Amfion pro musica classica

Monthly Archives: tammikuu 2011

You are browsing the site archives by month.

Huippumusiseerausta!

29.1.2011 15:17 , Jätä kommentti ,

Kuva: Ilse Leenders

Konsertti 28. 1. 2011 Pariisin Alankomaiden instituutissa (L’Institut Néerlandais )
Daniël Brüggen, nokkahuilu
Heiko ter Schegget, nokkahuilu
Mieneke van der Velden, viola da gamba
Siebe Henstra, cembalo

Alunperin tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan erästä toista konserttia, mutta löysin viime hetkellä tiedon tästä Hollannin vanhan musiikin kärkisoittajien esiintymisestä, joka aloitti heidän viikonlopun kestoisen mestarikurssinsa Alankomaiden instituutissa. Instituutti on yksi vanhimmista ulkomaisista kulttuurikeskuksita Pariisissa, se on aloittanut toimintansa jo vuonna 1957.

Konsertin ohjelmassa oli alkupuoli ranskalaista musiikkia ja jälkipuoli parasta saksalaista eli Bachia. Kokoonpanot vaihtelivat virkistävästi joka teoksessa. Avauskappaleena oli Pierre Gaultier de Marseillen sarja, siinä koko yhtye loihti tanssiosiin tarkasti määritellyt karakteerit. Osista voi erityisesti voi nostaa esiin kaksi nautittavan hämyistä sarabandea. Seuraavaksi oli vuorossa Jean-Féry Rébelin Passacaille, jonka esitti nokkahuilullaan Daniël Brüggen. Kappaleen alku nousi hitaasti kuin savuna kohti korkeuksia purkautuakseen sitten teoksen edetessä erilaisiin virtuoosisiin kuvioihin.

Cembalisti Siebe Henstra soitti soolonumeronaan Clérambaultin d-molli -sarjan. Sen preludi oli sävelletty non mesuré -tyyliin, missä nuottien tarkkoja aika-arvoja ei ole annettu nuotissa, vaan esiintyjän pitää ne päättää itse. Henstra teki selvästi oikeita päätöksiä, sillä osa toimi mainiosti. Mieneke van der Velden soitti gamballaan erinomaisen henkevästi ja välillä myös raikkaasti kolme osaa Marin Maraisin sarjasta Makuja vierailta mailta. Olisin halunnut mielelläni kuulla vielä pari osaa lisää, kun Heiko ter Schegget tuli soittamaan oman soolo-osuutensa, mikä oli Jacques Martin Hotteterren Preludi nokkahuilulle ja basso continuolle. Tässä alkoi nousta esiin myös Veldenin ja Henstran mainio continuo-työskentely, mikä muodosti yhdessä soolon kanssa kauniisti soivan kokonaisuuden. Viimeisen d-äänen vielä resonoidessa L-kirjaimen muotoisen salin takanurkissa, hiipi Brüggen mukaan alkupuolen päättäneeseen Dornelin chaconneen, missä näin olivat kaikki taiteilijat mukana. Hotteterre ja Dornel muodostivatkin sopivan parin yhdessä esitettäviksi.

Väliajan jälkeen oli vuorossa kaksi Bachin sonaattia, G-duuri BWV 1027 ja F-duuri BWV 1028. Allekirjoittaneen piti hetki miettiä, miksi jälkimmäisen sonaatin sävellaji ei ollutkaan tuttu D-duuri, vaan kappale soitettaisiin terssiä korkeammalta. Sitä ennen Velden ja Henstra soittivat ensin mainitun G-duuri -sonaatin juurevalla tyylillä, missä varsinkin nopeat osat saivat reippaat tulkinnat. Hitaita kuulee joskus myös enempi pohdiskelevaan tapaan esitettynä, mutta osien tempot sopivat toisiinsa hyvin ja antoivat näin tarkasti punnitun vaikutelman.

Konsertin päätti siis Bachin F-duuri -sonaatti, mikä perustui D-duuri -gambasonaattiin. Tämä triosonaatti (joka tarkoittaa kahden itsenäisen melodia-äänen ja basson muodostamaa kolmikkoa) esitettiin nyt kahdella nokkahuilulla ja basso continuolla, mikä luonnollisesti sopii erinomaisesti juuri tähän sävellyksen lajiin. Mieleen tästä konsertista jäi – taas kerran – kuinka tärkeä on toisen äänen täysipainoisesti soittaminen.  Brüggen ja Schegget vuorotellen nokittivat toisiaan tai sirkuttivat suloisia terssikulkuja ja salin täyteinen yleisö sai juuri sitä, mitä oli tullut kuulemaankin: huippumusiseerausta!

Kategoria: Artikkelit, Päävalikko

Arvio: Nuorta energiaa Sibeliustalossa

28.1.2011 8:41 , Jätä kommentti ,

Sinfonia Lahden konsertti-ilta oli omistettu nuoruudelle, kun Sibeliustalo sai vieraakseen pianokomeetta Andrei Korobeinikovin sekä Sibelius-Akatemiassakin opiskelleen ruotsalaiskapellimestari Stefan Solyomin. Venäläisen pianotaiteen tämän hetken huippunimi Korobeinikov debytoi viime helmikuussa Lahdessa mykistävällä tulkinnalla Rahmaninovin toisesta pianokonsertosta ja saapui nyt mukanaan toinen rakastettu suurteos, Tshaikovskin b-molli -konsertto.

Myös konsertin avausteos oli nuoruuden juhlaa. Benjamin Brittenin 19-vuotiaana säveltämässä Sinfoniettassa on jo täysin kuultavissa englantilaissäveltäjän oma ääni. Rakenteeltaan mestarillisen hiottu teos rakentaa pienten teema-aiheiden varaan hallitun muodostelman, jossa viiltävän sulokkaat, leijuvat pinnat viistävät toisiaan. Teosta halkoivat kamarimusiikilliset taitteet, joista mieleen painui etenkin Jyrki Lasonpalon ja Seppo Linkolan sykähdyttävä viuluduetto. Kapellimestari Solyom nosti teoksen rakenteen hyvin esiin täsmällisellä, hallitulla ja keveällä fraseerauksella, joskin jätti vielä hieman varovaisen kuvan. Lopetus oli huomiotaherättävän tyylikäs, vailla minkäänlaista dramatiikkaa, mikä olikin mitä sopivinta ennen Tshaikovskin mahtikonserttoa.

B-molli -konserton haasteena on äärimmäisen herkkien jaksojen ja herooisten rymistelyiden yhteen sovittaminen. Helposti konsertosta tulee pelkkää puhkuvaa ekshibitionismia, joka jättää teoksen eri elementit irrallisiksi. Korobeinikovin ja Solyomin vastaus oli väkevä osoitus kypsästä ja rohkeasta muusikkoudesta: he jättivät päättäväisesti kaiken perinteisen mahtailun sivuun ja nostivat runollisen, nostalgisen asenteen etualalle. Kokonaisuutta luonnehti laveus ja tyyneys, dramaattiset kulminaatiot koettiin muistumien kaltaisina vailla totuttua kiihkeyttä. Sekä orkesteri että solisti osoittivat kykenevänsä pidättelmään energiaansa, vaikka oktaavijyristely kutsuisi virtuoosiseen esittäytymiseen. Tällainen tulkinta painotti runollisia soolo-osuuksia, joissa Korobeinikov oli täysin elementissään.

Korobeinikovin Rahmaninov-tulkinta Lahdessa sekä vuoden 2008 Skrjabin-levy olivat osoituksia vertaansa vailla olevasta taituruudesta ja musikaalisuudesta. Pehmeä, eloisa kosketus, kontrastoiva ja sävykäs artikulaatio sekä ennen kaikkea fraseeraus ja ilmiömäisen henkevä rubato osoittavat, että kyseessä on herkän, meditatiivisen pianodiskurssin todellinen mestari. Korobeinikovin soittoa luonnehtii vaivattomuus ja luontevuus, jonka puitteissa tekninen suvereniteetti ja syv‰llinen tulkinta ihanteellisesti täydentävät toisiaan. Väliosan prestissimo-taite oli Korobeinikovin henkeäsalpaavan rytminkäsittelyn ja miltei nestemäisen, kimaltelevan fraseerauksen juhlaa. Korobeinikov käsitteli soivia massoja henkevästi ja sirosti, taiturillisesti ja näkemyksekkäästi vailla minkäänlaista briljeerauksen vaikutelmaa.

Finaaliin pianisti otti huomattavan reippaan tempon, joka ihanteellisesti sopi hänen kykyynsä muotoilla soivaa materiaalia. Orkesteri pysytteli hyvin mukana Solyomin täsmällisessä ohjastuksessa, ja etenkin puupuhaltimet pyrähtelivät upeasti Korobeinikovin helmeilevässä vanavedessä. Entä tekninen sankaruus? Korobeinikov oli suhtautunut massiivisiin virtuositeetteihin tyynesti ja teknisellä moittettomuudella mutta osoittanut aina vakuuttavaa itsehillintää. Oli draamallisesti hieno ele, että vasta finaalissa orkesteri ja solisti latasivat näyttävät taitteet täysillä, kuitenkin hallitusti.

Hillitty, poeettinen ja raukea asenne oli tyylikäs vastaus konserton perinteiselle tulkintatavalle. Ongelmallista siinä kuitenkin oli, ettei pysähtynyt, mietiskelevä ote riittänyt rakentamaan ensimmäiseen osaan kylliksi voimakasta draamallista jännitettä, ja kokonaisuus jäi näin ollen episodimaiseksi ja hieman hajanaiseksi. Sen sijaan kahdessa muussa osassa seesteisyys ja lyyrisyys nivoivat osat jäsennellyiksi, eheiksi kokonaisuuksiksi, joihin etenkin  notkeat temponvaihdokset toivat rakenteellista linjakkuutta.

Illan täydensi ilahduttavana tuttavuutena Franz Berwaldin (1796-1868) kolmas sinfonia, lisänimeltään îSinguliËreî, omituinen. Elinaikanaan lähes täysin huomiotta jäänyt Berwald osoitti selkeästi ansaitsevansa paikkansa orkestereiden perusohjelmistossa. Sinfonia muistutti myös, kuinka tärkeää on nostaa esiin myös kaanonin ulkopuolisia säveltäjiä. Solyom vapautui maanmiehensä sinfonian äärellä täysin ja johti teoksen nautittavasti vuolaalla energialla ja konstailemattomalla lostokkuudella. Ilmeikäs, taloudellinen ja selkeä johtamistapa tuki notkeaa temponkäsittelyä ja täsmällistä artikulaatiota, jossa teoksen puhdaslinjaisuus ja omaperäisyys hyvin nousi esiin: Berwaldin klassistiseen idiomiin yhdistyi raikkaan romanttisuuden puitteissa riemastuttavia harmonisia yllätyksiä ja rytmistä leikkisyyttä. îOmituisuuttaî sinfoniaan toivat yllättävät pysähdykset ja paukaukset, jotka kenties olivat syynä yleisössä aistittavaan jonkinasteiseen hämmennykseen. Virkistävän ja jopa modernin vaikutelman jättänyt sinofnia osoitti, että Berwald voisi soida konserttilavoilla selvästi useamminkin.

Kategoria: Arviot, Konsertit, Konserttisuositukset

Taiteet kukkivat Pariisin Cité International des Artsissa

12.1.2011 16:48 , Jätä kommentti ,

Hui-Chun Lin, sello, loop
Chaong-Wen Ting, valosuunnittelu, äänet
Jam Wu, lavasuunnittelu
Hugues Vicent, sello ja elektroniikka

Konsertti oli 11. 1. 2011 Cité International des Arts -säätiön konserttisarjassa, residenssirakennuksen auditoriossa Pariisissa. Sarjassa residenssin saaneet taiteilijat eri puolilta maailmaa esiintyvät toistensa kanssa ohjelmassa paikan päällä syntyneitä teoksia. Idea on mainio – vaikka riski pannukakkuihin on toki olemassa – ja ehkäpä juuri sen vuoksi. Taiteilijoiden heittäytyminen kommunikaatioon vieraiden kulttuurien kanssa voi parhaimmillaan lähentää niitä, jos käytettäisi näin yltiöpositiivista lähestymistapaa.

Kuulemassani konsertissa esiintyi yksi ranskalainen ja kolme taiwanilaista taiteilijaa. Ohjelma rakentui neljästä sellistien Hui-Chun Lin ja Hugues Vicent (kuva 2) improvisaation pohjautuvasta teoksesta, joista kaksi oli enimmäkseen kahden sellon akustista ja monipuolista mahdollisuuksien käyttöä. Elektroniikan käyttö kasvoi illan kuluessa, mikä olikin hyvä ratkaisu, koska alussa sellistien käyttämät tekniikat suorastaan kaipasivat pientä sähköistä lisäpotkua. Kolmannessa  teoksessa oli sellon duettoparina edellisenä päivänä [!] Chaong-Wen Tingin valmistama laseriin perustuva efektilaite, jota Lin soitti sormillaan herkkätuntoisesti. Soitin sijaitsi flyygelin koskettimiston kannen päällä (kuva 3) ja se hehkui lupaavasti infernaalisen punaisena (kuva 1). Neljännessä kappaleessa Vicent siirtyi miksauspöydän ääreen ja Lin palasi sellonsa taakse. Heidän kommunikointinsa vaikutti sujuvan koko illan ajan mutkattomasti, oli soitin sitten mikä hyvänsä. Chaong-Wen Ting vastasi soitinkeksinnän lisäksi myös äänisuunnittelusta, missä materiaalina oli esimerkiksi taiwanilaista toriäänimaailmaa. Tässä viimeisessä kappaleessa Lin käytti myös taitavasti luuppia, mikä antoi teokselle selvästi lisää ulottuvuutta.

Lavasuunnittelun näkyvimmät osat olivat Jam Wun paperileikkaukset, joita oli kaksi lakanan kokoista kummallakin puolella lavaa. Paperileikkausten lävitse oli heijastettuina kuvia lavan takaseinään. Kuvamateriaali rikkoutui läpiheijastettuna kaleidoskooppimaisesti ja ratkaisu toimi teosten tunnelmien kontrasteina tai vahvistajina mainiosti.

Innostuneen yleisön sellistit palkitsivat perustui taiwanilaiseen kansanlauluun perustuneella akustisella ylimääräisellä. Vicent näppäili selloaan kitaratyyliin rytmikkään hauskasti vasten Linin kaunista ja välillä hieman vinksahtaneesti muuntelevaa kansanmelodiaa.

Olin edellisenä päivänä ollut sveitsiläisen ja taiwanilaisen kuvataiteilijan presentaatiossa, josta jäi mieleen varsinkin jälkimmäisen mutkaton lähestymistapa omaan taiteeseensa. Samaa mutkattomuutta oli myös Linin ja Vicentin konsertissa – ja siitä sai nautti samoin mutkattomasti.

Kuvat: Markus Kuikka

Kategoria: Artikkelit, Päävalikko

Jo muinaiset roomalaiset…

10.1.2011 13:08 , Jätä kommentti ,

Musiikkia 1600-luvun lopun Roomasta – concerto grosson syntyajoilta.

Kategoria: Konsertit, Konserttisuositukset

musikFabrik I

9.1.2011 12:09 , Jätä kommentti ,

Tiere sitzen nicht (Bühnenmusik für 200 Instrumente) on 15 muusikon aikaansaama massiivinen ääni-installaatio, joka koettelee perinteistä konserttimuotoa, teatteria lähestyen.

Kategoria: Konsertit, Konserttisuositukset