1.12 Lähdin matkalle kahteen Keski-Euroopan kaupunkiin, joita en tuntenut entuudestaan: Innsbruckiin ja Brnoon eli Brünniin. Hieman amerikkalaiseen tyyliin ehkä ajattelin, että ’once I am in the area’ voin käydä molemmissa – mikä ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Joskus on nopeampaa lentää vaikka Euroopan ulkopuolelle kuin matkustaa Euroopan sisällä. Innsbruckin musiikkitieteen laitos on Erasmus vaihtolaitoksemme, ja minua oli sinne pyytänyt tuhat kertaa prof. Monika Finck, laitoksen jotaja. Nyt hänellä oli menossa projekti Musiikki ja visuaaliset taiteet, ja hän halusi kuulla siitä esitelmän. Valmistin siis elämäni ensimmäisen powerpoint -esityksen aivan omin voimin ja tallensin sen muistitikulle. Matka Innsbruckiin tapahtui Wienin kautta ja jatkolento kiikkui pimeässä myrskysäässä iltamyöhäisellä mielestäni ikuisuuden. En nähnyt minne oikeastaan saavuin kuin vasta aamulla, kun sää oli kirkastunut… ja huomasin olevani uskomattomien lumihuippuisten vuorien keskellä. Musiikkitieteen laitoksen ikkunoista maisema oli todella traumhaft. Alpit kohosivat jyrkkinä suoraan joen kupeesta. Esitelmääni oli tullut seuraamaan kohtalainen määrä ihmisiä, mutta kun powerpoint piti saada toimintaan näkyi file ensin mutta sitten katosi eikä teknikko kyennyt auttamaan. Ei se haitannut, puhuin siis vapaasti saksaksi, oli sentään flyygweli apuna. Lopuksi olisin halunnut näyttää katkelman ylpeyden aihettani, Itävallan televisiolle antamaani puolen tunnin haastattelua, jonka ranskalainen Jean-Laurent Csinidis, nuori elokuvaohjaa, joka asui Wienissä oli filmannut Pariisissa vuotta aiemmin. Se liittyi itävaltaltalaisen avantgarderyhmän Klangforumiin kahteen lyhytelokuvaan, tuottajana Bady Minck; ne perustuivat kuulemma suoraan eksistentiaalisemiotiikan teorioihini. Toisen nimi oli siis ”Das Sein und das Nichts” ja toisen ”Schein”. Toinen kuvasi variaatioita Schumanin Fantasiestückesta, jotka esitti ensemblen kanssa säveltäjäroolihenkilö, jota näytteli säveltäjä Beat Führer – ja toisessa musiikkina oli Morton Feldmannin teos. Kumpikin oli esitetty Venezian Biennalessa; jälkeenpäin minua pyydettiin analysoimaan nämä elokuvat ja siitä koostui haastattelu. Mutta dvd:n ääntä ei saatu toimimaan, Tekniikkaan ei voi koskaan luottaa. Tyydyin sitten saksaksi esittelemään teoriani pääkohdat.
Esitelmän jälkeen lounaalla Café Sacherilla – jollainen filiaali siis on Innsbruckissa – juttelin kollegojen kanssa. Ei meillä Itävallassa ole mitään yliopistouudistuksia, onneksi. Kaikki tulee tänne 20 vuotta myöhemmin kuin muualle. Kurt Drexel oli juuri julkaissut laajan Tirolin musiikin historian. Ajatus regionalismista myös musiikissa on kiehtova ja kannatettava mielestäni nyky-Euroopassa.
Olisin halunnut matkustaa junalla Innsbruckista Brünniin – kuten Itävallassa ehdottomasti sanottiin – mutta se olisi kestänyt kymmenen tuntia, vaikka kartalla kaupungit ovat lähekkäin. Oli siis lennettävä Wieniin ja sieltä minut haki autollaan opiskelijamme Martin Polak. Hän oli ollut Helsingissä vaihto-oppilaana toisen Martinin, Pechacekin, pianistin kanssa koko viime vuoden. Brnon opiskelijoiden parissa Helsinki on erityisen suosittu kohde. Itselleni taas Brno liittyi edeltäjääni Jyväskylässä prof. Timo Mäkiseen, joka aina vieraili Brnossa 70-luvulla ja tutustutti minutkin Jiri Fukacsiin, yhteen Tshekin musiikkitieteen keskeiseen hahmoon. Fukacs kävi sitten Suomessa, Mikkelissä ja myös laitoksella vieraana. Taas em Martinit huipensivat opintoaikansa viime keväänä Janacek-iltaan, jossa soitettiin tämän pianomusiikkia ja myös puhuttiin – esitelmöitsijänä myös väitöskirjaa Janacekin puhelaulusta meille valmistava Tiina Vainiomäki.
Joka tapauksessa Martinin autolla pääsimme pimeässä Wienistä Brnoon erittäin sokkeloisia ja korjattavana olevia teitä. Itse kaupunki hämmästytti monumentaalisuudellaan, sillä oli dottanut jotain pientä ja idyllistä; keskusta olikin mittava toreineen ja katedraaleineen. Tämä oli Edmund Husserlin ja Robert Musilin kaupunki; kollegani Lubomir Spurny jopa näytti Musilin työhuoneen. Opiskelijat olivat erittäin vastaanottavaisia ja innokkaita. Pidin kaksi luentoa ja lisäksi vierailin tohtorioppilaamme Vladimir Frantan kurssilla. Hän tekee väitöskirjaa Bulgakovista ja musiikista, ja vieraantumisen ja depersonifikaation käsitteestä.
Hän on saanut työpaikan yliopistolta, aina ilahduttavaa kuulla oppilaan menestyksestä. Martin näytti Janacekin kotimuseon, tämän flyygelin ja pysyvän näyttelyn. Täällä ovat tärkeimmät Janacek arkistot.
28.11. Tieteiden talolla on semiotiikan Oscarin päivät – muistaen seuran kunniajäsentä, psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandia. Hän oli mitä viehättävin ihminen, joka meillä oli ilo lukea ystäviimme. Eräät hänen laatimansa kirjeet ovat yhä arkistoni aarteita. Sitä paitsi Oscar oli monitaiteinen lahjakkuus, kuten kaikki Parlandit. Hän soitti pianoa ja oli säveltänyt psykiatrisen sarjan, joka musiikin keinoin kuvasi eri mielitauteja. Nauha on olemassa jossain. Joka tapauksessa Oscarin päivien teema on aina eri ja nyt niitä oli kaksi, näistä sovittiin jo edellisenä kesänä: Rakkauden merkit ja metaforat sekä Emoticon, nykyteknologia sosiaalisuus ja taide. Rakkaus-puolueen edustajia oli ehkä enemmän, mutta myös musiikkia käsiteltiin kuten Marjo Suomisen puheessa Händelin Giulio Cesaresta ja Vesa Matteo Piludun Stravinskyn Kevätuhrin balettiversiosta.
26.11. Lähtö Rovaniemelle. Kyseessä on EU- projektimme ’kick-off-meeting’ ts neljän eurooppalaisen yliopioston voimin laaditaan paneurooppalaista semiotiikan tohtoriohjelmaa. Rovaniemellä on aina mukavaa käydä, hotellissa näytetään liikuttavaa jääkarhuvideota, joka hellyttää jokaisen näiden olentojen puolustajaksi ja ilmastonmuutoksen vastustajaksi. Ulkona ei olekaan juuri yhtään lunta – mikä vika sitten kyllä korjaantuu. On aivan selvää että arktinen alue on tulevaisuuden vyöhykettä, ei ollenkaan pessimismiä herättävää. Arctium-museossa kuulee nappia painamalla eri lintu- ja eläinlajien ääniä ja melodioita. Ne ovat musikaalisia kuten Dario Martinelli on todistanut väitöksessään How musical is a whale? Mukana em. doctoral hankkeessa ovat Suomi, Tartto, Sofia ja Torino ja isäntänä Finnbarents agentuuri.
24.11. Meidät on kutsuttu Kaartin soittokunnan syyskonserttiin ”200 vuotta autonomiasta. Kohti Itsenäisyyttä” Finlandia-talolla. Sen sali on täynnä yleisöä, tämä kiinnostaa selvästi. Johtajina olivat Elias Seppälä ja Raine Ampuja, tunnetut sotilasmuusikkomme. Kaartin soittokunnan historia alkoi v 1819 jolloin Helsingin pataljoonaan värvättiin kolme soittajaa. Mutta sotilassoiton perinne on toki erittäin vanha ja siitä teke väitöskirjaa laitoksellamme Kari Laitinen. Sen vaikutus Suomen musiikin historiaan on erittäin mittava. Siksi kuulinkin huolestuneena eräässä vaiheessa huhuja soittokuntien lakkauttamisesta, miten siihen pitäisi mennä nyt rikkauden huipulla, kun ko. soittokunnat olivat kestäneet isot vihat ym sodat?
Kaartin soittokunnan toiminta on sangen monipuolista ja monityylistä. Ohjelma oli koottu paitsi perinteisestä marssimusiikista, myös laulunumeroista, jossa oli säveltäjiä Paciuksesta Sibeliukseen ja Tshaikovskiin. Finlandia kuultiin uutena sovituksena ja laulettuna – mikä ei ollut tietenkään Sibeliuksen alkuperäinen idea mutta mihin hän alistui kuultuaan miten hänen hymniään laulettin kaikkialla Amerikassa: Jos maailma tahtoo laulaa, minkä sille mahtaa hän sanoi joskus 30-luvulla.
Mutta yllättävä oli että Kaartin soittokunta ei vastannut lainkaan mielikuvaa raskaasta sotilassoitosta, vaan esitystyyli oli em. johdolla siroa, eleganttia, tyylikästä, tarkkaa, erittäin professionellia. Näin ollen ilta oli mitä antoisin. Olin jo hieman aiemmin ollut esikunnassa sotilassoiton johtajien kuultavana asiatuntijana pohdittaessa kriisiaikoien musiikkinvalmiutta. Nykyajan kriiseissä tarvittava musiikki on varmasti sangen monimuotoista ja ennen kaikkea mukautuu mitä vaihtelevimpiin kuuntelutilanteisiin. Mikä musiikki toimii mielialaa lujittavasti missäkin on tietenkin harkittava asia.
20.11. Sellainen ihme tapahtui viime keväänä, että saimme kuulla Yliopiston rehtorin myöntäneen varat kauan sitten tehtyyn anomukseen uuden flyygelin hankkimiseksi musiikkitieteelle. Kieltämättä mielialoja kohottava uutinen! Luonnollisesti halusimme Steinwayn koska siinä merkissä ovat pysyneet aiemmatkin hankinnat ja köyhän ei kannata ostaa kuin parasta. Edessä oli flyygelin valintamatka Hampuriin – mikä oli tuttu tehtävä sillä viimeksi kävimme siellä 1989, kun silloinen rehtori Olli Lehto halusi juhlavuoden ja vasta renovoidun salin kunniaksi sinne myös uuden täyspitkän flyygelin (hän halusi myös, että se voitaisiin tarvittaessa elegantista häivyttää alas salin lattialuukusta mutta paha kyllä remontoijat unohtivat mitata soittimen pituuden ja näin luukusta sopi pudotella vain pienenpuoleisia pystypianoja).
Kuitenkaan en voi olla ylpeydellä kertomatta, että ko. flyygeli valittiin sitten vähän myöhemmin kaikkien Suomen flyygeleiden sokkotestissä valtakunnan parhaimmaksi flyygeliksi, testin järjesti Helsingin Sanomat Seppo Heikinheimon toimesta.
Flyygelin valinta on oma rituaalinsa ja on erittäin hyvä, jos siinä on mukana kaksi ammatti-ihmistä. Toinen kuuntelee ja toinen soittaa ja näin käydään vuorotellen läpi kaikki vaihtoehdot. Niiden määrä vaihtelee eri kertoina, sillä kunkin mallista flyygeliä tulee tehtaalta aina vain tietty määrä. Mukana on nykyisin myös Fazerin edustaja Pertti Kallio.
Kun saavutaan Hampurin tehtaalle, siellä liehuu jo salossa Suomen lippu. Sen jälkeen tavataan liikkeen ranskalaissyntyinen johtaja joka tarjoaa kahvia ja voileipiä. Huoneessa ovat seinät täynnä valokuvia Steinwayn valinneista pianisteista ja heidän käsinkirjoitettuja lausuntojaan. Suomesta on ainakin Ralf Gothoni ja Arto Satukangas. Keskeisellä paikalla on Arthur Rubinstein.
Valinta käy työstä ja siihen menee aikaa tunteja. Välillä on hyvä saada olla myös yksin kokeilemassa vailla ketään häiritseviä ulkopuolisia. Todella: kaikki flyggelit ovat yksilöllisiä – ja yhä 100-prosettisen saksalaisia, mitä korostaa johtaja, kun erehdyin vertaamaan Steinwayta autojen tuotantoon.
Illalla on aikaa mennä konserttiin ja sattumalta Menahem Pressler pitää päämusiikkisalissa pianosooloillan. Olimme kuulleet häntä Beaux arts -trion kanssa ensi kerran Bloomingtonissa Indiana Universityn clubilla 1987. Ja sitten joku aika sitten seurasimme hänen kamarimusiikin kurssiaan Sibelius Akatemiassa. Hänellä on ilmiömäinen kyky elävöittää musiikkia ja saada säkeet ja lausekkeet puhumaan. Jokaisen nuotin takana on jotain ilmaisevaa. Hän laulaa kaiken malliksi. Nyt hän soittaa kaikista omimpia teoksiaan, Schubertin B-duuri-sonaatin ja Beethovenin As duurin op 110. Lisäsi Debussytä. Schubertin tulee aina olla, monumentaaliteoksissakin wieniläisittäin gemütlich, se on tulkinnan a ja o. Beethovenissa hän saa loppufuugan valtavaan nousuud ja nopean osan hypyt osuvat kohdalleen. Olennaista on rakenteellisten tukisävelten markeeraaminen. Lisäksi hän teosten alussa selosti niiden sisältöä suullisesti, luultavasti hän tarvitsi tällaista kontaktinottoa ehkä enemmän itse kuin yleisö.
