Ajaton huumoriklassikko: brittiläinen koomikko Dudley Moore tiettävästi sai Benjamin Brittenin ärähtämään tästä englantilaisen kansanlaulun sovituksesta. Ote on satiirisesta teatteriesityksestä Beyond the fringe, jota esitettiin Lontoossa ja New Yorkissa 1960-luvun alussa. Moore jatkaa Kurt Weillia mukailevalla esityksellä, joka tuo mieleen toisen briljantin esiintyjän, Victor Borgen, variaation tutusta laulusta (kohdassa 4:18). Read More →
Viitaten Helsingin Sanomien kirjoitukseen 6.11.09 tuomme esiin vakavan huolemme Yleisradion aikomuksista leikata taidemusiikin (erityisesti nykymusiikin), jazzin ja kansanmusiikin tuotantoja 40 %:lla. Yle Radio 1 on maassamme tärkein ja osin ainoa kanava, joka välittää näitä musiikin lajeja. Vaikka näillä ei olekaan yhtä laajaa yleisöä kuin Yleisradion muilla kanavilla ja kaupallisilla asemilla soivilla musiikin lajeilla, niillä on suuri merkitys musiikkikulttuurimme monimuotoisuudelle ja innovatiivisuudelle. Vain julkisen palvelun radio voi huolehtia kulttuuridiversiteetistä.
Kanavajohdon päätös siirtää n. 225 000 euroa musiikilta muille ohjelmille ei ole osa Yleisradion säästöstrategiaa, vaan pitkiin aikoihin suurin ohjelmapoliittinen linjaus, joka haavoittaa pahasti suomalaisen kulttuuriperinnön tallentamista sekä sen kansallista ja kansainvälistä levitystä juuri nyt, kun se internetin kautta voisi tavoittaa koko maailman. Leikatuksi aiotun tuotannon kulttuurinen merkitys on huomattavasti suurempi kuin siihen sijoitettu rahasumma.
Kyse on asiasta, joka vaatii laajan kulttuuripoliittisen keskustelun.
Joonas Ahonen
Kari Heinilä
Maria Kalaniemi
Pekka Kuusisto
Kirmo Lintinen
Meta4
Sakari Oramo
Kimmo Pohjonen
Kaija Saariaho
Aulis Sallinen
Kansanmusiikin ja -tanssin edistämiskeskus
Suomen Solistiyhdistys
Suomen Säveltäjät
Suomen Kansanmusikkiliitto
Tallari
UMO
1 Kansanmusiikki
Yleisradion suomenkielisiltä kanavilta tulee kansanmusiikkia yksi tunti ja 57 minuuttia viikossa! Kyseessä on tiistaisin lähetettävä Kansanmusiikin ilta Yle Radio Ykkösellä. Muilta kanavilta kansanmusiikkia ei kuule, Radio Suomessa kansanmusiikki ei jostakin käsittämättömästä syystä ole voinut soida muun viihdemusiikin rinnalla vuosikausiin.
Kokonaisuudessaan kansanmusiikin osuus Yleisradion musiikkitarjonnasta on järkyttävän pieni. Suomalainen kansanmusiikki on painettu julkisen palvelun sivistysvelvoitteen omaavassa toiminnassa marginaaliin, vaikka se on suomalaisen elävän ja innovatiivisen kansallisen kulttuurin keskeisiä tekijöitä. Suomalainen nykykansanmusiikki on kansainvälinen menestystarina, vetävä vientituote, joka löytää yleisöjään ja medioita helpommin ulkomailla kuin Suomessa. Voidaan sanoa, että sähköisen median, erityisesti Yleisradion tuki, puuttuu kansanmusiikilta lähes
totaalisesti.
Tätä taustaa vasten on traagista havaita, että myös arvostettu kulttuurikanava Ykkönen olisi supistamassa entisestään mitättömiä kansanmusiikin lähetysaikoja samaan tapaan kuin muilta marginaaliin työnnetyiltä kansallisen kulttuurin kannalta merkittäviltä musiikkimuodoilta. Uhka supistuksista koskisi kansanmusiikin osalta lähetysajan lisäksi muun muassa Ylen elävän musiikin tuotantoa, kansanmusiikkiyhtye Tallaria, festivaalien ja konserttien radiointeja.
Helsingin Sanomien 6.11.2009 julkistama tieto herättää vain yhden kysymyksen: miksi kulttuurikanavana profiloitunut Yle Radio 1 olisi supistamassa tuotantonsa kiitetyintä ja arvostetuinta osaa?
2 Suomalaiset solistit
Suomen Yleisradion perustehtäviin on kuulunut maamme musiikkikulttuurin saattaminen mahdollisimman monipuolisesti koko kansan ulottuville. Kuten tiedämme, on Suomen musiikkielämän tarjonta painottunut pääkaupunkiseudulle. Eri kulttuuritoimijoiden varat ovat maakunnissa erittäin rajoitetut ja riittävät vaivoin yksittäisten konserttien järjestämiseen. Ne eivät mitenkään riitä soolo- ja kamarimusiikkikulttuurin ylläpitämiseen. Siten Yleisradion rooli alueellista eriarvoisuutta lieventävänä toimijana on ollut valtakunnallisesti hyvin tärkeä.
Yle Radio 1 on pystynyt tarjoamaan musiikkia vanhimmasta uusimpaan uuteen. Leikkausten toteutuessa taidemusiikin monimuotoisuus väistämättä kärsii. Asiaa ei edistä yöklassisen määrän lisääminen, sillä paitsi, että lähetysajankohta on kuulijoita rajaava, valintaperuste niin teosten kuin esittäjienkin suhteen on ilmaisuus, ei diversiteetti.
Yle Radio 1 on käytännössä ainut ei-kaupallisen musiikin esille tuoja Yleisradiossa, minkä seurauksena juuri musiikki on yksi kanavan ehdottomasti tärkeimmistä sisällöistä. Näin ollen Helsingin Sanomien kirjoituksessa (6.11.2009, osasto D8) Yleisradion taholta asiassa esitetyt yksinomaan taloudelliset näkökannat asettuvat erittäin kyseenalaiseen valoon. Leikkaus olisi paitsi Yleisradion arvojen ja strategian vastainen, myös rahamääräisesti Yleisradion budjettiin suhteutettuna niin pieni, ettei säästösyihin vetoaminen ole uskottavaa.
Äänitystoiminta ei ainoastaan palvele kuuntelevaa yleisöä radio-ohjelmien muodossa, vaan myös kartuttaa kansallisesti ja kansainvälisestikin merkittävää musiikkiarkistoa. Mikään muu instanssi ei tallenna suomalaisten taiteilijoiden esityksiä eikä suomalaista musiikkia lähimainkaan yhtä laaja-alaisesti. Jo nyt arkistosta on löytynyt aarteita, joista on päätetty tehdä äänilevyjä. Etukäteen on vaikea tietää, mikä tallenne osoittautuu myöhemmin erityisen arvokkaaksi. Viime vuosien säästötoimenpiteet ovat laskeneet vuosittain tehtävien äänitysten määrän niin pieneksi, ettei lisäleikkauksia enää voi toteuttaa ilman raskaita ja kauaskantoisia kulttuurillisia menetyksiä.
3 Ammattikansanmusiikkiyhtye Tallari
Tallari on Suomen ensimmäinen ja ainoa orkesterilain mukainen ammattikansanmusiikkiyhtye. Opetusministeriön, Yleisradion ja Kaustisen kunnan rahoittama yhtye on perustettu vuonna 1986. Yli kaksikymmenvuotisen uransa aikana viisihenkinen yhtye on tutkinut, taltioinut, uudistanut ja julkaissut suomalaista kansanmusiikkia. Tallari on konsertoinut vuosien aikana yli 2200 kertaa ja kulttuuriviennin saralla kiertänyt 20 maassa. Omia julkaisuja yhtyeellä on lähes kaksikymmentä (sisältäen täyspitkiä albumeja, singlejä ja videoita). Tallari on tehnyt kantanauhoja Yleisradiolle lähes 500 teosta vuosina 1986-2009. Yhteistyökorvaus on ollut viime vuosina keskimäärin n. 20.000 euroa vuodessa. Yle on varovasti arvioiden säästänyt kantanauhatuotannon kustannuksissa noin 50%, mikäli nykyistä kustannustasoa peilataan Muusikkojen liiton hintoihin. Lisäksi Ylellä on ollut (ja on edelleen) oikeus taltioida kaikki Tallarin konsertit ilman lisäkorvauksia. Näitä taltiointeja on tehty useita mm. Tallarin kansainvälisten kiertueiden yhteydessä. Ylen sopimukseen sisältyy myös ehto, että Gramex-korvauksia ei erikseen makseta, vaan ainoastaan Teosto-korvaukset tilitetään tekijöille. Ylen avustukseen eivät sisälly myöskään työnantajan sosiaalikulut, vakuutukset tai muut juoksevat kulut, jotka vapailta markkinoilta tuleville soittajille jouduttaisiin tilittämään. Yleisradion avustus muodostaa n. 13 prosenttia Tallarin budjetista on pienelle yhtyeelle elintärkeä. Tallarin työ kansanmusiikin tutkimuksen, esittämisen ja tallennuksen eteen muodostaa korvaamattoman pohjan kaikelle suomalaiselle musiikkituotannolle. Kansanmusiikin entuudestaan pienten resurssien supistaminen merkitsee kansallisten arvojen (myös Yleisradion tehtävän)polkemista jalkoihin. Yllä mainittujen lukujen valossa voidaan myös kysyä, aiheutuuko leikkauspäätöksestä lopulta enemmän kuluja kuin säästöjä?
4 UMO ja jazz
UMO (Uuden Musiikin Orkesteri) on Yleisradion, Helsingin kaupungin ja Opetusministeriön yhteisesti perustama orkesteri ja sen juuret ulottuvat aina vuoteen 1975. UMO on Suomen ainoa ammattimaisesti toimiva perinteinen jazzorkesteri Suomessa. Yleisradio on radioinut 14 konserttia vuodessa. Taloustutkimuksella teettämämme tutkimuksen mukaan UMOn tunnettuus on hyvä: kun tutkittavilta kysyttiin, mikä suomalainen jazzorkesteri tulee ensimmäisenä mieleen, vastaajista 78 % mainitsi spontaanisti ensimmäisenä UMOn. Tutkimuksen mukaan UMO mielletään korkeatasoiseksi, luovaksi ja johtavaksi jazzorkesteriksi. 55 % UMOn tunteneista vastaajista oli kuullut UMOn soittavan radiossa. Mikäli konserteissa oli käyty, tai UMOn musiikkia oli kuultu muilla tavoin, oli mielikuva orkesterista positiivisempi. Yleisradion kaavailemalla leikkauksella on vaikutuksia UMOn taiteelliseen toiminnan laatuun. Konserttien määrän vähentyessä koko kentän toimintaa kurjistetaan. Leikkauksen heijastusvaikutukset ulottuvat säveltäjiin, sovittajiin, solisteihin, kapellimestareihin ja sijaismuusikoihin. Tilaussävellysten esitysajan vähentyessä myös UMOn sävellystilausten määrä vähenee. Vuosittaisten uusien tuotantojen määrä vähenee kriittisesti ja näin ollen musiikkituotantojen laatu heikkenee. Taloustutkimus oy:n tutkimuksen mukaan 55 % tutkituista oli kuullut UMOn soittavan radiossa. UMOn toiminnan ydin on aina ollut yhteistyö Yleisradion kanssa ja UMOn valtakunnallinen merkitys Suomessa on ollut suuri. On sanomattakin selvää, että radiointien määrän vähentyessä jazz-musiikin valtakunnallinen asema ja tunnettuus heikkenevät merkittävästi. Useat kansainväliset tahot ja artistit mainitsevat UMOn ensimmäisten joukossa maailman parhaista jazzorkestereista ja big bandeista puhuttaessa. Kaavailtu leikkaus heikentää UMOn kansainvälistä asemaa merkittävästi. EBU-radioinnit ovat olleet kustannustehokas tapa tehdä suomalaisia jazz-musiikkia tunnetuksi sekä edesauttaa säveltäjien kansainvälistä uraa. EBU-radiointien ansiosta UMO on saanut solistikseen myös lukuisia kansainvälisiä huippunimiä, joita muutoin ei olisi Suomeen saatu. Suomessa koulutetaan jazzmuusikoita useissa eri oppilaitoksissa aina Sibelius-Akatemian jazzlinjalta pop-jazz -konservatorioon. Kenttä on kasvava ja rytmimusiikin suosio tulee jatkossa lisääntymään. UMO työllistää vuodessa merkittävän määrän suomalaisia muusikoita, aina orkesterimuusikoista säveltäjiin, kapellimestareihin, sovittajiin, solisteihin, freelancermuusikoihin jne. Kaavailulla leikkauksella olisi pysyviä ja dramaattisia vaikutuksia koko kentän toimintaan sen vähentäessä jazzmusiikin valtakunnallista asemaa ja merkitystä. Myös koko kentän palkkaustasolla on vaarana alentua. Yleisradion kaavailema leikkaus murentaa koko luovan jazzmusiikin toimialueen kenttää. Heijastusvaikutukset ulottuvat arvaamattoman laajalle.
5 Uusi taidemusiikki
Kuten Yleisradion ainutlaatuinen äänitearkisto osoittaa, yhtiö ja uusi suomalainen musiikki ovat kulkeneet yhtä jalkaa monien vuosikymmenien ajan. Sävellyskonserttien, festivaalikonserttien sekä M-studion tuotannon järjestäjiä, säveltäjiä ja esittäjiä on aivan olennaisesti kannustanut se, että musiikki ei ole soinut vain kulloisellekin konserttiyleisölle vaan kuulijoille ympäri maata ja EBU:n nauhavaihdon myötä kansainvälisestikin. Näin syntyneet tallenteet ovat paitsi kartuttaneet YLE:n äänitearkistoa myös usein päätyneet äänilevyille, mikä on ollut ensiarvoista sellaiselle musiikinlajille, jolla ei koskaan ole ollut kaupallisia tuotanto- tai jakelumekanismeja. Uudella suomalaisella taidemusiikilla on potentiaalisesti suuri kansainvälinen yleisö. Se on hajallaan ympäri maailmaa mutta Internet-jakelun tavoitettavissa. Olisi traagista, jos uusien musiikkitallenteiden tarjonta supistuisi juuri, kun niiden välittäminen maailmalle on muodostumassa helpommaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kaavaillut leikkaukset pudottaisivat käytännössä uuden musiikin konserttitaltioinnit puoleen nykyisestä ja M-studion äänitykset kolmannekseen nykyisestä.
Amerikkalainen Philip Glass, 72, on säveltänyt jo yli kaksikymmentä oopperaa. Uusin niistä, tähtitieteilijä Johannes Keplerin elämästä kertova Kepler (2009) on juuri kantaesitetty Linzin Landestheaterissa sekä säveltäjän kotikaupungin, New Yorkin, Brooklyn Academy of Musicissa.
Tuotteliaana tunnettu säveltäjä työstää jo seuraavaa oopperaansa, Peter Stephan Jungkin kirjoittamaan Walt Disneyn fiktiiviseen elämäkertaan perustuvaa The Perfect Americania. Paikkansa tuntuu siis pitävän musiikkitoimittaja Tim Pagen toteamus siitä, että Glassilla on aina työn alla vähintään yksi ooppera. Säveltäjän ahkeraa työtahtia tuntuu pohjustavan kuitenkin hyvin käytännöllinen, amerikkalainen ajattelu.
”Menestyminen oopperasäveltäjänä edellyttää kahta asiaa: On sävellettävä paljon oopperoita, ja lisäksi on elettävä kyllin kauan nähdäkseen ainakin joidenkin oopperoistaan tulevan osaksi oopperatalojen kantaohjelmistoa”, Glass kertoo.
Vaikka säveltäjän tuotteliaisuus on herättänyt vuosien mittaan paljon keskustelua ja epäluulojakin, on sanottava, että ainakin taktiikka on ollut toimivaa. Monia Glassin oopperoista esitetään toistuvasti oopperataloissa eri puolilla maailmaa. Oopperan alalla saavuttamaansa menestystä Glass ei olisi osannut nuorena ennakoida. 60- ja 70-lukujen taitteen minimalistisäveltäjänä hän keskittyi keikkailemaan oman yhtyeensä, The Philip Glass Ensemblen kanssa Ala-Manhattanin underground-taiteilijapiireissä. Musiikissaan Glass tutki tuolloin radikaalin pelkistetyn ilmaisunsa mahdollisuuksia.
”Tulin oopperan maailmaan oikeastaan sattumalta. Ensimmäinen oopperani, Einstein on the Beach, oli minulle vain jatkoa siihenastiseen yhtyetyöskentelyyni. En pitänyt sitä varsinaisesti oopperana”, säveltäjä muistelee.
Yhdessä ohjaaja Robert Wilsonin kanssa toteutettu viisituntinen Einstein on the Beach (1975–76) on kokeellisen musiikkiteatterin klassikko. Vaikka se on nimellisesti ”nelinäytöksinen ooppera”, sen musiikillisessa ilmaisussa ja kerronnassa on hyvin vähän oopperamaisuutta. Einsteinissä ei ole juonta eikä merkittäviä vokaalisooloja yhtä sopraanoaariaa lukuun ottamatta. Nimihenkilöä edustaa viulusolisti, jota säestää Glassin koskettimiin, huiluihin ja saksofoneihin painottuva yhtye sekä pieni kuoro.
Säveltäjän tuotannossa Einstein on melko lailla oma lukunsa. Sen estetiikkaa lähestyy selvästi oikeastaan vain A Madrigal Opera (1979). Se on sävelletty madrigaalin tapaan kuusiääniselle vokaaliyhtyeelle, jota säestävät viulu ja alttoviulu. Sävelkieli rakentuu Music in 12 Partsin (1971–74) ja Einsteinin tapaan paljolti minimalistisille prosesseille.
A Madrigal Opera kuultiin viime keväänä ensimmäisen kerran myös Suomessa Ooppera Skaalan produktiona. Samassa yhteydessä tehtiin myös oopperan vastajulkaistu ensilevytys Glassin omalle Orange Mountain Music -levy-yhtiölle.
Einsteinin saavuttaman huomion myötä Glass sai ensimmäiset tilauksensa eurooppalaisilta oopperataloilta. Näistä tilauksista sai alkunsa historiallisten henkilöiden elämän ympärille rakentuvien oopperoiden sarja, joka on eräs Glassin tuotannon tärkeimmistä juonteista. Oopperoissaan Glass on sittemmin käsitellyt mm. Mahatma Gandhin (Satyagraha, 1980), farao Akhenatenin (Akhnaten, 1983), Kolumbuksen (The Voyage, 1992) sekä Galilein (Galileo Galilei, 2000) elämää.
Puhuessaan näistä teoksistaan Glass on ottanut tavakseen luonnehtia niitä muotokuvaoopperoiksi (portrait operas). Oopperat on sommiteltu kohtauksista, jotka esittelevät päähenkilöidensä luonteen ja toiminnan eri puolia, eivätkä ne yleensä muodosta suoraviivaista juonellista kerrontaa. Dramaattiset kontrastit rakentuvat usein kohtausten välille, eivät niinkään niiden sisälle. Huolimatta historiallisista keskushenkilöistään Glass on korostanut oopperoidensa olevan ensisijaisesti musiikkiteatteria, joka ei pyri jäljittelemään historiakirjoituksen tarkkuutta. Einojuhani Rautavaaran Aleksis Kiven ja Rasputinin tavoin Glassin oopperoissa draaman vaatimukset ovat ensisijaisia.
Musiikillinen ilmaisu muotokuvaoopperoissa pehmentynyt ja laajentunut vähitellen varhaisteosten minimalismista selvästi perinteisen oopperailmaisun suuntaan. Sayagrahassa ja Akhnatenissa kohtausten jännite syntyy vielä paljolti Glassin varhaisten yhtyeteosten tavoin toistojen ja asteittain tihenevän kontrapunktin, Glassin termein ilmaistuna additiivisten prosessien, kautta. Myös orkestraatiossa sovelletaan varhaisteosten yhteissointia korostavia solistista kirjoitustapaa karttavia periaatteita.
Myös vokaalityylissään Glass on lähentynyt asteittain oopperan perinteitä. Esikuvinaan Glass on pitänyt niin Händeliä kuin Rossiniakin. Jälkimmäiseltä Glass on omaksunut esimerkiksi tavan sijoittaa dramaattinen huippukohta ensimmäisen näytöksen loppuun, jolloin esityksen kesto ei ole vielä uuvuttanut laulajia.
Glassin varhaisemmissa oopperoissa ei ole sävellettyä dialogia juuri ollenkaan. Musiikillisesti nämä teokset ovat ehkä enemmän oratorioiden kaltaisia kuin puhtaasti oopperamaisia. Juonellisten elementtien yhä selvempi mukaantulo on kuitenkin muuttanut Glassin ilmaisua yhä selvemmin traditionaalisen oopperan suuntaan.
Glassin ensimmäisiä juonioopperoita ovat yhdessä Robert Moranin (1937-) kanssa sävelletty The Juniper Tree (1984) sekä The Fall of the House of Usher (1987), joka kuullaan nyt ensimmäistä kertaa meilläkin Suomalaisen Kamarioopperan produktiona.
Juonenkuljetuksen sekä dialogin mukanaan tuomat tiiviimmät dramaattiset kontrastit ovat laajentaneet Glassin musiikillisia keinovaroja peilaamaan henkilöiden psykologiaa. Glassin uudemmat oopperat, kuten Suomessakin esitetyt Les Enfants terribles (1997) ja In the Penal Colony (2001), ovat jo varsin kaukana varhaisteosten minimalismista. Ilmaisuasteikko on selvästi moninaisempi, joskin perinteisempi.
Glassin oopperoiden toistuvia teemoja on vallankäyttö ja sen vääristymät niin yhteiskunnallisella tasolla kuin ihmissuhteissakin. Yksi Glassin hienoimmista tutkielmista tällä alueella on eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen romaaniin pohjautuva ooppera Waiting for the Barbarians (2005). Se on myös musiikillisesti rikkaimpia Glassin teoksia.
Säveltäjän tuotannon kiitetyimmäksi ja esitetyimmäksi oopperaksi on noussut vuosien mittaan säveltäjän itsensäkin erityisessä arvossa pitämä Satyagraha. Useiden produktioiden kautta teoksesta on tullut lähes kantaohjelmistoa. Viime vuonna Satyagraha kuultiin New Yorkin Metropolitanilla ja ensi keväänä ooppera tekee paluun English National Operaan.
Musiikkinsa saavuttamaan asemaan Glass on varsin tyytyväinen. ”On suurenmoista, että ihmiset ottavat musiikkini innostuneesti vastaan. Olen iloinen erityisesti siitä, että yleisöni on selvästi nuorempaa kuin perinteinen klassisen musiikin kuulijakunta”, säveltäjä miettii.
Oopperan ohella Glass on ollut aktiivinen myös muilla sävellystyön aloilla. Sävellysluettelosta löytyy kahdeksan sinfoniaa, kahdeksan konserttoa sekä paljon näyttämö- ja elokuvamusiikkia. Uudenlaista intiimiyttä Glassin tuotantoon on tullut viime vuosina syntyneiden kamarisävellysten myötä. Erityisen kiinnostavia ovat soolosellosarja Songs and Poems (2007), Viulusonaatti (2009) sekä kokoelma pianoetydejä, joita Glassin on säveltänyt soolokonserttejaan silmälläpitäen.
”Tähän mennessä olen ehtinyt säveltää kuusitoista etydiä. Suunnitelmissani on saada koko kahdenkymmenen etydin kokoelma valmiiksi seuraavan parin vuoden aikana”, Glass kertoo.
Suuren mittakaavan sävellysprojektit sekä yhteistyö pop-artistien, kuten David Bowien, Brian Enon ja Leonard Cohenin kanssa ovat tuoneet Glassille paljon näkyvyyttä ja myös huomattavaa taloudellista menestystä viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Säveltäjän musiikki on juhlistanut niin Kolumbuksen Amerikan-löytöretken kuin tähtitieteenkin juhlavuotta. Glassin sävellyksillä on avattu olympialaiset ja vihitty käyttöön maailman suurin hiukkaskiihdytin.
Kontrasti uran alkupuolelle, 60- ja 70-lukujen taitteeseen on huikea. Virallisten taidelaitosten mielenkiinnon puuttuessa Glass työskenteli kokonaan niiden ulkopuolella. Säveltäjä kirjoitti musiikkiaan öisin ja hankki varsinaisen elantonsa niin taksikuskina kuin sekatyömiehenäkin, monien muiden sukupolvensa nuorten taiteilijoiden tapaan.
”Serkkuni ja minä pyöritimme New Yorkissa esimerkiksi pientä muuttofirmaa, jossa myös Steve Reich työskenteli jonkun aikaa. Steve on erinomainen säveltäjä, ja pidän hänen musiikistaan hyvin paljon, mutta muuttomieheksi en häntä enää palkkaisi”, Glass naurahtaa.
Radion sinfoniaorkesteri ansaitsee papukaijamerkin konsertti-instituution hellävaraisesta ravistelusta. Tänä syksynä konsertti on aloitettu kamarimusiikilla, sama teos on esitetty illan aikana kahteen kertaan, ja nyt suuri romanttinen konsertto esitetty ilman kapellimestaria. Varsinkin eilisillan perusteella voi sanoa, että riskinotto kannattaa.
Nykyaikaisissa konsertoiksi nimetyissä teoksissa on tullut suorastaan kliseeksi kirjoittaa solistin osa briljantin ja herooisen deklamaation sijaan orgaanisemmaksi osaksi muun soittajiston kudosta. Johannes Brahmsin sinfonista viulukonserttoa voi pitää tällaisen ajattelun jonkinlaisena esi-isänä, olihan se erään aikalaiskommentaattorinkin mukaan sävelletty ”gegen die Violine”. Tyypillinen tulkinta teoksesta on kuitenkin solistin ja säestyksen vastakkainasettelu, ja aina välillä yhteistyö näiden kahden välillä, kapellimestarin toimiessa tulkkina, onkin syntynyt onnellisten tähtien alla.
Mutta mitä tapahtuu ilman kapellimestaria? Soittajat siirtyvät kuuloaan terästäen hitusen edemmäksi kohti tuolin reunaa, tavallista valppaampina reagoimaan solistin antamiin impulsseihin. Musiikin tekeminen muuttuu demokraattisemmaksi, sointi kuulaammaksi – ja yhtenäisemmäksi, sillä takapultissakin on osallistuttava.
Kiitos, Thomas Zehetmair, tästä elämyksestä. Mitä muutamista lipsahduksista, kun intonaatio ja soinnin kvaliteetti suurimmaksi osaksi olivat maailmanluokkaa. Ja se energia! Klassisen musiikin hyvinvoinnin kannalta tällaisessa musisoinnissa on järkeä, ei sellaisessa takanojaisessa välinpitämättömyydessä, jota Vadim Repin muutama viikko sitten HKO:n kanssa esitti.
Radion sinfoniaorkesteri eli osuudellaan mukana koko ajan, ja varsinkin ääriosien tulisemmat karaktäärit saivat minutkin penkin reunalle. Puhaltajat aloittivat toisen osan hyvin herkästi ja oboesoolo oli kaunis, mutta siinä ilmeiseksi kävi tarpeeton ja ehkä haitallinenkin tendenssi kinnata intonaatiota ylöspäin kirkkaampaa sointia tavoitellessa.
Visuaalisen elementin vaikutusta elävän musiikin kokemisessa ei voi kiistää: välillä ajattelin, että Zehetmairin jatkuva rytminen liikehdintä – johtaminen – teki linjoista katkonaisia, mutta kuulokuva muuttui heti suopeammaksi silmät suljettuani. Solistin hieman metalliseen ääneen piti aluksi totutella, ja joskus vibratoa oli omaan makuuni runsaanpuoleisesti. Toisaalla taas sävyt olivat todella puhuttelevia, Zehetmairin pari vuotta vanhan Paganini-levytyksen tapaan. (Kuudennen g-molli-kapriisin voi kuunnella täältä.) Musikanttista kokonaisvaikutelmaa tuki solistin ensiosassa esittämä oma, rapsodinen kadenssi.
Pääkaupunkiseudun orkestereista Rso tuntuu olevan erikoistunut suurimuotoisiin visioihin. Kokemus saikin suuret linjat kaartumaan kauniisti Franz Schubertin yhdeksännessä C-duuri-sinfoniassa, Zehetmairin keskittyessä yksityiskohtiin. Eeppisessä toisessa osassa puhaltajat vakuuttivat lyyrisyydellään, Scherzossa jouset rouheudellaan. Finaalissa hivottiin nopeusennätystä, mutta viulistit selvisivät haasteesta hienosti. Koko piristävän illan kruunasi sinfonian mystinen, yhtäkkiä eetteriin katoava lopetus.
Sekä Jan-Paul että Jonathan Roozeman ovat aloittaneet soitonopiskelun 5–6 -vuotiaina. Jan-Paulia opettaa Jussi Siirala, Jonathania Hannu Kiiski.
Minkälaista ohjelmistoa olette viime aikoina soittaneet?
J: Tampere-talon ohjelman lisäksi Piattin kapriisia, Bachin soolosarjaa ja Saint-Saënsin konserttoa.
JP: Myöskin tulevan konsertin ohjelmistoa ja lisäksi kamarimusiikkia, muun muassa Astor Piazzollan Tangon historiaa ja Schubertin Forelli-kvintettoa.
Minkälainen musiikki tai mitkä säveltäjät kiinnostavat sinua erityisesti? Pidätkö myös popmusiikista?
J: Erityisesti pidän romantiikan ja klassisen musiikin aikakauden säveltäjistä, kuten Beethovenista ja Tsaikovskista. En oikein pidä popmusiikista, koska siinä on oikeastaan vaan sitä samaa junkutusta.
JP: Mielisäveltäjäni ovat Chopin, Rahmaninov ja Liszt. Pidän kyllä myös popmusiikista, jota kuuntelen ihan laidasta laitaan – heavymetallia lukuunottamatta.
Harrastatko myös jotain muuta kuin musiikkia?
J:Jalkapalloa
JP: Jalkapalloa
Koulujen musiikinopetuksesta on ollut viime aikoina paljon puhetta lehdissä. Mitä mieltä sinä olet koulusi musiikinopetuksesta? Oletko oppinut jotain hyödyllistä soittoharrastustasi ajatellen?
J: En oikein tykkää musiikinopetuksesta koulussa, koska niitä juttuja, jotka olen oppinut jo kauan sitten opetetaan vasta nyt koulussa. Tunneilla on siis aika tylsää.
JP: Koulun musiikinopetus on mielestäni liikaa keskittynyt popmusiikkiin. Mutta olen oppinut isossa ryhmässä työskentelemistä ja yllättäviin tilanteisiin reagoimista.
Oletteko soittaneet paljonkin yhdessä? Onko perheenjäsenen kanssa soittaminen erilaista kuin jonkun muun?
Yhdestä suusta: Emme ole soittaneet kovinkaan paljon yhdessä. Ja koska perheenjäsenet ovat niin läheisiä, tulee välillä vähän liiankin helposti pientä kränää…
Minkälaisia haaveita sinulla on tulevaisuuden suhteen? Haluaisitko musiikista ammattia itsellesi?
J: Kyllä, tai ainakin pyrin siihen. Rakastan soittamista ja musiikkia, ja kenties minusta tulee vaikka katusoittaja tai suuri solisti… tai jotain siltä väliltä.
JP: En tiedä musiikista ammattina, sillä ala on todella vaikea. Minusta voisi silti ehkä tulla muusikko tai lakimies.