Säveltäjä Olivier Messiaenin vaimo, muusa ja monien pianoteosten kantaesittäjä Yvonne Loriod kuoli maanantaina 86 vuoden ikäisenä. Hedelmällisen säveltäjä–esittäjä -suhteen tuloksena syntyi kahden suurimuotoisen sooloteoksen (Vingt regards sur Read More →
Oli valitettavaa, että Kimmo Hakolan (s. 1958) uusi sinfonia ei pitkän sairasloman vuoksi valmistunut RSO:n keskiviikkoiseen konserttiin. Tilalla esitetyt Hakolan kaksi tuoretta teosta – KIMM (2008) ja Maro (2006) – paikkasivat kuitenkin puutetta hyvin. Kumpikaan teoksista ei ennestään ollut helsinkiläisyleisölle tuttu, ja molemmat kappaleet valottivat osuvasti Hakolan nykyistä musiikillista maailmaa.
KIMM-teoksen käsiohjelmatekstissä Hakola heittäytyy lennokkaaksi: ilmaukset ”horisontti”, ”taivaanlaki”, ”nadiiri”, ”suhteeni polyfoniaan” ja ”uudet musiikilliset maisemat” virittivät kuulijan odotukset korkealle. Kappaleen alkupuoli oli kuitenkin varsin vaatimatonta musiikkia, jossa yksinkertaiset diatoniset melodia-aiheet vaelsivat staattisten sointupintojen yllä. Teos ei näyttänyt tarjoavan sen paremmin kiehtovia visioita kuin suuria sävellysteknisiä taidonnäytteitäkään.
Sitten tuli kuitenkin yllätys. Vaskien vihlovat rääkäisyt ilmestyivät dissonoivaksi kontrapunktiksi aiemman musiikin ylle. Tämän jälkeen teos eteni monenlaisten tilanteiden kautta rauhalliseen päätökseen. Kappaleen pitkä linja rakentui huikeasti, ja erilaiset musiikilliset ainekset nivoutuivat saumatta yhteen saman kaarroksen alle. Teoskommentin vihjaamaa lineaarista kontrapunktia KIMM ei kovin paljoa tarjonnut, mutta ehkä polyfonian voi tässä yhteydessä ymmärtää laajemmin: se on myös erilaisten musiikkien vuoropuhelua saman teoksen sisällä.
Maro (2006) on ohjelmakommentin mukaan paitsi musiikillinen merikuva, myös säveltäjän kommentti Itämeren saastumista vastaan. Kiusallisia taiteellisia ja juridisia kysymyksiä nousi kuitenkin pintaan; kappaleen kaunis alkupuoli kun toi kovasti mieleen Hakolan samoihin aikoihin syntyneen huilukonserton. Maron keskivaiheen vellovat sointikentät sekä lopun hakkaavat huipennukset olivat toki tehokkaita, mutta aivan vakuuttavaa kokonaiselämystä teos ei antanut.
Radion sinfoniaorkesteri oli lennokkaasti mukana Hakolan teosten käänteissä.
Johannes Brahmsin 50-minuuttinen toinen pianokonsertto (1881) lukeutuu pianokonserttokirjallisuuden kaikkein vaativimpiin haasteisiin. Teoksen pianotekniset vaikeudet ovat mittavia, ja järkälemäisen muodon hallinta tuottaa jokaiselle pianistille päänvaivaa.
Nuori solisti Roope Gröndahl (s. 1989) selvisi tehtävästään suvereenin tyylikkäästi. Hän selvitti vakuuttavasti soittimelliset haasteet, ja hänen luontaisen musikaalisuutensa kantoi esityksen alusta loppuun. Kehittymisen varaa Gröndahlin soitossa toki vielä on. Konserton ensimmäisen ja toisen osan jylhä sinfonisuus ei tulkinnasta aivan vielä välittynyt, ja myös eri aiheiden karakterisointi voisi olla vielä vahvempaa. Parhaiten Gröndahlin temperamentille sopi teoksen finaali, jossa Gröndahl tavoitti erinomaisesti kepeän lyyriset grazioso-sävyt. RSO hoiti konserton mittavan orkesteriosuuden sooloineen taidokkaasti.
Berliinin filharmonikot esittivät kapellimestari Sir Simon Rattlen johdolla Sibeliuksen neljä ensimmäistä sinfoniaa helmikuun konserteissaan Berliinin filharmoniassa. Digital Concert Hallin kautta nautittuna konsertit ylittivät odotukseni sekä musiikillisesti, että nettiteknisesti. Konserttien alkusoittoina toimineet György Ligetin ja György Kurtágin teokset, sekä Mitsuko Uchidan upeat Beethovenin konsertot välittyvät hienosti. Aivan samaan kuin konsertti-DVD:llä ei toki vielä päästä, ja korkein lähetyslaatu vaatii nopean nettiyhteyden, mutta soinnissa on jo sen verran syvyyttä, että musiikista voi nauttia.
Rattle ja filharmonikot toteuttavat sinfonioissa hyvin uskollisesti Sibeliuksen alkuperäispartituuria. Paikoin saattaa todeta, että Rattle tuntee suomalaisvetoisen esittämistradition hyvin. Hän kuitenkin toteuttaa selvästi omaa näkemystään, jossa nuottikuva hallitsee, mutta ei kahlitse. Kaikkein jännittävintä on kuitenkin kokea filharmonikkojen paneutuva ote jokaiseen kirjoitettuun nuottiin, kaareen, viivaan, pisteeseen ja esitysohjeeseen.
Varsinkin ensimmäisessä sinfoniassa säveltäjän melko perinteinen klassisesti myöhäisromanttinen kirjoitustyyli on orkesterille tuttua, ja ilmaisu on hyvin luontevaa. Sibelius näyttäytyy jonkinlaisena pohjolan wagneriaanina, joka selvästikin tuntee saksalaisen romantiikan tradition, mutta ottaa siihen persoonansa mittaisen etäisyyden. Berliinin filharmonikkojen otteessa on tunnetusti kamarimusiikillisuutta, ja Rattlen intensiivisessä otteessa muusikot lisäksi syttyvät intohimoiseen tulkintaan. Kamarimusiikillinen rohkeus ja romanttinen rubato tuo soittoon paikoin lievää epäyhtenäisyyttä – Sibelius-soitto ei ole berliiniläisten jokapäiväistä leipää. Toisaalta hienot soolot, ylellinen soinnillinen ja musiikillinen kvaliteetti sekä virtuoosisuus ovat kaikki korkeinta luokkaa. Soittajien ja kapellimestarin välinen musiikillinen kommunikointi tuo sinfonian koko monitasoisen draaman hienosti esille, ja helmikuun esitys on varmasti yksi hienoimmista ensimmäisen sinfonian konserttiesityksistä ikinä.
Toisen sinfonian esitys kohoaa vähintään samalle tasolle kuin ensimmäisen. Ensimmäisen osan mosaiikkimainen alkupuolisko soljuu luontevasti, ja koko osan kaarros piirtyy klassisen tasapainoisesti romanttista hehkua unohtamatta. Hitaan osan pizzicatot soljuvat pakottomasti, vanhan viisaan tietäjän lailla laulavat fagotit ja klarinetit lämmittävät pakkasilmaa vastaan; vaskien leiskahduksille annetaan aikaa nautittavasti. Kiihdytykset ovat ehkä minun makuuni turhankin rajuja, mutta Rattlen tulkinnat tuntuvat nuottikuvaan verrattuna hyvin perustelluilta. Scherzon ja finaalin yhteenliittymässä pohjoisen kansan taistelu luonnonvoimia ja vihulaista vastaan saa asiaankuuluvan kansallisromanttisen ilmeen, ja filharmonikkojen soittajien heittäytymistä tähän voitonsinfoniaan on ilo seurata. Kun kolmen sävelen motiivi d–e–fis viimein lopussa kohoaa vapautumista julistavaan neljänteen säveleen, g:hen, liikutus salissa välittyy jopa netin kautta seurattuna. Parasta tässäkin 20. helmikuuta nauhoitetussa konsertissa on, että samalla rahalla saa Ligetin San Francisco Polyphonyn ja Uchidan Beethoven 4. konserton upeat esitykset.
Kolmannen sinfonian kohdalla Berliinin filharmonikot tekevät historiaa soittamalla sen nyt ensimmäisen kerran. Teos on klassiseksi luonnehditusta kepeämmästä otteestaan huolimatta yhteissoitannollisesti yksi vaikeimmista Sibeliuksen sinfonioista, ja valitettavasti täytyy sanoa, että se kuuluu myös filharmonikkojen soitossa. Eri sektioiden ja tekstuurielementtien eriaikaisuudet tuntuvat erityisesti verrattaessa berliiniläisten Sibelius-soittoa samoissa konserteissa esitettyihin Beethovenin konserttoihin (ehkä lähes täydellistä ensimmäistä sinfoniaa lukuun ottamatta).
Hieman moitittuani joudun kuitenkin jälleen toteamaan, että muodon klassinen tasapaino sekä Emmanuel Pahudin johdatteleman puupuhallinryhmän hienot soolot antavat kolmannelle sinfonialle hyvin miellyttävän ja luontevan ilmeen. Ensimmäisen osan kehittelyjakso sekä viimeisen osan aina vaikea Scherzo äkillisine temponvaihdoksineen näyttäytyvät sarjana ilmeikkäitä, selvästi karakterisoituja jaksoja, joiden yli Rattlen luoma kiihkeä intensiteetti kantaa hyvin. Vaikka esimerkiksi Berglundin ja Helsingin kaupunginorkesterin legendaarisessa levytyksessä kolmas sinfonia kohoaa aivan omiin sfääreihinsä, tässä Rattlen ja BPh:n historiallisessa konserttitallenteessa on sellaista partituurille uskollista luontevuutta ja keveyttä, josta on vaikea kuvitella enää parannettavan.
Kolmas sinfonia on haastava osittain myös sen vuoksi, että siinä Sibelius on musiikillisesti jopa kauimpana berliiniläisille niin tutusta saksalaisromanttisesta traditiosta. Neljännen sinfonian ”vaikeus” on hyvin erilaista. Siinä on itse asiassa useita hetkiä, jotka voidaan nähdä myöhäisromanttisen ekspressiivisyyden ja Wienin toisen koulukunnan heijastuksina sibeliaaniseen sielunmaisemaan – mikä jälleen kerran asettaa Sibeliuksen historiallisesti modernistien joukkoon, syntyihän sinfonia samoihin aikoihin kuin esimerkiksi Arnold Schönbergin käänteentekevä Pierrot Lunaire. Berliiniläisten tulkitsemana yhteys varhaiseen jälkitonaalisuuteen on varsin selvä, ja nyt orkesterin soitossa on myös kolmanteen sinfoniaan verrattuna enemmän tarkkuutta.
Rattle on paneutunut selvästi hyvin työhönsä (ja on toki johtanut 4. sinfoniaa ennenkin). Motiiviset yhteydet, temposuhteet, fraasien välinen dramaturgia ja balanssi ovat huolella valmistettuja, ja yksittäiset soittajat tuntuvat pääosin hyvin tuntevan paikkansa partituurissa ja Sibeliuksen syklisessä narraatiossa (jossa samat ajatukset toistuvat hieman muuntuneena uusissa yhteyksissä ja merkityksissä). Esitys on siis todella hieno, vaikka Karajanin saman orkesterin kanssa vuonna 1965 tekemän levytyksen shamanistisuuteen ei ihan ylletäkään. Kaiken kaikkiaan neljäs sinfonia, yhdessä kolmen varhaisemman kanssa, antaa odottaa pian käsillä olevasta Sibelius-konsertista suurta tapausta. Mitä syntyykään, kun Rattle ja berliiniläiset keskittyvät kokonaisen viikon pelkkään Sibeliukseen? Siitä lisää toukokuun 22. päivän jälkeen!
“One time when I was with Frank,” Richards told me, “Pavarotti was there. Frank says, ‘Luciano, I have a technical question for you. When you’re singin’ really loud and you wanna get soft right away, what do you do?’ ‘That’s easy,’ Luciano said, ‘you shutta your mouth.’”
”I was beau—tiful… I was rich”, laulaa Kreivitär Thomas Adèsin ensimmäisessä, maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen menestyneessä oopperassa Powder her face. ”They wrote songs about me”, hän jatkaa, mistä innostuneena paikalla oleva sähkömies esittää yhden oopperan herkullisimmista sooloista, Noël Coward -tyylisen pastissin.
Ooppera kertoo Argyllin herttuatar Margaretin, seurapiirihahmon ja ”vuoden debytantin 1930”, näyttävään avioero-oikeudenkäyntiin johtaneen tarinan. Syytöksien avioliiton ulkopuolisista suhteista tueksi esitettiin polaroid-kuva, jossa Margaret suorittaa fellaatiota alastomalle (mutta päättömälle) miehelle. Tämä toiminto on dekadenssin vertauskuvana teoksen keskiössä ja esiintyy näyttämöllä monin konkreettisin ja viitteellisin tavoin. Niinpä oopperaa ei voi suositella lapsille tai herkkähermoisille, muttei pidä sivuuttaa raflaavan teoksen vakavaa pohjavirettä: kyseessä on ihmisten tirkistelynhalua, harvojen onnekkaiden tähtistatukseen nostamista ja sielä vääjäämättömästi ja armottomasti suistamista tarkasteleva moraalinäytelmä ja satiiri.
Lontoon kuninkaallisen oopperan produktio on monella tapaa riemastuttava. Adèsin teos on sävelkieleltään hyvin kompleksinen ja vaatii esittäjistöltään suvereenia virtuositeettia ja heittäytymistä tunnelmasta toiseen. Orkestraatio 15-henkiselle kokoonpanolle tuo mieleen Brittenin Aldeburghiin suunnitellut näyttämöteokset, tosin nyt jousikvintetin, vaskien, harpun ja pianon lisäksi mukana on broadway-tyylistä puupuhallinsektiota mukaellen kolme bassoilla, kontrabassoilla ja saksofoneilla tuplaavaa klarinetistia, joilla on monia herkullisia kuoroja. Lyömäsoittajan arsenaaliin kuuluu muun muassa ovikello, pyykkilauta ja säpäleiksi iskettävät posliinilautaset.
Loistavat soittajat kapellimestari Timothy Redmondin johdolla taipuivat sekä musikaaleista lainattuihin haikeisiin filleihin että avantgardistisen raastavaan ilmaisuun. Virtuositeettia ei puutu myöskään laulajille kirjoitetusta musiikista, ja ensemblen äärimmäiset rekisterinvaihdokset, falsetit, nuotinnettu nauru, polyrytmit ja niin edelleen vakuuttivat. Lauluosuuksista kunnialla selviytyminen ei kuitenkaan jäänyt pääasiaksi, vaan myös näyttelijäntaitoihin oli miehityksessä satsattu. Ensemblen kolmen laulajan on suoriuduttava yhteensä neljästätoista eri sivuroolista. Koloratuurisopraano Rebecca Bottone ja mainittu sähkömies, tenori Iain Paton, loistivat – haluaisinpa nähdä jälkimmäisen usein tekemänsä Albert Herringin roolissa.
Myös Carlos Wagnerin henkilöohjausta ja slapstick-elementtien ajoitusta sopii kiitellä. Conor Murphyn kiinteän lavastuksen keskeinen elementti on ylöspäin kapenevien portaiden ja jättimäisen puuterirasian (jonka vuoteesta Kreivitär aina uudelleen Venuksen lailla nousee) lisäksi mekaaninen ”matkamittari”, johon taantumien kautta etenevän tarinan vuosiluvut ilmestyivät. Kun menneeseen aikaan juuttunut antisankaritar (”There is no style. There is no elegance. No one entertains any more.”) lopulta heitetään ulos hotellistaan maksamattomien laskujen vuoksi – ”Your time is up”, laulaa hotellinjohtaja – menee laskuri nollaan. Alkaako kaikki siis alusta?
Ilta oli viihdyttävä ja puhuttelevakin, mutta Adèsin musiikkia en taaskaan osannut ottaa täysin varauksetta vastaan. Hyperaktiivinen orkestraatio on välillä nokkela rasittavuuteen asti, ja monimutkaisen kontrapunktin keskellä tarinan seuraaminen on ilman tekstityslaitetta työlästä. Musiikilliset pastissit toimivat sellaisinaan hyvin, mutta minun on vaikea päästä käsiksi siihen, mikä säveltäjällä on ”ihan omaa”. Hyvin taidokkaasti kokoon pannun teoksen arvo on kuitenkin kiistaton, niin hyvin se toimii välineenä yleisinhimillisten tuntemusten työstämiseen.
Covent Garden on nykyisellään ilahduttavan epäelitistinen laitos, ja halvimmat liput suuriinkin oopperoihin maksavat yhdeksän puntaa. Adèsia esitetään pienen Linbury-studion rennossa ilmapiirissä: katsomossa vierustoverini lueskelivat sanomalehteä ja siemailivat siideriä ennen esitystä. Nykyteosten esittäminen auttaa varmasti osaltaan välttämään taidemuodon marginaalistumista.
London Symphony Orchestralla ja Valeri Gergievillä oli kiireinen viikko. Keskiviikon konsertista lisää tuonnempana, mutta tiistaina pääsin seuraamaan Messiaenin Turangalîla-sinfonian harjoitusta LSO:n hankkimaan dekonsekroituun St Luke’s -kirkkoon, jota orkesteri käyttää myös erilaisiin yleisökasvatusprojekteihin. Muistan hyvin tämän huippukokoonpanon Lontoon-oppivuosiltani, ja harjoitusta oli mielenkiintoista seurata. Gergiev, joka oli ensin käyttänyt puolisen tuntia Debussyn Prélude à l’après-midi d’un faune detaljien hiomiseen, enimmäkseen viittoi nyt parilla sormella Turangalîlan läpi. Passiivisesta otteesta huolimatta musiikki kuulosti lähestulkoon valmiilta: joko orkesteri tuntee teoksen erinomaisesti, tai soittajat ovat sekä solistisesti että sektioina huippuluokkaa, tai molempia.
Matkalla St Lukesiin poikkesin Céleste Boursier-Mougenotin huippusuosittuun näyttelyyn Barbican-keskuksessa. Kaarevan käytävän toiseen päähän on tehty asumus, jossa pikkulinnut saavat vapaasti lennellä ja hyppiä ympäriinsä ja levähtää sähkökitaroiden ja -bassojen ja lyömäsoitinlautasten päällä. Soittimet ovat vahvistettu, joten installaatio on lintujen normaaliaskareissaan synnyttämän musiikin elävä äänimaisema. Viehättävää.
Faunin iltapäivä avasi keskiviikkoillan konsertin, ja siinä tähtenä loisti soolohuilisti Gareth Davies. Joskus huilistit tuntuvat kuvailevan pikemminkin melko reippaan oloisen faunin aamupäivän askareita kuin kuuman iltapäivän raukeita unia. Davies korosti sameaa väriä, joka syntyy kompensoimalla sävellyksen aloittavaa, huilun luonnostaan ylävireistä cis-ääntä. (Kiinnostava analyysi Debussyn huiluorkestraatiosta löytyy täältä.) Muita huippukohtia oli konserttimestarina vierailleen Sarah Nemtanun soolo ja puiden sitkeät unisonolegatot puolivälin paikkeilla.
Orkesteri kuulosti fantastiselta. Kuten olen aiemminkin huomauttanut, on hienon ensemblen tunnusmerkkejä, että sekä sektion sisäinen balanssi että yksilöllinen ymmärrys omasta paikasta kudoksen keskellä on ymmärretty. Messiaeniin verrattuna Gergiev muotoili tätä musiikkia paljon kiinnostuneemman oloisena, ei juuri parfymoiden, mutta jäntevästi ja loogisesti. (Täysin toisenlainen, aivan suurenmoinen 90-vuotiaan Leopold Stokowskin johtama versio täältä.)
Kahdessa Stravinski-numerossa Gergiev oli elementissään. C-sinfonia svengasi vastustamattomasti, aina intensiivisenä. Jousten spiccatot säilyivät rouheina vauhdin (ja vaarallisen oloisten tilanteidenkin) keskellä, ja puupuhaltajien lurinat riemastuttivat: briljantteja olivat etenkin oboisti Emanuel Abbühl ja pikkolisti Sharon Williams. Ihailin vaskien insatsien terävyyttä ja puhtautta.
Psalmisinfonian Alleluia-osan loppu oli maaginen. Patarumpali Nigel Thomas sai staattisen, kolmijakoisen tekstuurin kellumaan erityisen kauniisti.
Stravinskien välissä kuultiin James MacMillanin viulukonserton kantaesitys. Teos kuuluu koloristisen ja helposti sulavan kategoriaan – hyvä niin, vaikken itse siihen vetoa tunnekaan. Skotti MacMillan on ottanut vaikutteita oman kansansa pelimannimusiikista, ja jaksot liu’utuksineen ja tilutuksineen kuulostivatkin mukavilta. Kysymysmerkkini koskevat toisen osan pitkää kansanlauluparafraasia (joka tuntuu liian helpolta ratkaisulta) ja orkesterin puheosuutta, numeroita saksan kielellä, finaalissa (joka tuo mieleen Crumbin Black Angelsin vastaavan, tuhat kertaa ilmaisuvoimaisemman tehokeinon).
Oudointa oli kuitenkin solistivalinta: tympääntyneisyydestä ei Vadim Repiniä voi tällä kertaa syyttää, mutta soitto oli kauttaaltaan todella raskassoutuista, ja vähänkään erikoisemmat tekniikat (joihin on tässä yhteydessä, kumma kyllä, luettava myös kvarttihuiluäänet) tuntuivat työläiltä.
Erityismaininnan ansaitsee LSO:n huolella toimitettu ja ilmainen käsiohjelma, joka oikeastaan on pieni kirjanen täynnä kiinnostavaa luettavaa. Teosesittelyjen lisäksi näkee yhdellä silmäyksellä, milloin esimerkiksi Debussyn musiikkia soitetaan seuraavan kerran. Mukana on myös tiiviit säveltäjäesittelyt ja MacMillanin tapauksessa historiikki säveltäjän ja orkesterin yhteisestä taipaleesta, ja myös solisti saa sanoa sanasen esittämästään konsertosta. Orkesterin vakituisten jäsenten lisäksi kirjasessa mainitaan juuri kyseisessä konsertissa esiintyvien, siis myös avustavien muusikoiden, nimet. Tämä Tapiola Sinfoniettankin suosima tapa tuo esittäjiä ja yleisöä lähemmäs toisiaan, yhteisen kokemuksen äärelle.