Der Freischütz, joka on tavattu suomentaa nimellä Taika-ampuja on Carl-Maria von Weberin ja romanttisen saksalaisen oopperan läpimurtoteos, joka on toiminut esikuvana läpi 1800-luvun saksalaisten säveltäjäsukupolvien, Wagneria myöten. Se oli aikanaan hyvin edistyksellinen, jopa vallankumouksellinen teos – nykytermein moderni. [Lue täältä lisää Freischützin historiasta.]
Sen vuoksi tuntuukin äkkiseltään luontevalta, että Kansallisooppera tekee siitä postmodernin version. Postmodernismillahan tarkoitetaan taidetta, joka hylkää korkeakulttuurin ja viihteen välisen rajan, ei piittaa liioin genrerajoista, matkii, parodioi, leikkii ja yhdistelee; se on tietoista itsestään ja pyrkii ulos perinteisestä kerronnasta rikkomalla, pilkkomalla ja sekoittamalla sen eri elementtejä ja tasoja.
Kansallisoopperan uudelleen suomennettu Freischütz – nyt Paholaisen palkka-ampuja – ei vain ole riittävän postmoderni ollakseen sitä uskottavasti. Tai sitten se aivan vahingossa kampittaa alkuperäisteoksen kerronnan, hylkää sen saksalaisen kansansadun maailman kykenemättä luomaan uskottavasti tarinan draamaa motivoivaa uusiokontekstia.
Satumaailman täytyy uskoa itseensä motivoidakseen henkilöiden väliset jännitteet, draaman eli toiminnan ja loppuratkaisun opettavaisine käänteineen. Kansallisoopperan Palkka-ampujassa böömiläiseen 1600-luvun satumetsään sijoittuva hyvän ja pahan välinen taistelu on siirretty nykyajan Hollywoodiin, paikkaan, jossa yhä uskotaan paholaiseen. Tämän oivaltavan idean ympärille Nilsiän Louhos-areenalta Kansallisoopperaan tuodussa produktiossa on rakennettu uskottavat ja toimivat lavasteet, puvut ja paikoin jopa elokuvalliset näyttämöefektit.
Ongelmaksi muodostuu se, että tämän sinänsä toimivan modernisoinnin päälle on liimattu postmoderni ajatus teatterintekemisestä teatterissa. Tätä tarkoitusta varten oopperaan on tuotu alkuperäisteokseen kuulumaton hahmo, studiojärjestäjä Kuosmanen, joka paukahtelee siellä täällä keskelle Weberin satumaailmaa keskeyttäen toiminnan ja etäännyttäen alkuperäisteoksen jonkinlaiseksi museaaliseksi rekvisiitaksi. Alkuperäisteoksen puheosuuksien draamaa kuljettavaa tehtävää on siirretty Kuosmaselle; näyttelijänsä Martti Suosalon itse kehittelemä Kuosmanen on siis pitkälti vastuussa siitä, motivoituuko teoksen draama vai ei. Vaikka tilanne hieman loppua kohden paranee, on tehtävä lopulta liian vaativa: peli menetetään jo ensimmäisessä näytöksessä, eivätkä Suosalon intermezzomaiset puujalkahuumoripläjäykset tulevissa näyttämökuvanvaihdoissa enää pelasta kuin halvat naurut.
Singspiel-traditiota seuraillen Freischützissä on kohtalaisen runsaasti puheosuuksia. Näyttämöllä puhuminen on oopperassa aina hieman ongelmallista – eikä vähiten siksi, että näyttelijät ovat laulusolisteja eivätkä puheteatterin ammattilaisia – mutta Paholaisen palkka-ampujassa dialogi menee paikoin puskateatterin puolelle. Paremmalla henkilöohjauksella olisi ongelmaa voitu varmasti paikata, ja postmodernin kikkailun sijaan olisi huomiota suonut suunnattavan vanhanaikaisiin hyveisiin.
Produktio ei toki ole aivan vailla ansioita. Böömiläisen satumetsän siirtämisessä Hollywoodin pöllömetsään on monilta osin onnistuttu, orkesteri soittaa kapellimestari Kari Tikan paneutuneessa otteessa huolellisesti ja värikkäästi, ja kuoro laulaa ja liikkuu upeasti. Myös solisteista löytyy pääosin vain hyvää sanottavaa.
Jorma Silvasti painii uskottavasti demoniensa kanssa pirulle hölmöyksissään pikkusormen antavana Maxina, ja on korkeintaan paikoin turhan reppana. Silvastin ääni lepää hienosti, välittää Maxin tunteet ja sieluntilat yleisölle uskottavasti, ja ennen kaikkea tekstistä saa aina selvän. Kirsi Tiihosen Agathe on tarpeeksi dramaattinen ja vakavahenkinen hahmo pitääkseen pintansa ohjauksen epäuskottavan sekoilun keskellä – korkeintaan voi moittia ajoittaista epätasaisuutta laululinjassa ja samasta muotista veistettyjä vokaaleja, jotka tekevät tekstistä paikoin hyvin vaikeaselkoista.
Jouni Kokoran Kaspar on sekä äänellään, että läsnäolollaan napakymppi ulkoisesti vahvana mutta sisältä täysin pirun talutusnuorassa kulkevana pahiksena, joskin Maxin ja Kasparin dialogeissa sorrutaan jo yllä mainittuun ylinäyttelemiseen. Ännchen, Agathen nuori sukulaistyttö, on Sirkka Lampimäen esittämänä sinänsä mainio ylipirteä Hollywood-tipu, mutta Lampimäen korkealle sopraanolle turhan matala rooli – Lampimäki tekee kuitenkin parhaansa. Kaisa Rannan, Mia Heikkisen ja Tiina-Maija Koskelan esittämät kolme morsiusneitoa pelastavat ihastuttavalla terzettollaan naiviuteensa lässähtävän Maxin ja Agathen häiden aattokohtauksen.
Miehetkin selviävät vähintään kunnialla: Olli Tuovisen on sopivan röyhkeä ja pöyhkeä cowboy, ja Marko Nykäsen jykevä päämetsänvartija Kuno ja Raimo Laukan Ottokar täyttävät kumpikin paikkansa. Erityismaininnan ansaitsee Laukka, jonka esiintyminen tässä verraten pienessäkin roolissa on upea hetki; kuulemme Raimo Laukan Heldenbaritonin kalsketta toivottavasti jälleen useammin! Ottokarin korvaaminen elokuvatuottajalla on muuten yksi Paholaisen palkka-ampujan uusioversion onnistuneimmista ratkaisuista. Lopulta myös Martti Suosalon paholainen on upea sekä läsnäolossaan vaikuttava puherooli.
Kaikkiaan Paholaisen palkka-ampujasta jää kuitenkin luu käteen niin yleisölle kuin itse oopperatalollekin. Sana on kiirinyt ja toisessa esityksessä sali tuntui olevan vain puolillaan. Aplodit olivat vaisuja, ja harvoin olen todistanut sellaista, etteivät solistit pääse taputusten kuivuessa kiittämään yleisöä kukin vuorollaan. Se on sääli, sillä produktiossa on paljon hyvääkin. Karua kieltään epäonnistumisen suurimmasta yksittäisestä syystä kertoo se, että valtavan huomion esityksessä vie hahmo, jota alkuperäisteoksessa ei ole. Onnistuakseen omalta osaltaan motivoimaan teoksen draaman tämän hahmon olisi pitänyt olla todella taidokkaasti ja oivaltavasti vuoltu osaksi alkuperäisteosta: Kuosmanen jää kuitenkin vain irralliseksi ja etäännyttäväksi efektiksi. Mikäli paholaisen sätkynukkena studiossa häärivä Kuosmanen olisi paremmin solahtanut draamaan, olisi Suosalon esiintyminen Kansallisoopperan lavalla voinut olla voittoisampikin tapahtuma.