Amfionin wordpress-alustalla on ohjelmointivirhe, minkä vuoksi kaikki käyttäjät eivät pysty kommentoimaan muiden kirjoituksia. Jos käyttäjätunnuksessasi on tällainen vika, toimi seuraavasti:
Luo kokonaan uusi käyttäjä, johon voit käyttää samaa nimimerkkiä eri tavalla kirjoitettuna, esimerkiksi näin:
Divine Diva = DivineDiva tai Divine_Diva
Yleensä asia on korjaantunut kerralla. Ellei, toista menettely. Sillä aikaa yritämme selvittää ohjelman saloja.
Kansainvälinen Mirjam Helin -kilpailu on edennyt finaaliin. DivineDiva raportoi, ja muutkin voivat kertoa mielipiteensä.
Kuulijoita ravisteltiin taas lempeästi Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaalin päätösiltana, vaikka konserttisalissa oltiinkin ja aplodit säästettiin kappaleiden loppuun.
Virkistävänä avauksena jalkaa polkenut Pekka Kuusisto pelimanniviuluineen ja tamburiinia soittanut Tuija-Maija Nurminen esittivät mainion tuokiokuvan keskiajalta. Pakollisen tuolien ja nuottitelineiden asettelemisen aikana pianisti Bengt Forsberg esitteli mukaansatempaavasti Ernest Blochin kvinteton taustoja ja detaljeja. Teos onkin kiinnostava myös ajankuvana: samana vuonna kuin Henry Cowell soitti pianon sisältä ensimmäisellä Euroopan-kiertueellaan ja Anton von Webern jo kurotti kohti sarjallisuutta, Yhdysvaltoihin emigroitunut Bloch piti edelleen kiinni romanttisesta sävelkielestä modernisoiden sitä yllättävillä neljäsosasävelaskelilla ja bitonaalisilla ekskursioilla. Forsbergin ja Kamus-kvartetin tulkinta oli esimerkillisen jäntevä ja värikylläinen.
Terry Rileyn In C on tänä vuonna ollut erityisen suuressa suosiossa, mutta täyttä oikeutta ei sille mielestäni tässä yhteydessä tehty. Mullistavan kappaleesta teki vuonna 1964 ja tekee edelleenkin sen prosessiivinen luonne: partituurin 53 enimmäkseen lyhyttä, verrattain vapaasti toistettavaa sävelaihetta vaatii herpaantumatonta nyt-hetkessä olemista. Koska jokaisella soittajalla on yhtäläinen vastuu kudoksen elävyydestä, ei kenenkään sovi omalla osuudellaan ryhtyä johtamaan joukkoa eikä toisaalta jättäytyä passiivisena taka-alalle. Ja koska suurimmassa osassa länsimaista musiikkia ovat hierarkkiset roolijaot ja dramaattiset kaarrokset niin keskeinen elementti, piilee kokemukseni mukaan tässä ”dynaamisessa staattisuudessa” myös teoksen suurin haaste esittäjilleen.
Yhtye oli sijoitettu sermin taakse ja myös valaistu takaa, jolloin syntyi viehättävä kuva soittavista, kasvottomista varjoista. Mutta oli outo ratkaisu tuoda jokainen vuorollaan valokeilaan muistuttamaan egostaan.
Partituuri antaa soittajille tiettyjä vapauksia, mutta myös muita otettiin. Olennainen osa prosessia on hitaasti keskiöstä toiseen siirtyvä harmoniamaailma, jonka moniselitteisyyttä korostaa bassoäänen puuttuminen. Nyt keski- ja ylärekisteriin kirjoitettuja motiiveja transponoitiin alaspäin varsin vapaamielisesti säveltäjän ohjeistuksesta huolimatta, ja lopputulos kuulosti ajoittain enemmän Philip Glassilta kuin Rileyltä.
Iso kiitos kuitenkin Pekka Kuusistolle ja koko festivaaliporukalle suurenmoisesta tapahtumasta, joka tänäkin vuonna elävöitti usein niin kaavamaista elävän musiikin tarjontaa. Ja kun konsertin hauskaksi lopuksi varjo-orkesteri tietokoneavusteisesti improvisoi toivotuksen nähdä ensi kesänä uudestaan: taatusti tullaan.
Tuusulanjärven kamarimusiikin viides festivaalipäivä oli sielua ravisteleva kokonaisuus. Ohjelmisto oli sopivan vaihteleva mutta sodan uhrien muistamisen johtoajatuksella yhteen kiedottu.
Aamu Songin ja Johan Olinin luoma metsäkonserttimiljöö oli eteerisen kaunis. Konserttipaikkaa ympäröiviin puihin oli ripustettu seittimäisiä, luonnonvalkoisia puuvillalankaviritelmiä, joihin auringon säteet loivat kiehtovaa hohtoa. Sää oli siis suotuisa yleisölle, mutta kärpässieneksi (Eeva Mäenluoma), maahiseksi (Janne Rättyä) ja kuuseksi (Pekka Kuusisto) pukeutuneille muusikoille saattoi tulla aika kuuma.
On selvää, että ulkoilmassa akustinen sointi kutistuu hiljaiseksi ja kaiuttomaksi. Tällainen miljöö vaatiikin kuulijalta erityistä keskittymistä ja soittajilta kovaa volyymiä, kun tuulen suhina kilpailee musiikin kanssa ja kattona on taivas. Idea on silti hyvä, sillä leppoisassa tunnelmassa ja luonnonakustiikassa on oma viehätyksensä.
Bach ja Ravel soivat rennosti Rättyän ja Kuusiston yhteistyönä. Kuusiston ilakoiva pelimanniote sopi yllättävän hyvin Bachin nopeisiin osiin. Joissakin Bachin hitaissa taitteissa sekä Ravelin laulavissa linjoissa olisi kuitenkin myös lämpimämpi, vibratokylläisempi soundi ollut perusteltu.
Stravinskyn Sotilaan tarina oli yllättäen se teos, joka eniten kärsi metsäakustiikasta, vaikka juuri siinä soitetaan eniten lujaa, kovaa ja korkealta. Jotta Stravinsky olisi todella iskevää, sen tulisi kaikua jossakin tilassa. Muusikkojen räiskyvä tulkinta pelasti toki paljon.
Kuusistolla on ilmiömäinen kyky voittaa yleisö puolelleen paitsi musiikilla myös spontaaneilla välispiikeillä, joissa usein on mukana interaktiivinen elementti. Tässä konsertissa yleisö mm. joutui tai pääsi laulamaan C-duurikolmisoinnun. Voi olla, että laulujänteitään viritteli myös yleisöä uteliaana kierrellyt karhu. Soiton ajaksi se istahti kivelle kuuntelemaan ja näytti välillä huojuttelevan päätään musiikin tahtiin.
Metsän paratiisista siirryttiin sinisellä valolla ja ruusukankailla koristeltuun Hyrylän Olympia-kasarmiin. Täällä ei tunnelmoitu metsän henkien ja eläimien kanssa, vaan hiljennyttiin muistamaan vainojen ja sotien uhreja.
Aloitusnumerona oli jälleen Bachin sonaatti Kuusiston ja Rättyän soittamana. Ilman hassuja pukuja ja hyttysiä muusikot tuntuivat pääsevän aivan toisenlaiselle keskittymisen tasolle. He löysivät upealla tavalla yhteinen suunnan, poljennon ja musiikillisen hengityksen.
Kamus-kvartetti tulkitsi Šostakovitšin kahdeksannen jousikvarteton äärimmäisen tarkasti ja hioutuneesti mutta myös raskaisiin tunnelmiin täysillä heittäytyen. Kamus ei ole mikään festivaalikokoonpano, vaan pitkään yhteistyötä tehnyt ja menestystä saavuttanut yhtye. Tämä tietenkin kuuluu soitossa.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin musiikkia Theresienstadtin keskitysleiriltä. Theresienstadt oli kolmannen valtakunnan edustusleiri, jonka kautta uhrien tie eteni kohti varsinaisia tuhoamisleirejä. Theresienstadtissa toimi juutalaisten orkestereita ja kamariyhtyeitä, esitettiinpä muutamia oopperoitakin. Siellä vaikuttivat mm. juutalaisia sukujuuria omaavat säveltäjät Erwin Schulhoff ja Viktor Ullman.
Schulhoffin kiihkeä sooloviulusonaatti soi Eriikka Maalismaan tulkitsemana pakahduttavan intensiivisenä. Pia Freund puolestaan tulkitsi koskettavalla tavalla kolme Ullmanin laulua, jotka säveltäjä sai valmiiksi vain joitakin kuukausia ennen kuin hänet lähetettiin kuolemaan Aushcwitziin. Laulujen dramaattisesti kaareutuvat melodiat ja dissonoivat harmoniat olivat vakuuttavalla tavalla persoonallisia.
Välissä saatiin hengähtää muutaman kevyemmän laulun parissa. Niidenkin yllä toki leijui tumma pilvi: näitä kabaree- ja operettityylisiä lauluja Theresienstadtissa laulettiin silloin, kun haluttiin unohtaa lohduton todellisuus.
Kun Theresienstadtin sairaat lapset lähetettiin kuolemaan, leirin sairaanhoitaja Ilse Weber meni vapaaehtoisesti pois tästä maailmasta heidän kanssaan. Konsertin lopetusnumeroa, Weberin säveltämää kehtolaulua, olivat lapset suojelijansa kanssa laulaneet kuoleman lähestyessä. Tämä yksinkertainen ja kaunis kehtolaulu Freundin eleettömänä mutta syvänä tulkintana loi yleisöön rikkumattoman hiljaisuuden, jonka olisi suonut kestävän pidempäänkin ennen aplodien alkamista.
Pahimmillaan cross-over voi olla sitä, että laitetaan Bachiin rumpukomppi ja ihastellaan uutta, raikasta lähestymistapaa. Parhaimmillaan se oli torstai-illan viimeisessä konsertissa: samaa aihetta lähestyttiin erilaisista näkökulmista, jolloin tuloksena oli rikasta, kokonaisvaltaista taidetta.
George Crumbin jousikvartetossa Black Angels kuuluvat sodan kauhut ja maailman mielettömyys. Muun muassa sähköisesti sekä ei-konventionaalisilla soittotavoilla tuotettavat äänimaailmat ovat rajuja ja shokeeraavia. Surrealistista vaikutelmaa vahvistavat lisäsoittimet ja rituaalinen laskenta eri kielillä. Musiikkia leimaavat outous ja ahdistus sekä toisaalta paljas, ruma totuus.
Kolmeen blokkiin jakautuva jousikvartetto sekä Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston laulusarjan kantaesitys toteutettiin limittäin. Ratkaisu oli nerokas. Vesalan kuulas ääni toi lohtua Crumbin mustien näkyjen alhoihin.
Laulusarjan lyriikoissa pohditaan sotaa naisten näkökulmasta, ja musiikillisesti ne asettuvat poliittisen laulun perinteen jatkajiksi. Mukavasti soljuvia melodioita ne ovat ja yksinkertaisuudessaan kauniita ja vilpittömiä.
Paula Vesalan herkät tulkinnat olivat niin kaukana PMMP:n Rusketusraidoista, että hänen muuntautumiskykyään ei voi kuin ihailla. Pekka Kuusistokin todisti taipuvansa paitsi viulunsoittoon myös biisinikkarointiin, urkuharmooninsoittoon ja taustalaulamiseen.