Amerikkalainen tähtisopraano esiintyy.
Arvio: Aimard Tapiolassa
Tapiola Sinfoniettan perjantainen konsertti soitettiin tällä kertaa ilman kapellimestaria, ja konserttimestari Janne Nisonen johti orkesteria viulun ääreltä. Tällainen ratkaisu toimi hyvin Nisosen jousiorkesterille sovittamassa Maurice Ravelin (1975–1937) Jousikvartetossa. Tapiola Sinfoniettan jousisto on erinomaisessa kunnossa: intonaatio ja rytminkäsittely oli tarkkaa ja karakterit pääosin kohdallaan, ja esitys monella tapaa inspiroitunut. Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi tehdä jo toimivasta jousikvartetosta jousiorkesterisovitus? Sovituksessa mielestäni menetettiin Ravelin kvartetolle ominainen intiimin yhdessäolon ja sitä kontrastoivan solistisuuden yhdistelmä. Lisäksi soitinnusratkaisut eivät juurikaan muistuttaneet Ravelin omaa orkestrointityyliä, joka on paljon värikylläisempi ja monikerroksisempi. Nyt vastakohtaisuudet ja dissonanssit pikemminkin tasoittuivat kuin terävöityivät.
Väliajan jälkeen jatkettiin Robert Schumannin (1810–1856) musiikin parissa. Vuonna 1851 valmistunut Hermann und Dorothea -alkusoitto (op. 136) perustuu Goethen samannimiseen runoon, jossa kaksi rakastavaista Ranskan vallankumouksen pyörteissä saavat lopulta toisensa säätyerosta ja vanhempien vastustuksesta huolimatta. Schumannin orkesterinkäsittely on taitavaa, ja teoksen lievästä lapsellisuudesta huolimatta – alkusoitossa käytetään mm. Marseljeesi-teemaa – siitä on mahdollista rakentaa kelpo esitys. Tapiola Sinfonietta osoitti olevansa hyvässä iskussa soinnin ja tarkkuuden puolesta, mutta melodian ja fraasien muotoilu jäivät mielestäni liian neutraaleiksi, minkä vuoksi esitys kuulosti lopulta enemmän läpisoitetulta kuin varsinaisesti musiikkiin kantaa ottavalta. Kenties kapellimestari olisi sittenkin ollut paikallaan tähän teokseen?
Konsertin päätösteoksena oli itseoikeutetusti Schumannin Pianokonsertto a-molli (op. 54), jonka solistiksi oli saatu ranskalainen Pierre-Laurent Aimard (s. 1957). Esitys oli sikäli tavallista kamarimusiikillisempi, että kapellimestarin puuttuessa Aimard soitti selkä yleisöön päin ja flyygelistä oli otettu kansi pois kokonaan. Aimardin tulkinta konsertosta oli riisuttu kaikesta sentimentaalisuudesta, ja soitosta pystyi aistimaan, että Aimard oli todella sisäistänyt teoksen struktuurin. Ensimmäisessä osassa (Allegro affettuoso) jäin harmittelemaan, että osa hienoista pianon ja puupuhaltimien duetoista ei aivan onnistunut; tuntui, että puhaltajat ja pianisti eivät olleet aivan pääseet yksimielisyyteen siitä, miten kaksi melodiaa muotoutuu yhdeksi. Toisen osan (Intermezzo: Andantino grazioso) leikkisä tunnelma ja soinnin riittävä kirkkaus olivat mielestäni esityksen parhainta antia. Viimeinen osa (Allegro vivace) oli sinänsä hallittu kokonaisuus, mutta kokonaisuudessaan Aimardin ja Tapiola Sinfoniettan tulkinta konsertosta jäi itselleni hieman etäiseksi.
Tan Dunin kartta
Tällä viikolla Helsingin kaupunginorkesteri esitti ylikapellimestarinsa John Storgårdsin johdolla kiinalaissäveltäjä Tan Dunin ”interaktiivisen konserton sellolle, orkesterille ja videokuvalle” The Map. Solistina teoksessa, jonka kantaesittäjä vuonna 2001 oli kiinalais-amerikkalainen Yo-Yo Ma, toimi ahkerasti maailmalla kiertävä Anssi Karttunen.
The Map:n postmodernista, ”ex-sentrisestä” problematiikasta kiinnostuneille voi suositella Mary Joe Hughesin mielenkiintoista esseetä Boston Collegen The New Arcadia Review -verkkolehdessä. Hughes keskittyy säveltäjän kuvaamaan prosessiin ”sielun keräämisestä”: muistin arkeologian soveltamisesta taiteelliseen ilmaisuun. Konsertto on kartta, koska siitä tuli säveltäjän opas musiikillisten juuriensa jäljittämisessä.
Tan Dunin mielestä hänen vuonna 1981 kohtaamansa Ba gua -rumpalin (joka mitä ilmeisimmin oli soittimensa – kiven – virtuoosi ja pystyi jopa kaksiääniseen ilmaisuun) henki on meissä kaikissa. ”Minulle hän on äänten, kulttuurien ja muistojeni kartta. Uskon, että [konserttoni myötä] kaikki ymmärtävät, että menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa on aina [tämä] kivimies.”
Kun säveltäjä kaksikymmentä vuotta myöhemmin palasi samaan kylään äänittämään tätä suurenmoista muusikkoa, hänelle kerrottiin ”teen jo kylmenneen”, ja traditio oli ehtinyt kuolla sukupuuttoon. Tan Dun ryhtyi silloin ”kurottamaan sydämeeni ja piirtämään kartan, jota voisin käyttää löytääkseni hänet uudelleen”, ja kuvaamaan ja äänittämään kotimaakuntansa Hunanin etnisten vähemmistöryhmien musiikkia.
Video-osuuden myötä teoksella on Hughesin mielestä sekä säilyttävä että uutta luova identiteetti. Sellon tehtävä on olla dialogissa videolla esiintyvien hunanilaismuusikoiden kanssa, ja musiikkinumeroista vain yksi on rekonstruktio, nimittäin säveltäjän itsensä soittama kivirummutusjakso, johon myös orkesterin perkussionistit yhtyvät. Mitä ilmeisimmin on projisoinnit tarkoitus tehdä näyttävästi (ja ennen kaikkea yleisölle näkyvästi), kuten Tan Dunin, Karttusen ja Shanghain sinfoniaorkesterin DVD-taltioinnista voi päätellä.
Tan Dun kuvaa kauniisti hetkeä, jolloin hän päätti säveltää The Mapin antifonin muotoon: hän selitti alun perin kylien ja peltojen väliseen kommunikointiin tarkoitettua ”lentävää laulua” laulavalle nuorelle naiselle, että tämä tulisi laulamaan hyvin kuuluisan sellistin kanssa toisella puolen maapalloa. ”Hänen laulunsa voi olla tuhansien vuosien ikäinen, mutta voimme silti laulaa ja soittaa hänen kanssaan, ja kun olemme kuolleita, tulee monia uusia hänen kanssaan soittavia sellistejä, jotka vievät tätä vanhinta kulttuuria tulevaisuuteen. Tämä on se kartta.” Vuoropuhelu musiikillisten lähteiden ja ihmissielun välillä ei siis katso ajallista tai paikallista etäisyyttä.
Helsingissä keskiviikkoillan yleisö otti teoksen innostuneesti vastaan. Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampila vertaa sävellystä Stravinskin Kevätuhriin ja sanoo sen olevan ”varmasti viime aikojen kaikkein jännittävimpiä ja kiehtovimpia uusia suuria orkesteriteoksia”. Entä mitä maailmalla on kantaesityksen jälkeen sanottu? Washington Postin Gail Wein kiittelee (vuonna 2005) elävän ja nauhoitetun äänen ja videon yhdistelmää, joka ulottuu sukupolvien ja kulttuurien, vuosien ja mannerten yli. Ionartsin Charles T. Downey keskittyy kehumaan kiehtovaa värimaailmaa, etenkin lopun kivikvartettia.
Toisenlaisiakin ääniä on kuultu. ”The Map pyrkii sekä dokumentoimaan vanhaa kiinalaista taidetta että pitämään sen elävänä modernin teknologian avulla. Kuitenkin perinteiset, videoaladobiin säilötyt esitykset vaikuttavat etnomusikologisen museon näyttelyesineiltä elävän sinfoniaorkesterin rinnalla. […] Partituurin parasta antia on sen värikäs ja mielikuvituksellinen kirjoitustapa, joka käyttää suurta määrää erikoisefektejä antamatta niiden liukua pelkäksi koristeluksi”, kirjoittaa Guardianin George Hall 23.3.2009.
Telegraphin Ivan Hewettin mielestä kappale alkoi lupaavasti, mutta ”ennen pitkää hennot ja kiinnostavat äänet antoivat tietä suurille ja kliseisille sellaisille […] Teoksessa oli yksi liikuttava hetki, kun solisti (erinomainen Anssi Karttunen) kaiutti korkeaa, epäsentimentaalista kansanlaulantaa jousten luodessa harmonista sädekehää. Mutta jälleen tarve hurmata meidät melulla ja spektaakkelilla voitti […] Tan Dunin pyrkimykset ovat olleet kiitettäviä: hän on elänyt maalaisten joukossa, todistanut ikivanhoja rituaaleja ja kärsinyt kulttuurivallankumouksen keskellä. Siksi onkin erityisen merkillistä, että hän haluaa lisätä nouveau riche -orkesteriverhoilun johonkin niin pelkistettyyn ja niin totuudelliseen.”
Youtubessa voi katsoa dvd:lle taltioitua esitystä Fenghuangista Hunanista, josta artikkelin kuvakin on. Tan Dunin muita puhuttavia teoksia ovat esimerkiksi vesi- ja paperikonsertot.
Pro Musican nuoret muusikot
Pro Musica säätiön vuoden 2010 nuoret muusikot musisoivat.
Viuluakatemian koesoitto 26.9.
Savonlinnan Musiikkiakatemian yhteydessä toimiva Viuluakatemia, joka toimii Suomen Kulttuurirahaston myöntämällä tuella, etsii nuoria noin 9–18 -vuotiaita lahjakkaita suomalaisia viulisteja nelivuotiseen koulutukseen.
Koesoitossa, joka järjestetään sunnuntaina 26.9. Turun konservatoriolla (Linnankatu 60), esitetään kaksi erityylistä kappaletta. Lisätietoja hakemisesta voi lukea täältä.
Viuluakatemian opettajien Elina Vähälän ja Janne Malmivaaran haastattelun voi lukea täältä.