Periodiliikkeen guru ja Rso:n oma konserttimestari.
Saariahon klarinettikonsertto
Ylen tilaaman Kaija Saariahon klarinettikonserton kantaesitys.
Arvio: Hienoja esityksiä, väkinäinen konsepti
Onko olemassa vakuuttavaa musiikillista syytä esittää Leos Janácekin ja Beat Furrerin teoksia samassa konsertissa? Helsingin kamarikuoron ja Uusinta-kamariyhtyeen yhteistyökonsertin kapellimestari Nils Schweckendiek esittää blogissaan hienovireisiä sosiologis-filosofisia pohdintoja yllättävän rinnastuksen tueksi. Konsertin kuunneltuani minulle silti jäi tunne, että säveltäjien tilalle olisi voitu vaihtaa lähes kuka tahansa muu sukupolvensa edustaja, ja konsepti olisi toiminut melkein yhtä hyvin. Konsertin positiivisin anti tuntui olevan se, että se tarjosi mahdollisuuden tutustua harvemmin kuultuihin teoksiin tasokkaina esityksinä.
Itselleni teki aivan erityisen vaikutuksen konsertin toisen puoliajan avannut Beat Furrerin pieni kuoroteos enigma vuodelta 2006. Leonardo da Vincin tekstifragmentteihin perustuvassa kirkassointisessa teoksessa sekakuoro on asettautunut neljään ryhmään ympäri salia. Se muodostaa kuulijoiden ympärille eräänlaisen suojelevan musiikillisen mandalan. Teoksen tekstikatkelmien unenomainen hämäryys kontrastoituu jännittävällä tavalla musiikin läpikuultavaan selkeyteen. Helsingin kamarikuoro osoitti kautta koko konsertin ammatillista muuntautumis- ja eläytymiskykyä Janácekin perinteisempää kuorosatsia edustavasta nuoruudenteoksesta Sinisorsa (1885) Furrerin voices-still –teoksen instrumentaaliseen hälytekstuuriin. Anna Kuvajan laulajia oivallisesti tukeva pianismi kosketti Janácekin riipaisevassa Elegiassa Olga-tyttären kuoleman johdosta (1904).
Uusinta-yhtyeen muusikot ovat edelleen hioneet suorituskykyään Furrerin spur-teoksen parissa sitten Viitasaaren kesän 2009 esityksen. Spur samoin kuin sen sisarteos still antaa kuulijalle vastaavanlaisen huimauksen tunteen kuin istuminen vauhtiaan kiihdyttävässä lentokoneessa juuri ennen lentoonlähtöä. Furrer ei kuitenkaan päästä koneitaan irti maasta, vaan ne jatkavat tärisevää ja nykivää kulkuaan ilman määränpäätä. Uusinta on huimaa vauhtia tavoittamassa keskieurooppalaisten nykymusiikkiyhtyeiden teknis-ilmaisullisen tason. Kapellimestari Nils Schweckendiek on kultivoitunut johdattaja ulos suomettumisen rämeistä.
Kiinnostava tuttavuus oli konsertin aloittanut Janácekin myöhäistuotantoa edustava laulusarja Rikadla (Lastenloruja) 9 laulajalle ja soitinyhtyeelle. Maanläheisen rempseä sävelkieli muistuttaa mestarillista Sinfoniettaa, jonka Janácek sävelsi samana vuonna (1926). Rikadlan soitinnus on täynnä herkullisia yksityiskohtia: huhuileva okariina, Päivi Kiljalan ja Mikko Raasakan kirpeän läpitunkevat es-klarinetit, Aapo Juutilaisen jämerän itsepäinen kontrabasso. Sarjakuviin pohjautuvien runojen leppeä huumori ei minulle täysin avautunut suomennoksina. Voin vain kuvitella, että tsekinkielellä runojen maailma on varmasti rikkaampi assosiaatioista ja niiden riimitykset purevat nasevasti kuin jossakin Tiitiäisen satupuussa. Lapsen maailmaan ei kuulu oopperoiden dramaattisuus tai jousikvartettojen maaninen demonisuus.
(Ainakin) seitsemän musiikkiuran mies
”Poikkeuksellista saattaa olla se, että minulla on ollut viime 50–60 vuoden aikana seitsemän yhtäaikaista uraa musiikissa”, sanoo Gunther Schuller Guardianin Tom Servicen henkilökuvassa. ”Enemmän kuin Leonard Bernsteinilla”, hän lisää.
Schulleria tunnetaan Suomessa vähänlaisesti. Jazzpiireissä hänet muistetaan ns. third stream- ja cool jazz -musiikeista: käyrätorvisti Schuller muun muassa soitti Miles Davisin Birth of the Cool -levyn vuonna 1950 äänitetyillä raidoilla. Samoihin aikoihin ura klassisen musiikinkin parissa oli hyvässä nousussa, sillä kornisti esiintyi myös Arturo Toscaninin johtaman Metropolitan-orkesterin ja NBC-sinfoniaorkesterin riveissä.
Tässä siis yksi ura. Kenties tärkeämpiä ovat kuitenkin olleet urat säveltäjänä ja kapellimestarina. Avantin Suvisoitossa kuusi vuotta sitten vierailleen säveltäjä-Schullerin musiikkia voi kuulla UMOn konsertissa 21. lokakuuta Korjaamon Vaunusalissa. Hän on muun muassa säveltänyt luultavimmin ensimmäisen atonaalisen jazzkappaleen Jumpin’ in the Future vuonna 1947.
Nimike ”third stream” (jolla tarkoitetaan klassisen- ja jazzmusiikin tekniikoiden yhdistämistä) on peräisin Schullerin luennolta viisikymmenluvun lopulta. Myöhemmin hän määritteli genreä kiertoteitse: se ei esimerkiksi ole jazzia jousivahvistuksin, tai jazzia fuugamuodossa, tai fuugaa jazzmuusikoiden soittamana. Yhtymäkohdan ajatuksiinsa Schuller löysi Béla Bártokin tavasta käyttää unkarilaisen kansanmusiikin elementtejä sävellyksissään.
Kapellimestarina Schulleria (joka on kirjoittanut aiheesta tärkeän oppikirjan The Compleat Conductor) ihailee kuuleman mukaan myös Jorma Panula. Näinä päivinä Schuller on johtanut muun muassa Charles Ivesin ”kauhistuttavan vaikean” neljännen sinfonian Skotlannissa. Vierailujen ohella hän toimii Washingtonin osavaltiossa sijaitsevan Spokanen Bach-festivaalin taiteellisena johtajana.
Entä ne loput viisi? Levyjen tuottamisen, musiikin kustantamisen ja tutkimisen lisäksi Schuller on kirjoittanut kaksi merkittävää kirjaa jazzin historiasta.
Keller-kvartetti
Mestarillinen uusi ja vanha musiikki kohtavat.