Säveltäjän varakas porvaristausta on kenties ohjannut Francis Poulencin (1899–1963) musiikin reseptiota. Kieltämättä tuotannosta nousee ensiksi mieleen helposti kuunneltavat, veikeät sonaatit ja tämän genren kiistaton mestariteos, säkenöivä sekstetto pianolle ja puhaltimille. Poulencin musiikki ei perustu innovaatioon: rytmisesti, melodisesti ja teksturaalisesti se on varsin kesyä mutta vakuuttaa taidokkuudellaan ja vilpittömällä tunteellisuudellaan. Usein teoksissa lyövät kättä henkistynyt ja juureva, uskonnollinen ja ilottelevan maanläheinen, kirkko ja kabaree.
Myös Poulencin vokaalimusiikki pulppuaa vapautunutta melodiikkaa ja nostalgista kaihomieltä, mutta kahdessa kolmesta oopperastaan säveltäjä on työstänyt myös synkempiä tuntemuksia: Karmeliittojen keskusteluissa joukko nunnia päätyy Ranskan vallankumouksen aikana marttyyrivalansa vuoksi giljotiinille. Ihmisen äänessä nainen puhuu todennäköisesti viimeisen kerran rakastettunsa kanssa, kun tämä puhelimitse ilmoittaa jättävänsä hänet.
Ihmisen ääni vuodelta 1958 on Jean Cocteaun 30-luvun näytelmään perustuva monologiooppera, jonka aikana yleisö pääsee (tai oikeastaan joutuu) seuraamaan nelikymmenminuuttisen puhelinkeskustelun toista osapuolta. Langan toisessa päässä oleva mies ilmoittaa viiden vuoden suhteen olevan lopullisesti ohi. Näytelmätekstistä käy ilmi, että mies aikoo seuraavana päivänä mennä naimisiin uuden naisystävänsä kanssa, mutta oopperasta tämä tieto harmillisesti puuttuu.
Draama on potentiaalisesti hyvin koskettava: kukapa ei olisi joskus nöyryyttänyt itseään juuri tämänkaltaisella puhelulla. Monille esittäjilleen teos on ollut melkoinen tour de force: tuskallisia kokemuksia itsekin läpikäynyt säveltäjä muisteli myöhemmin, kuinka hän kantaesittäjä Denise Duvalin kanssa itki ”sivu sivulta, tahti tahdilta” tätä ”musiikillista tunnustusta” harjoitellessaan. Felicity Lott on puhunut sen esittämisestä maratonina, joka aina jättää hänet kyyneliin.
On erinomaista, että sopraano Laura Pyrrö, pianisti Tiina Korhonen ja ohjaaja Maria Ruostepuro ovat tarttuneet oopperaan, joka käsiohjelman väitteestä huolimatta ei suinkaan kuulu säveltäjän esitetyimpiin teoksiin, ainakaan Suomessa. Juuri tällaista itsenäistä ja kunnianhimoista työskentelyä soisi pääkaupunkiseudulla tehtävän enemmänkin: apurahoja myöntäviä tahojahan piisaa. Pienilläkin voimavaroilla voi saada aikaan täysipainoista taidetta, ja esimerkiksi tämän produktion pelkistetyn lavastuksen syksyinen kuva ruskan lehtineen oli kaunis.
Pyrrön kevyttä sopraanoääntä kuunteli ilokseen: diktio oli koko ajan selkeää, ja teksti säilytti laulettunakin uskottavuutensa. Suomennos tosin vaikuttaa hidastavan ilmaisun rytmiä, johon alkukielellä tullee automaattisesti enemmän kiihkoa.
Poulenc on kirjoittanut vokaaliosuuteen korkeita ääniä hyvin säästeliäästi (harvinaista kyllä, oopperan maailmassa kun ollaan), mutta ne esiintyvät draaman kannalta tärkeissä kohdissa. Olisin kaivannut niihin rehevämpää otetta, jolloin myös esittäjän emotionaalinen skaala olisi laventunut. Väritystä samensi myös Kokoteatterin surkea, epävireinen pystypiano, vaikka Tiina Korhonen urheasti soitinta vastaan taistelikin. Instrumentti ei varmastikaan houkutellut erityisen ekspressiiviseen soittoon, mutta melodisia vastaääniä ja kipeitä harmonioita olisi mielestäni voinut säveltäjän omasta pianosatsista kaivaa esiin enemmän.
Pianon vaatimattoman soinnin ja kuivahkon teatteritilan yhteisvaikutuksella oli ehkä tekemistä sen kanssa, etteivät laulu ja piano aivan sulautuneet yhteen. Esitys soljui kaiken kaikkiaan eteenpäin vaivattomasti, mutta jokin kouraisevuus siitä vielä ensi-illassa uupui.
Menkää siis, hyvät ihmiset, muodostamaan oma mielipiteenne! Ties milloin tulee seuraava tilaisuus. Ihmisen äänen loput esitykset ovat 4.10. klo 18; 6.–8.10. klo 19; 11.10. klo 18 ja 13.10. klo 19.
