Eturivin suomalaisia vanhan musiikin spesialisteja asialla.
Arvio: Marko Ylönen, sello ja Arto Satukangas, piano
Onneksi on makuasioita! Helsinkiläisiä musiikinystäviä hemmotellaan korkeatasoisilla, persoonallisilla esityksillä, joista yksi nauttii, saa väristyksiä ja vakuuttuu taiteen tehtävästä maailmassa, kun taas toinen jää mietteliääksi, välinpitämättömäksi tai vaille tyydytystä. Molempi parempi, arjen yläpuolelle kohottautuvina kokemuksina.
Marko Ylönen on tunnetuimpia sellistejämme, ja Sibelius-Akatemian sali tulikin kiitettävän täyteen; myös harvemmin konserteissa vierailevia silmäätekeviä nähtiin. Yhteistyö pianisti Arto Satukankaan kanssa oli parhaimmillaan konsertin päättäneessä Frederic Chopinin (1810–1849) laajamittaisessa sonaatissa. Duotyöskentely oli luontevaa, ja Ylösen lähes horjumattoman puhdas soitto, suuren soinnin jatkuva kvaliteetti ja tulkinnan määrätietoisuus tekivät teokselle oikeutta. Satukangas selvitti vaativan piano-osuuden kunnialla. Chopinia edelsi Jean Sibeliuksen (1865-1952) Malinconia, joka möyrii traagisissa tunnelmissa, muttei mielestäni kuulu säveltäjän parhaisiin teoksiin. Tulkinta oli tässäkin kappaleessa hehkuvan intensiivistä.
Konserttiohjelma vaikutti rakentuvan keveyden ja painokkuuden vastakkainasettelulle, ja molemmilla puoliskoilla kuultiin aluksi pienempi konserttikappale ennen mittavaa sonaattia. Konsertin aloitti Alexander Glazunovin (1865–1936) Trubaduurilaulu, miellyttävä tunnelmapala, joka katosi kuitenkin muistista nopeasti. Sitä seurasi Francis Poulencin (1899–1963) ihastuttava, sävellysajankohtanaan virkistävän anakronistinen sonaatti. Keskeistä Poulencin musiikissa on mielestäni älykäs, humoristinen melodisuus, hienostuneesti nostalgialla parfymoituna. Sellosonaatin Ballabile-osassa säveltäjä kenties muistelee samppanjalla marinoituja Les Six -ryhmän kekkereitä kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Ylönen ja Satukangas tuntuivat olevan väärissä juhlissa ja saivat myös tämän teoksen kuulostamaan jotenkin slaavilaiselta. Tempot olivat nopeita, jopa kiireisiä, ja vaikka virtuoosimaisessa päätösosassa ihastelin Ylösen suvereenia teknistä osaamista, jäi turhan moni yksityiskohta ja äkillinen tunnelman muutos vaille huomiota.
Esiintyjät virittivät heti lavalle tultuaan tunnelman, jota voisi kuvailla keskittyneeksi ja vakavamieliseksi – minusta se oli totinen, jopa ankara. Tunnelma heijastui myös musisointiin, ja monin paikoin olin sitä mieltä, että lempeämpi ja maltillisempi ote soinnissa ja erityisesti agogiikassa eli sävelten ja taukojen ajoittamisessa olisi ollut eduksi. Käsiohjelmassa Ylönen kertoi läheisestä suhteestaan kamarimusiikkiin, jota hän kuitenkin soittaa hyvin solistisesti, taka-alalle suuremmin vetäytymättä. Tämä vaatii kumppanilta yhtä intensiivistä, dynaamisesti fraseeraavaa otetta, mutta Satukangas pysytteli enimmäkseen säestävässä roolissa. Piano-osuuden tekstuurit jäivät paikoitellen epämääräisiksi, joskin konserttisalin kehnossa kunnossa olevalla flyygelillä saattoi olla osuutta asiaan.
Ylösen soitossa on objektiivisesti ottaen monia erinomaisia piirteitä. Paraskin kvaliteetti, häikäisevin virtuositeetti tai laajamittaisin muodon taju voi kuitenkin alkaa kuulostaa urheilusuoritukselta ja saa tämän kuulijan kaipaamaan myös hauraita, pienimuotoisia ja sallivia sävyjä soiton inhimilliseen kokonaisuuteen.