Rso jatkaa Schönberg-sarjaansa uusklassishenkisellä konsertolla, solistina orkesterin omista riveistä tuleva Uusi Helsinki -kvartetti.
Arvio: Die Nullte
Kunniakkaan Sibelius-sarjan jälkeen Tapiola Sinfonietta osoittautui myös oivalliseksi Bruckner-orkesteriksi. Mario Venzagon turvallisen innostavassa ohjauksessa orkesteri tavoitteli vivahteikkaan moniulotteista sointia, jossa lähes kuulumattomasti kuiskatut rukoukset ja jyristen räjähtävät vaskisaarnat elävät rinta rinnan. Tasokas esitys todisti vahvasti sen, ettei meidän pidä toimia kuten säveltäjä: ”Die Nullte” -sinfoniaa (1863-1864/1869) ei kannata hyljeksiä, vaan se kuuluu tasa-arvoisena jäsenenä yhdeksän muun sinfonian rinnalle. On todellinen onnenpotku suomalaisen Bruckner-tradition vahvistumiselle, että sveitsiläinen Venzago on valinnut Tapiola Sinfoniettan orkesteriksi Bruckner-kokonaislevytyksensä alkupään sinfonioihin. Nollaa ja ykköstä ei muutenkaan kuulla liian usein orkesteriemme ohjelmistossa.
Nollasinfoniassa samoin kuin kahdessa ensimmäisessä messussa (d-molli 1864 ja e-molli 1866) on mahdollisuus ihastella alkuperäisen ”puhdasta” Bruckneria, jota wagnerilainen eros ei ole vielä ryvettänyt. Tulee mieleen omat kävelyretkeni itävaltalaisessa vuoristokylässä, jossa melkein jokaisessa kadunkulmassa vaani toinen toistaan massiivisempi krusifiksi.
Teoksessa on iduillaan kaikki ainekset myöhempiin sinfonioihin ja samalla siitä löytyy ”nuorekasta raikkautta” (säveltäjä oli jo lähes nelikymppinen), jonka Bruckner osasi myöhempien sinfonioiden lukuisissa revisioissa pyyhkiä pois. Schubertin suuren C-duuri sinfonian (1828), koko bruckneriaanisen sinfoniatuotannon itseoikeutetun kummisedän, vaikutus kuuluu erityisen hyvin sinfonian kahden ensimmäisen osan kuulaan avarissa sävelmaisemissa. Toisen osan luonnosmaiseen katkelmallisuuteen Venzago onnistui löytämään ihmeen kaupalla punaisen langan, jonka turvin hän punoi hengittävää pitkää kaarrosta. Scherzo on tanssillisen verevä (ei laisinkaan kirkollinen) ja finaalin toisessa teemaryhmässä on säveltäjälle epätavallista mendelssohnilaista ketteryyttä, joka palaa vasta yhdeksännen sinfonian toisen osan triossa, mutta silloin välittömyyden on korvannut kuumehoureinen painajaistunnelma.
Konsertin alkupuoliskolla hollantilainen huiluvirtuoosi Jacques Zoon tulkitsi Mozartin huilukonserton nro 1 G-duuri. Itseäni kosketti eniten konserton toinen osa Adagio ma non troppo, jonka yöllinen pastoraalitunnelma hahmottui lempeäksi oopperakohtaukseksi: sordinoidut viulut, matalien jousten pizzicatot ja orkesterin huilut kuin solistin heijastumana puutarhalammikosta. Huilistit Hanna Juutilainen ja Heljä Räty kävivät kaihoisaa dialogia Zoonin kanssa, joka kruunasi osan laajalla kadenssilla.
Sopraano Jenni Lättilä Wagner-kilpailun finaaliin
Jugendlich-dramaattinen sopraano Jenni Lättilä on edennyt Wagner-ohjelmistoon keskittyvänä Lauritz Melchior -kilpailun finaaliin Tanskan Aalborgissa. Kahdeksasta semifinalistista loppukilpailuun valittiin neljä kilpailijaa.
Sekä semifinaalissa että tulevassa gaalafinaalissa oli mukana Gregor Bühlin johtama Aalborgin sinfoniaorkesteri. Tanskalaistenori Lauritz Melchiorin (1890–1973) mukaan nimetty kilpailu järjestetään nyt ensimmäistä kertaa.
Orkesterifinaalit radioidaan suorana lähetyksenä Tanskan Radio P2:n kautta. Gaalafinaali kuullaan lauantaina 13. marraskuuta klo 20.30 Suomen aikaa. Ohjelmaa voi kuunnella myös netin kautta täältä.
Kordelinin säätiö jakoi 5,9 miljoonaa euroa
Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto jakoi eilen vuosipäivänään apurahoina ja palkintoina 5,9 miljoonaa euroa. Yleishyödyllinen kulttuurialan rahasto perustettiin maanviljelysneuvos Alfred Kordelinin (1868–1917) testamentin perusteella. Se Read More →
Säveltaiteen valtionpalkinto Liisa Pohjolalle
Valtion säveltaidetoimikunta on eilen myöntänyt vuoden 2010 säveltaiteen valtionpalkinnon, suuruudeltaan 15 000 euroa, pianotaiteilija Liisa Pohjolalle. Samassa tilaisuudessa Pohjola luovutti Erkki Melartin -tunnustuspalkinnon timanttisormuksen muodossa valitsemalleen seuraajalle, pianotaiteilija Tuija Hakkilalle. Testamentissaan Melartin lahjoitti timanttisormuksen annettavaksi naispuoliselle säveltaiteilijalle ja tältä edelleen sopivalla hetkellä seuraavalle luovutettavaksi, ”antamaan voimaa kilvoitteluun taiteilijan uralla”.
Säveltaidetoimikunta toteaa palkintoperusteluissaan:
”Liisa Pohjolaa voi hyvällä syyllä kutsua suomalaiseksi pianon legendaksi. Yli puoli vuosisataa pianotaiteen – ja yleisemminkin esittävän säveltaiteen – huipulla on saavutus, johon kovin moni ei ole yltänyt. Virallisen ensikonserttinsa Pohjola piti Sibelius-Akatemiassa vuonna 1955: Sen jälkeen hän on konsertoinut ja esiintynyt solistina laajasti eri puolilla Eurooppaa. Kamarimuusikkona hän on työskennellyt useiden kansainvälisten huipputaiteilijoiden kanssa. Ei myöskään sovi väheksyä hänen panostaan veljiensä kanssa Duo ja Trio Pohjolassa.
Vaikka Liisa Pohjolan laaja ohjelmisto sisältää pianomusiikin koko kirjon, hänen merkityksensä on kieltämättä suurimmillaan uuden musiikin ilmaisuvoimaisena tulkkina. Hänen reilun kymmenen vuoden takainen lausahduksensa, ”olen aina halunnut tähytä johonkin sellaiseen, mitä kukaan ei ole aikaisemmin nähnyt”, kuvastaa erinomaisesti hänen taiteilijaluonnettaan. Lukuisat suomalaiset säveltäjät, kuten esimerkiksi Kalevi Aho, Erik Bergman, Mikko Heiniö, Pertti Jalava, Usko Meriläinen ja Erkki Salmenhaara ovat saaneet Liisa Pohjolasta erinomaisen tulkin teoksilleen.
Liisa Pohjolasta ei voi puhua mainitsematta hänen mittavaa ja poikkeuksellisen omistautuvaa panostaan suomalaisten pianistien kouluttajana ensin Turussa ja vuodesta 1965 alkaen Sibelius-Akatemiassa, jonka pianomusiikin professoriksi hänet nimitettiin vuonna 1976. Professorinakin hän painotti lasten ja nuorten koulutuksen tärkeyttä varsinaisen yliopistokoulutuksen rinnalla. Eläkkeelle jääminen vuonna 2001 ei suinkaan ollut uran päätepiste, vaan ura jatkui – ja jatkuu edelleen – niin esiintyvänä taiteilijana kuin myös suosittuna, uusia uria aukovana pedagogina.
Liisa Pohjola on saanut uransa varrella tasaiseen tahtiin tunnustuspalkintoja, Jo vuonna 1961 hänelle myönnettiin Folkwang-Leitungspreis Essenissä. Luovan säveltaiteen edistämissäätiön palkinto tuli v. 1974, Madetoja-palkinto v. 1984, Pro Musica-säätiön palkinto 1999 ja Kordelinin säätiön tunnustuspalkinto 2004. Merkittävimmän tunnustuksen työlleen hän kuitenkin sai tänä vuonna, kun levy-yhtiö ALBA julkaisi yhteistyössä YLE:n kanssa kolme CD-levyllistä hänen YLE:lle tekemiään nauhoituksia vuosilta 1969–2004. Monipuolinen, kuitenkin 1900-luvun musiikkiin painottuva ohjelmisto antaa kuulijalle kiistattoman kuvan soittajan pettämättömästä musiikillisesta vaistosta sekä poikkeuksellisen elävistä, temperamenttisista esityksistä.”