtekö hortoilemaan 1800-luvulle! Älkää viekö minulta romanttista Beethovenia! Eikä missään tapauksessa romanttista Mozartia.
Joskus lukioikäisenä rakastuessani Dinu Lipattin levytykseen Mozartin mainiosta Elvira Madigan -pianokonsertosta (nro 21) vannoin ikuista uskollisuutta karajanhenkiselle ja vankkumattoman romanttiselle Mozartille: myrskyisät, laveat ja jotenkin kiihottavan itsekeskeisesti tunteikkaat paisutukset (esimerkiksi oheisella videolla kohdasta 7:01 alkava kliimaksi) olivat sitä todellista Mozartia. Pian tämän jälkeen kuulemani turkkilaisen Fazil Sayn ja Zürichin kamariorkesterin (johtajana Howard Griffiths; Naïve 2005) levytys samasta konsertosta sinetöi mielipiteeni. Sayn soitto edustaa juuri tätä “periodisoittoa” henkisenä strategiana: kujeilevat staccatot, aksentoitu cool-asenne ja kepeät fraasienlopetukset ovat kunniassaan. Säveltäjä-Sayn miltei dadaistinen, huikeanhauska kadenssi on oiva osoitus tästä dekonstruoivasta hengestä.
Levytys on hieno, mutta oma psyykeni haraa vastaan. Kaipaan Lipattin huomaan. Se mitä eniten barokkisessa asenteessa arvostan – vaatimattomuus ja mutkattomuus, musiikin ehdoilla tekeminen – tuntuu kumoutuvan jonkinlaisessa itsetyytyväisyyden hengessä, jonka miltei neuroottisesti hätääntyen aistin tästä coolista vallankumoustunnelmasta. Yksi on kuitenkin varmaa – ja sitä oma infantiili tarrautumisenikin viestii: aatteiden kamppailu, toisten alueille tunkeutuminen (pianistithan ovat tehneet ryöstöretkiä cembalorepertuaariin maailman sivu) ja kaikenlainen dekonstruktio musiikissa on virkistävää, hedelmällistä ja aika tärkeää.
Arvio: Sanojen tuolla puolen
Kantaesityksensä saanut Lotta Wennäkosken laulusarja Kaareva peili ranskalaisen Yves Bonnefoyn runouteen päättyy sanoihin ”Sa bouche veut le sel, Non le langage” (suu hamuaa suolaa, ei puhetta). Teoksen vaikuttavasti tulkinneet mezzosopraano Virpi Räisänen ja Anna-Maria Helsingin johtama Tapiola Sinfonietta nostivat läpikuultavan välkehtivän musiikin siivilleen ja irrottivat meidät kuulijat sanojen pakkovallasta. Bonnefoyn kirkkaan henkistynyt runous tarjoaa oivallisen maaperän, josta musiikillisen ilmaisun versot lähtevät liikkeelle.
Wennäkosken edellinen vokaaliteos, Musica nova Helsinki -festivaalilla kantaesitetty monodraama Lelele (2010), ratkaisi tekstin ja musiikin välisen ongelmavyyhdin aivan päinvastaisella tavalla. Pakkoprostituutiosta kertova tyly asiateksti oli siinä sävelletty sopraanon lyyrisiksi melodiakaarroksiksi. Tekstin ja musiikin välinen ristiriita tarvitsi Lelelessä sovittajakseen kolmannen osapuolen, Elina Brotheruksen videon.
Kaarevassa peilissä musiikki tuntuu kasvavan suoraan runoudesta. Sarjan aloittavassa laulussa ”Tu sauras qu’un oiseau” (Ymmärrät sitten kun lintu) solisti lähtee liikkeelle yksin ja orkesteri seuraa mukana leikitellen kamarimusiikillisesti ranskankielen värimahdollisuuksilla. Teokselle nimensä antanut toinen laulu ”Le miroir courbe” rakentuu moniääniseksi orkesterikudelmaksi, jonka intensiiviseen verkostoon solistin ääni on välillä vaarassa kadota. Seesteisempi kolmas laulu ”Suffisance des jours” (Päivien täyteys) antaa laulajalle enemmän tilaa, ja niinpä Tapiolasalin yleisö sai nauttia täysin siemauksin Virpi Räisäsen herkän kauniista äänestä, jolle on ominaista hienovaraisten sävyjen laaja kirjo. Viulistitaustainen Räisänen on erinomainen muusikko, hänellä on lisäksi takanaan laaja kokemus uuden musiikin tulkitsijana.
Konsertin kokonaisuus oli onnistuneesti laadittu. Molempien puoliaikojen alkunumeroina esitettiin kevyemmät kesään liittyvät teokset, Zoltán Kodályn Kesäilta (1906) sekä Arthur Honeggerin Pastorale d’été (1920), kumpikin säveltäjiensä nuoruudenteoksia. Konsertin viimeisenä numerona kuultiin Honeggerin sota-aikana valmistunut toinen sinfonia (1941), jonka ääriosissa orkesterin jousisto pääsi esittelemään virtuoosin taitojaan. Erityisesti sinfonian toiseen osaan Anna-Maria Helsing sai luotua hellittämätöntä pitkää linjaa kuiskauksenomaisista valituksista räjähtävään fortissimoon saakka. Trumpetisti Antti Rädyn soittama koraali sinetöi sinfonian lopun tehokkaasti.
Arvio: Englantilaisen kamariorkesterin juhlapöytä tarjosi vain parasta
Keväinen kamarimusiikkiviikko huipentui tiistai-iltana, kun Spring Light Chamber Music -festivaalin erikoisvieras English Chamber Orchestra tarjoili päätöskonsertissa todellisen gourmet-kattauksen musiikillisia herkkuja. Huolella valitusta, selkeästä ohjelmasta syntyi suussasulava kokonaisuus, jossa kaikki yksityiskohdat todistivat, ettei ECO:a turhaan tituleerata yhdeksi aikamme parhaista kamariorkesteista. Illan hovimestarina hääri festivaalin taiteellinen neuvonantaja ja ECO:n entinen ylikapellimestari Ralf Gothóni.
Englantilainen kamariorkesteri on tunnettu ennakkoluulottomuudestaan. Sen tiivis kiertuekalenteri kattaa eksoottisiakin paikkoja, ja orkesteri tekee runsaasti yhteistyöstä nykysäveltäjien sekä elokuvamaailman kanssa. Sosiaalisesta profiloitumisesta kertoo esimerkiksi Close encountres -yleisökoulutusohjelma. Tiistaina sen soitosta loisti tinkimätön laatu ja huimaava eloisuus.
Konsertin alkupuoli oli omistettu Mozartin musiikille, jonka Englantilainen kamariorkesteri sai sädehtimään henkeäsalpaavan tuoreena. Säveltäjän 18-vuotiaana kirjoittama samalla kertaa poikamaisen vauhdikas ja vilpittömän ylväsmielinen sinfonia nro 29 kajahti ainutlaatuisen nautittavana, ja ajattoman keskittynyt tulkinta juhli Mozartin mestarillista mielikuvitusta. ECO osoitti olevansa maineensa veroinen: harvoin kuulee näin yhtenäistä soittoa. Orkesterin vahva sisäinen energia pulppusi itsenäisen eheänä kuin yhdestä olennosta. Hilpeän tuttavallisesti johtavan Gothónin vuosien 2000–2009 kausi ECO:n johdossa oli selvästi jättänyt jälkeensä suvereenin yhteisymmärryksen.
Tulkinta ihastutti motivoituneella tarkkuudellaan ja vaivattomalla intensiteetillään: linjojen ja nyanssien muotoilu, aksentointi ja kontrastit piirtyivät varmoina ja aromikkaina. Johanneksenkirkon akustiikka sopi kokoonpanolle erinomaisesti: sointi oli täyteläisen pyöreä mutta nautinnollisen iskukykyinen, ääni tuli lähelle. Miinuksena jousien pienetkin epäpuhtaudet kuuluivat armotta. Akustiikka myös voimisti orkesterin harvinaisen hienoa sisäistä balanssia: esimerkiksi alttoviulut nousivat esiin tavallista värikylläisempinä. Oboet liukuivat lumoavina jousitekstuurin yllä.
Sinfoniasta välittyi mitä elävimpänä perimozartmainen olemus. Teos on energisen juhlava vailla minkäänlaista pönäkkyyttä, täynnä vilpitöntä kujeilua ja spontaania iloa, joka hersyy ensimmäisen ja viimeisen osan tarttuvien teemojen riehakkaassa toistossa. Erityisesti yllättävissä lopetuksissa voi kuulla legendaarisen Mozartin naurun. Sähäkästä finaalista kehkeytyi laukkakisa, jossa kuulija saattoi vain maiskutella orkesterin muhkealla, rohkealla jousisoundilla, jossa oli kipakkaa kärkeä ja pehmeydessäänkin pikanttia eloisuutta.
Mozartin vuonna 1779 säveltämä kaksoispianokonsertto oli yksi niistä sävellyksistä, jotka oli tarkoitettu ikään kuin kahvipöydäksi Mozartin ja hänen siskonsa Nannerlin (Maria Annan) virtuoottiselle dialogille. Pianistista keskustelua pulppuavan teoksen solisteina soittivat Spring Light -festivaalin puuhapari Ralf Gothóni ja Anastasia Injushina. Dryadimainen, notkea Injushina henkäili pehmeitä ja loistokkaita repliikkejä, joihin Gothónin suorasukaisempi ja kiiltäväteräisempi piano vastasi. Roolit täydensivät toisiaan ja myös vaihtuivat viehkeän kisailun tiimellyksessä. Kuitenkin vasta viimeisessä osassa sävyrekisteri laajeni niin että nokkela dialogi nousi small talkin – tosin tavattoman henkevän ja tyylikkään sellaisen – tasolta kunnon väittelyksi, jonka tarkoituksena saksalaiseen tapaan ei ole tyrmätä vaan viihtyä. Tähän tosin saattoi vaikuttaa se, että pianot kuuluivat parvelle hieman mattapintaisesti. Orkesteri ei missään vaiheessa tyytynyt passiivisen tarkkailijan rooliin vaan täräytteli ulospäinsuuntautuneesti keskusteluun omia innokkaita kommenttejaan.
Benjamin Brittenin serenadi tenorille, käyrätorvelle ja jousille oli täysosuma konsertin pääruokalajiksi, sitäkin suuremmalla syyllä että Britten itse oli tärkeä vaikuttaja ECO:n historiassa. Useampikin kirkosta lähtevistä konserttivieraista kuului ihastelevan, kuinka ”englantilaisen” kuuloista musiikki oli. Kahdeksanosainen laulusarja on arvoituksellinen, fantastinen sykli, joka rinnastaa ajattomasti englantilaisten klassikkorunoilijoiden, mm. Ben Jonsonin, William Blaken ja Alfred Lord Tennysonin tekstejä eri ajoilta. Teoksen aavistelevista, maagisista tunnelmista tihkuu yksinäisen runoilijan yöllinen melankolia, unenomainen hurmio ja tuska.
Näihin tunnelmiin eläytyi häikäisevästi illan kiintoisa tuttavuus, nuori amerikkalaistenori Nicholas Phan, joka esiintyi Suomessa ensi kertaa. Kiinalais-kreikkalaista taustaa oleva Phan on keskittynyt 1700- ja 1900-lukujen musiikkiin. Ilmava, runollinen ilmaisu tulkitsi korviahivelevästi Brittenin mystistä nokturnetunnelmaa. Phanin kirkas, luonnollinen ääni hehkui instrumentaalista valoa ja emotionaalista suvereeniutta. Puheenomaisuus ja herkkä läsnäolo tekstissä loihtivat teokseen ainutlaatuista lumoa.
Maagisuutta uhkui myös Englantilaisen kamariorkesterin luottokäyrätorvistin John Thurgoodin soitto. Britten on kirjoittanut teosta kehystämään Prologin ja Epilogin soolokäyrätorvelle, mikä jo alleviivaa käyrätorven roolin tunnelman kannattelijana. Thurgood kohotti ilmaan pitkiä, leijuvia ääniä, jotka ympäröivät tenorin ekspressiivistä linjaa kuin tuoksu. Tosin haastava prologisoolo ei ollut niin varma kuin olin odottanut, joskin sävyltään koskettava.
Orkesteri muutti herkkää yömaisemaa kuin eläviä lavasteita unenomaisessa teatterissa. Se maalasi taustalle valtavan skaalan satumaisia yksityiskohtia Dirgen (”Valituslaulu”) kieppuvasta kauhukammiosta Hymnen riemuisasti kuunvalossa laukkaavaan Dianaan ja Tennysonin kaikuilevaan taikatunnelmaan: ”O hear! how thin and clear, / And thinner, clearer, farther going! / O sweet and far from cliff and scar / The horns of Elfland faintly blowing!” (Nocturne). Teoksen kenties kuuluisimman osan, Blaken “O Rose thou art sick” -runoa tulkitsevan kohtalokkaan Elegyn päätteeksi Thurgoodin käyrätorvi soi kuin Tennysonin ”keijumaan” ylimaallinen kaiku.
Laulusarjan kliimaksina on kuitenkin tuntemattoman 1400-luvun runoilijan sielunhädän kauhistunut purkaus Dirge. Orkesteri sai osan rytmiseen, kiirastulenomaiseen myllyyn hallusinatorista kerrosteisuutta, seinät halkeilivat ja kaatuilivat solistin ympärillä. Tässä osassa Phanin olisi kuitenkin kaivannut paremmin nostavan esiin toistuvan melodiakulun yksitoikkoisen kärsivää, takovaa kertautumista. Viimeisessä varsinaisessa osassa runoilijan pelästynyt sielu tuntui löytävän unen rauhan viulujen kutsuessa esiin vienoa sarastuksen valoa. Thurgoodin seesteisen mystinen off stage -epilogi päätti hienon kamarimusiikkiviikon hehkuvaan valonkajastukseen.