Radion sinfoniaorkesterin nuorten solistien konserttiin 22.4. on valittu kymmenen muusikkoa. Koesoittoon osallistui 60 nuorta, joista noin puolet opiskelevat Sibelius-Akatemiassa. Solistien joukossa on muun muassa vuonna 1998 syntynyt pianisti Karoliina Ruhno ja vuotta vanhempi sellisti Jonathan Roozeman.
Rso:n konsertin johtaa Esa Heikkilä. Lista solisteista löytyy täältä.
Säveltäjä Eero Hämeenniemi (s. 1951) on julkaissut romaanin Pyhän Calixtuksen lähde, joka perustuu 100- ja 200-luvuilla Roomassa eläneen piispan tarinaan. Kirjalla on alaotsikko: ”Miten roomalaisesta orjasta tuli pankkiiri, rangaistusvanki, diakoni, piispa, marttyyri ja pyhimys”.
Lue Helsingin sanomien arvostelu kirjasta.
New Yorkin Lincoln Centerin 1096-paikkainen kamarimusiikkisali Alice Tully Hall on ollut lähes kaksi vuotta kestäneessä 125 miljoonan euron remontissa, jossa lähinnä akustiikkaa on korjattu. Sali avataan uudelleen 22.2. kaksiviikkoisen festivaalin saattelemana. Festivaalilla esitetään muun muassa Alice Tullyn tilaama Olivier Messiaenin Des canyons aux étoiles, joka kantaesitettiin samassa paikassa vuonna 1974. Muita tärppejä ovat Kammerphilharmonie Bremenin soittamat neljä Beethovenin sinfoniaa samana iltana Paavo Järven johdolla sekä Jordi Savall ja Hesperion XXI.
Alice Tully (1902–1993) oli merkittävä amerikkalainen mesenaatti. Hän peri lasitehtaan perustaneelta isoisältään jättiomaisuuden, josta lahjoitti suuren osan eri taidelaitoksille. Lincoln Centerin kamarimusiikkiseuran lisäksi Tully toimi aktiivisesti myös New Yorkin filharmonikkojen, Metropolitan Operan ja Juilliard Schoolin hallituksissa.
Jos haluatte tietää, niin näin se suunnilleen menee.
Eräänä päivänä pianisti harjoittelee. Viereisessä kopissa joku toinen ainakin-sata-kertaa-parempi-ja-varmasti-myös-ihmisenä-onnistuneempi pianisti harjoittelee myös.
Ensimmäinen pianisti: ”Soitanpa ensin asteikkoja.”
Naapuripianisti: ”Soitanpa tänään ja aina täydellisesti.”
Ensimmäinen pianisti: ”Huh, puoli tuntia meni, melkein menee jo tasaisesti.”
Naapuripianisti: ”Pitäisiköhän vetäistä lämmittelyksi Lisztin Transkendenttiset etydit?”
Ensimmäinen pianisti: ”Mitäs toi naapuri soittaa. Aha. Musta ei koskaan tule mitään.”
Se on niitä päiviä. Ärsyttää. Haluaa viskoa tavaroita (tyhjä roskis on hyvä tähän tarkoitukseen), potkaista flyygeliä (ei se sovi, hyi olkoon!), juosta ainakin sata kilsaa (ai muusikon kunnolla, vai?). Silloin on vakuuttunut siitä, ettei a) mistään tule mitään tai b) ainakaan minusta koskaan tule mitään.
Mutta kappas, tämä olikin joku muu, en varmastikaan minä ja hulluhan se on, joka tällaisia puhuu. Ja sittenkin me kaikki aina silloin tällöin ja toisinaan.
Toisaalta on myös niitä päiviä, jolloin lähestyy musiikin syvintä olemusta. Oivaltaa jotain tärkeää, kokee puhdasta riemua tai sitten yksinkertaisesti vain saa sen jonkun paikan menemään tyydyttävästi. Ja silloin muistaa, mistä tässä kaikessa oli kysymys, eikä takerru turhiin yksityiskohtiin. Silloin oleilee musiikissa ja antaa virran viedä. Ei puhise turhista.
Onnellisinta on, että tässäkin tapauksessa aika tuo avun. Niitä päiviä, jolloin naapurin soiton merkitys on omaasi suurempi, tulee vähemmän ja vähemmän. Kun edistyy ja alkaa tuntea itsensä paremmin, on sietokykykin suurempi. Vakaata venettä eivät pienet aallot heilauta.
Ja siltikin. Miksi tuokin kolmas ovi vasemmalta vetelee ylös-alas noita arpeggioita. Oikein se menee koko ajan ja hienolta kuulostaa. Kuuntele itseäsi, pianohirmu!
Ai niin, siis näinhän ei kyllä kukaan ajattele, en minä ainakaan. Taidanpa tästä mennä kostoksi vetelemään naapuriin Lisztin ykköstä.
Jouluaattona 1907 amerikkalainen Alfred Clark yhtiökumppaneineen sulki kaksi tusinaa äänilevyä sinetöityihin rautakirstuihin ja sijoitti ne Pariisin Garnier-oopperan kellarin pieneen varastohuoneeseen. Musiikillinen aikakapseli tuli avata jälleen sata vuotta myöhemmin. Vaikka kyseessä osittain olikin markkinointitemppu Clarkin edustaman yrityksen vahapinnotteiselle äänilevylle, on musiikinystävillä pian käsissään uusi, kiinnostava dokumentti 1900-luvun alun oopperatähtien esityksistä. Read More →