Uuden festivaalin ilmaantuminen on toki aina elähdyttävä tapaus. Tällä viikolla Temppeliaukion kirkossa esittäytyy uusi musiikkifestivaali nimeltä Helsinki Spring Light Chamber Music. Festivaali on pitänyt näyttävän mainoskampanjan, koonnut lamasta huolimatta suuren budjetin ja tehnyt näyttävät kotisivut, vaikka liput kolmenkympin hinnallaan laittavat vähävaraisemman musiikin ystävän harkitsemaan, olisiko parempi laittaa vanha cd pyörimään ja pysyä kotona.
Tapahtuman yli sadantuhannen euron budjetilla olisi järjestänyt arviolta viisinkertaisen määrän kamarimusiikkikonsertteja hieman vähemmän suureelliseen tyyliin. Tämä ajatus herättää kysymyksen tämän kaltaisen tapahtuman oikeutuksesta. Onneksi kamarimusiikkia saa nauttia muissakin konserteissa kohtuullisemmilla lipun hinnoilla – usein kirkoissa ja opiskelijakonserteissa jopa ilmaiseksi. Yleisö kuitenkin äänesti uuden festivaalin puolesta täyttäen Temppeliaukion kirkon. Tapahtumalle näyttää olevan tilausta pääkaupunkiseudulla. Antaa siis kaikkien kukkien kukkia!
Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti on toiminut jo yli kaksikymmentä vuotta ja yhtyeen sointi oli aina viimeisteltyä sekä soitto vakuuttavaa. Dvorakin amerikkalainen jousikvartetto lähti liikkeelle rennon hyväntuulisesti, ensimmäinen sykäyttävä hetki koettiin sivuteeman esittelyssä, kun yhtyeen priimas Guillaume Sutre väläytti upeaa viulun ääntään. Hän jatkoi upeaa soittoaan valittavassa toisessa osassa. Kvartetin sellisti Yovan Markovich otti teeman Sutrelta ja antoi sellonsa laulaa… Kolmannesta osasta olen kuullut rajumpiakin versioita, mutta Ysaÿe-kvartetti annosteli dramatiikkaa tarkoin harkiten ja viisaasti säästäen voimaa finaaliin. Siinä yhtyeen agogiikka oli rohkeaa ja tehokasta, uudet taitteet saivat aina erilaisen värin. Kaiken kaikkiaan erinomainen esitys. (Kvartetin edellinen Suomen-esiintyminen on arvioitu Amfionissa täällä.)
Konsertin toisena teoksena kuulimme Mozartin kvinteton pianolle ja puhaltimille. Teoksen johdannossa rytmin käsittely oli pyöreähköä, sitä seurannut Allegro moderato sai osakseen jo hieman särmikkäämpää käsittelyä. Toinen osa alkoi oboen laululla, muut liittyivät siihen kukin vuorollaan. Saimme herkutella upeilla trilleillä, varsinkin käyrätorvelta ja fagotilta. Osa jatkui niin autuaalla vuoropuhelulla kuin vain Mozart osaa aina loppupyöristykseen asti. Viimeinen osa alkoi Novikovin soittamalla veikeällä kommentilla, johon kaikki pian liittyivät – myös mollitaite soi tuntehikkaasti. Kvinteton päätös toi elävästi mieleen Taikahuilun Papagenon, joka poistui puolisoa etsiessään metsän varjoihin.
Konsertin pääteos oli selvästi Mendelssohnin oktetto, jonka priimaksena soitti Ana Chumachenko. Hänen johdollaan ensimmäinen osa alkoi soivasti ja lempeästi, ensiviulu tuntui leijuvan humisevan jousisoinnin päällä niin kuin se vain tässä kappaleessa voi tehdä. Chumachenko soitti suureen tyyliin ja nautittavasti. Lavalla oli epäilemättä monia hienoja soittimia, joista erottui varsinkin Marko Ylösen hieno kvaliteetti. Mendelssohnin kontrapunktiset leikit tulivat hienosti esiin.
Toinen osa Andante tuntui aluksi hieman nopealta, mutta osan edistyttyä tempo osoittautui tarkoin harkituksi ja juuri sopivaksi. Alun lepattava tunnelma vaihtui pian niihin jumalaisiin alaspäisiin asteikoihin – sävellajit vaihtuivat aina uudestaan ja uudestaan, kunnes koitti arvoituksellinen loppu. Kolmas osa Scherzo on läheistä sukua Kesäyön unelmalle: keijukaiset juhlivat kadotakseen lopulta metsien kätköihin. Finaali oli henkeäsalpaava, sen keskeytti vain pari suvantoa, jotka muistuttivat edellisessä osassa esiintyneistä keijukaisista.
Okteton stemmat oli jaettu viisaasti ja esitys oli nautittava. Jokainen taiteilija pääsi vuorollaan tuomaan esiin Mendelssohnin teoksen suurenmoisia detaljeja – siis varsinaista kamarimusiikin juhlaa. Yleisö palkitsi okteton soittajat riemun kiljaisuilla ja pitkillä aplodeilla!
Sami Mäkelän mielestä ”oppilaan ja opettajan välisessä suhteessa on olennaista, että henkilöt sopivat hyvin yhteen. Pelkkä kyky työskennellä asiallisesti yhdessä ei riitä hyvän suhteen perustaksi.” Tästä Samilla on kokemuksia myös orkestereista, joissa kapellimestarin ammatillinen pätevyys ei takaa huipputulosta vaan kemioiden pitää olla kohdallaan. Suhde opettajaan voi olla se tärkeä ihmissuhde nuoren kehityksessä, ja opettajan oltava siinä aikuinen. Sami painottaa, että ”inhimillisyys on pidettävä aina mukana, eikä jousilajien pänttäys voi olla opetuksen ainoa sisältö. Opiskelija aistii herkästi opettajan mielenkiinnon läsnäolon, mikä tekee opettamisesta henkisesti vaativaa. Kesäleireillä on vapaampi asenne, siellä voi keskittyä jonkin teknisen yksityiskohdan toteuttamiseen ja hiomiseen.”