Hei kaikki Amfionin lukijat! On kulunut reilusti yli kuukausi siitä, kun kirjoitin viimeksi Amfionin päiväkirjaani. New Yorkin oleiluni lisäksi olin lokakuussa viiden päivän pikavierailulla Suomessa, jossa pääsin todistamaan Stockhausenin Gruppenin vaikuttavaa Suomen ensiesitystä. Eilen (9.11.) puolestaan loppui Society for Music Theoryn (SMT) ja American Musicological Societyn (AMS):n neljän päivän yhteiskonferenssi Nashvillessä, tuossa klassis..Country-musiikin luvatussa kaupungissa (heh!).
Tiistaina 7.10. olin yhdessä elämäni parhaimmista konserteista. Kyseessä oli Philadelphia Orchestran konsertti Carnegie Hallissa, kapellimestarinaan sen tuore ylikapellimestari Charles Dutoit ja pianosolistina legendaarinen Martha Argerich.
Konsertti alkoi Maurice Ravelin (1875–1937) teoksella Valses nobles et sentimentales (1911), jossa PO:n soitto oli ilahduttavan hienostunutta ja tarkkaa. Orkesterin sointi on erittäin kaunis, minkä lisäksi jopa parvelta pystyi kuulemaan soittimet sekä erikseen että yhdessä – seikka, joka yhä aina jaksaa hämmästyttää Finlandia-talon akustiikkaan tottuneelle.
Yleisöä hemmoteltiin peräti kahdella pianokonsertolla: ensin kuultiin Sergei Prokofjevin (1891–1953) kaksikymmentäminuuttinen Pianokonsertto nro 1 Des-duuri Op. 10 (1911) ja väliajan jälkeen Dmitri Sostakovitsin (1906–1975) Konsertto nro 1 c-molli pianolle, trumpetille ja jousiorkesterille Op. 35 (1933).
Jo ensimmäiset tahdit Prokofjevin konsertossa osoittivat, että Argerich ja orkesteri olivat niin sanotusti loistoiskussa. Solisti, orkesteri, ja tietenkin myös yleisö tempautuivat konserton pyörteisiin, niin että aika vierähti kuin silmänrapäyksessä. Kuuntelin esitystä niin keskittyneesti, etten kirjoittanut edes tavanomaisia muistiinpanojani; niin mykistävää teoksen tulkinta oli.
Sostakovitsin konserton toisena solistina oli orkesterin oma soolotrumpetisti David Bilger, joka soitti hienosti, joskaan hän ei vienyt huomiota konsertin itseoikeutetulta tähdeltä. PO:lla on käsittämättömän hieno jousisto, joka hengitti, huokaili ja myötäili teoksen käänteitä ihailtavalla tavalla; yhdessä hetkessä jousiston sointi muuntui aavemaisen läpikuultavasta satsista raskaaseen, iskevään ikiliikkujapoljentoon.
On vaikea sanoa, kumpi esityksistä miellytti enemmän tekemättä vääryyttä toiselle, sillä Argerichin ja PO:n soitto oli yksinkertaisesti fantastista. Argerich on lisäksi niitä muusikkoja, joilla on kyky vakuuttaa kuulija siitä, että juuri näin meneillään oleva teos pitää esittää. Näin ollen on vaikea esittää kritiikkiä (ja miksi pitäisikään?) ilman, että itse kritiikki alkaisi vaikuttaa nipottamiselta.
Ja juuri kun ajattelin, ettei konsertti enää tästä voi parantua, mitä tapahtuikaan: Philadelphian orkesterin puhaltajat pääsivät loistamaan Modest Mussorgskin (1839–1881) teoksella Näyttelykuvia (1874), jotka Ravel orkestroi vuonna 1922. Esitys oli kerta kaikkiaan upea, rento, värikylläinen ja mukaansatempaava.
Myös konsertin ohjelmavalinta ja -järjestys ansaitsee erityiskiitoksen, sillä teosten väliltä löytyi monia linkkejä: Ravel, joka orkestroi Mussorgskin Näyttelykuvat; Prokofjevin konsertto ja Ravelin Valses nobles et sentimentales, jotka sävellettiin samana vuonna (1911); Sostakovitsin ja Prokofjevin konsertot olivat puolestaan sopiva pari niin kestosuhteiltaan kuin dramaturgisesti (ja tietenkin linkiksi voidaan katsoa myös se, että konsertot esitti sama pianisti konsertissa…). Oli myös hienoa, että jousistokin pääsi näyttämään taitonsa Sostakovitsin konsertossa ennen Näyttelykuvien puhaltajien juhlaa. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon vielä, että siinä missä Sostakovitsin konsertossa on vain yksi puhaltaja – soolotrumpetisti – alkaa Näyttelykuvat juuri trumpettien fanfaarilla. Voiko tämä enää olla pelkkää sattumaa?