Georg Kallweit on tullut tunnetuksi etenkin roolistaan Akademie für Alte Musik Berlin -yhtyeen konserttimestarina. Vuonna 2010 hän toimii Suomalaisen barokkiorkesterin päävierailijana, johtaen konsertteja konserttimestarin paikalta. Seuraava konsertti on 30.5. Helsingin Vanhassa kirkossa, ja sen teemana on Englanti.
Georg Kallweit on kotoisin itämeren rannalla sijaitsevasta Greifswaldista, jossa on vuosikymmenten ajan järjestetty perinteikäs Bach-festivaali. Lapsena hän kävi kuuntelemassa vanhempiensa kanssa festivaalin konsertteja, ja toisinaan muusikoita myös majoittui Kallweitien kodissa. Ahaa-elämyksen alkuperäissoittimiin ja esityskäytäntöihin liittyen Georg Kallweit kertoo saaneensa erään muusikkovieraan tuomasta Nikolaus Harnoncourt’in johtamasta Bach-kantaattilevystä. Tuosta vallankumouksellisesta Bachin kantaattien levytyssarjastahan lukuisten muidenkin barokkimuusikoiden innostus on alkanut. Kuultuaan kyseisen levyn Kallweitin suhde barokkimusiikkiin muuttui peruuttamattomasti, ja hän päätyikin vanhojen soittimien pariin jo suorittaessaan modernin viulun opintojaan Berliinin Hanns Eisler -korkeakoulussa 1980-luvulla.
Periodisoittimissa Georg Kallweitia miellyttää erityisesti niiden hyvä yhteissointi esimerkiksi viulun ja oboen välillä. Hänelle moderni viulu on tosin aivan yhtä mieluinen soitin kuin barokkiviulukin, mutta jälkimmäinen sopii suolikielineen yksinkertaisesti paremmin vanhaan musiikkiin. Työnkuvastaan konserttimestarina hän sanoo, että tärkeintä on hyvien ohjelmakokonaisuuksien tekeminen ja muusikoiden motivoiminen sekä harjoituksissa että konserteissa. Muusikoilla täytyy olla vapaus spontaanien ideoiden esille tuomiseen, jotta musiikin esittäminen olisi elävää ja hauskaa. Georg Kallweitin mukaan uutta ohjelmistoa harjoitettaessa on toki hyvä tietää teosten taustoista, mutta vielä tärkeämpää on löytää kappaleen vahvuudet ja heikkoudet. Hyvät ideat pitää tuoda mahdollisimman selkeästi esille, ja heikommat kohdat pitää puolestaan käsitellä sisältöä luoden niin, että yleisö ei niitä edes havaitse. Tämä on tärkeää, sillä Kallweitin mukaan Bach on säveltäjistä lähes ainoa, jonka teoksissa ei juurikaan ole heikkouksia.
Vanhan musiikin maailmassa puhutaan usein eri maista tulevien yhtyeiden selkeästi erottuvista kansallisista tyyleistä. Georg Kallweit harmittelee kuitenkin, että soitto on tälläkin alalla mennyt tyylillisesti turhan yhtenäiseksi. Kuitenkin hän katsoo, että saksalaiset soittavat saksalaista musiikkia parhaiten, ranskalaiset ranskalaista, italialaiset italialaista, jne. Ranskalaista musiikkia hän pitää erityisen kauniina, mutta hieman tylsänä. Saksalaista musiikkia puolestaan leimaa aina kielestä tuleva kulmikkuus ja selkeys. Edellisessä yhteisessä konsertissaan Georg Kallweit ja Suomalainen barokkiorkesteri esittivät vähän kuultua wieniläistä barokkia. Uusien teosten löytäminen on Kallweitin mielestä ”jännää”. Hän näkee itsensä ennen muuta viihdetaiteilijana, joka jakaa tarinoita ja elämyksiä yleisön kanssa, eikä koe ohjelmiston laajentamiseen liittyvän ammatillista velvollisuutta. Varsinainen tutkimustyö kuuluu hänen mukaansa musiikkitieteilijöille.
Klassisen musiikin ja etenkin viulunsoiton koulutuksesta Georg Kallweitilla on varsin selkeät näkemykset. Hänen mielestään pelkkiä barokkiviulisteja ei pitäisi lainkaan kouluttaa, sillä niin harvoille on tarpeeksi töitä. Se joka haluaa erikoistua vanhaan musiikkiin ottaa kyllä itse asioista selvää. Sen sijaan kaikille moderneille viulisteille pitäisi Kallweitin olla pakollisena vähintään puoli vuotta vanhojen soittimien ja esityskäytäntöjen opetusta. Tästä saatu tietopohja olisi hänen mielestään ehdottomasti tarpeen työelämässä.
Suomalaisia muusikoita Kallweit kiittää hyvästä asenteesta ja nopeasta omaksumiskyvystä. Suomalaisen barokkiorkesterin muusikot tosin vaihtuvat paljolti eri projekteissa, mutta jatkaminen on silti yllättävän helppoa. Jousisoittajien tasoa hän kehuu yleisesti varsin korkeaksi, mutta puhaltajien kohdalla hän kuulee toisinaan kaikuja uransa alkuajoilta. Hän on havainnut Suomessa leimallisena sen, että useat muusikot soittavat sekä moderneja että vanhoja soittimia. Tästä seuraa sekä hyviä että huonoja puolia; muusikoiden into on kova, mutta vanhojen soittimien hallinta kärsii joskus rutiinin puutteesta. Kallweit kiittelee vuolaasti suomalaisten ystävällisyyttä ja lämminsydämisyyttä ja kertoo palaavansa tänne erittäin mielellään.
Kansallisoopperan Peter Grimesin toinen Grimes, yhdysvaltalainen Howard Haskin teki maanantai-iltana vangitsevan ja vaikuttavan suorituksen yhdessä 1900-luvun tärkeimmistä pääosista. En kuullut roolia ensi-illassa laulaneen, suuresti arvostamani Jorma Silvastin esittämänä, mutta ainakin Haskin teki Grimesista suurenmoisen kokemuksen. Alun lievän prässäämisen jälkeen hänen äänensä toimi ja kantoi upeasti, vivahteikkaasti ja syvän koskettavasti Kansallisoopperan salissa. Hän kykeni tavoittamaan Grimesiinsa aidon emotionaalisesti, vailla pienintäkään ylitulkinnan vaaraa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Haskinin afrikkalaisamerikkalainen tausta toi uuden ulottuvuuden yksilön ja yhteisön väliseen juopaan. Väärinymmärrettynä ja hyljeksittynä henkisen tasapainonsa menettävä Grimes erottui yhteisöstä tavallista voimakkaammin.
