Anton Brucknerin sinfonioita on kutsuttu ”messuiksi ilman sanoja”. Syitä tällaiseen ilmaisuun ovat muun muassa sinfonioissa esiintyvät sitaatit säveltäjän omista messuista, koraaliaiheet, vakavan painava yleissävy sekä Brucknerin syvä uskonnollinen vakaumus.
Osittain paikkansa pitävä tokaisu ei kuitenkaan tee oikeutta Brucknerin sinfonioiden moniulotteiselle ilmaisuasteikolle. Brucknerin musiikillisia esikuvia olivat etenkin Schubert, Beethoven ja Wagner. Voisi kuvitella, että nämä kaikki erilaiset tyyli-ihanteet yhdistettynä kirkkomusiikin perintöön tuottaisivat melkoisen sillisalaatin. Joku voi tietysti olla sitäkin mieltä – esimerkiksi Brahms, jonka mielestä Brucknerilla ei ollut ”mitään aavistusta musiikillisesta johdonmukaisuudesta” – mutta romantiikan ajan soitetuimpien säveltäjiin kuuluva Bruckner on onnistunut myös vakuuttamaan kyvyllään kietoa erilaiset tyylivaikutteet yhteen saumattomaksi, persoonalliseksi ja puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.
Wagnerille omistettu Brucknerin kolmas sinfonia sisältää erityisen paljon wagnerismeja sekä myös sitaatteja Wagnerin oopperoista, minkä vuoksi teos on saanut lisänimen ”wagnersinfonia”. Kuuluvilla ovat kuitenkin myös Beethoven-, Schubert- ja kirkkomusiikkivaikutteet. Säveltäjän urkuritausta kuuluu selkeissä äänikertavaihdoksissa, ja muutenkin musiikissa tärkeällä sijalla ovat vastakohtaiset asetelmat: erilaisia tyylejä asetetaan vastakkain ja nyansseissa on jyrkkää terassidynamiikkaa.
Radion sinfoniaorkesteri toteutti Sakari Oramon johdolla pysäyttävällä voimalla ja tarkkuudella nämä terassidynaamiset ja tyylilliset vaihtelut. Kutkuttavan intensiiviset pianissimot pitivät otteessaan. Erityisen hieno esimerkki dynamiikan mestarillisesta hallinnasta oli Scherzo-osan alku, joka lähtee tuskin kuultavasta pianissimosta nousten nopealla crescendolla toiseen ääripäähän, kohtalokkaasti jyskyttäviin akordeihin. Osan keskivaiheen schubertmaisen ländler-trion orkesteri soitti nautiskelevan letkeästi, luoden huimaavan kontrastin jyskytysakordeille.
Vastakohtaisten tunnelmien lisäksi myös melodiikan wagneriaaninen linjakkuus toteutui pehmeästi ja sulavasti. Jouset soivat kuulaasti kuin enkelikuoro – ehkä joissakin kohdin olisi jopa ollut mahdollista irrottaa jousistosta enemmän romanttista hehkua haastamaan teoksessa suuren roolin saavia puhaltimia?
Sinfonian kirkkomusiikilliset ulottuvuudet olivat elementissään Johanneksen kirkon akustiikassa. Musiikki todella nousi taivaallisiin korkeuksiin. Oramo sai orkesterin soimaan yhtenäisenä kuin urut. Johanneksen kirkko ei kuitenkaan ole niitä Helsingin kaikuisimpia, joten Brucknerin musiikilliset blokit, herooiset sointukulut, sekvenssiketjut ja nyanssivaihtelut erottuivat aivan tarpeeksi hyvin. Hienoa, että RSO jalkautui pois vakiosaleistaan ilmaiskonsertin merkeissä näin osuvalla ohjelmalla.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Brucknerin jousikvintetto. Tämä Brucknerin ”syrjähyppy” kamarimusiikin alueelle kuuluu kamarimusiikkikirjallisuuden helmiin. Teoksessa sinfoninen ajattelu yhdistyy kamarimusiikilliseen ilmaisuun, ja varsinkin hitaassa osassa on hyvin tunnekylläistä, ekspressiivistä melodiikkaa. Ykkösviulistina soitti Sakari Oramo pehmeällä, laulavalla otteella, joskin välillä innostuessaan äänen tarpeettomasti rikkoen. Muut kvintetin jäsenet olivat RSO:n muusikoita. Kukin hoiti osuutensa ammattitaidolla ja rutiinilla, mutta välillä yhteinen puhtaus horjui, eikä kamarimusiikillista yhteen sulautumista oikein tapahtunut.
Kvintetto toi kiinnostavan lisän konsertti-illan luomaan kuvaan Brucknerista säveltäjänä. Saattoi kuitenkin olla, että sekä yleisöltä että muusikoilta olivat jo panokset loppumaisillaan loistavan kolmannen sinfonian esityksen jälkeen.