Italialainen oopperalaulaja Giuseppe di Stefano on kuollut 86 vuoden iässä. Hänet muistetaan hyvin mm. yhteistyöstä Maria Callaksen kanssa sekä rooleistaan italialaisten säveltäjien oopperoissa, kuten Verdin Rigoletossa.
Arvio: Yhden miehen perkussio-orkesteri
Aikamme kamarimusiikkia on Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian nykymusiikkifestivaali, joka järjestetään nyt jo 21. kertaa. Festivaali kunnostautuu omaperäisellä ja kunnianhimoisella ohjelmistolla, jonka suunnitteluun opiskelijat ovat osallistuneet. Tänä vuonna kuullaan ja nähdään muun muassa Louis Andriessenin ja Herman Rechbergerin teoksia, improvisaatiota ja esityksiä, jotka yhdistävät visuaalisia elementtejä, tanssia ja musiikkia. Keskiviikkoiltana tuulahduksen maailmalta toi italialainen Adriano Ambrosini, joka esitti John Cagen (1912-1992) mestarillisen ja ehkä perinteisellä tavalla kauneimman teoksen Sonatas and Interludes preparoidulle pianolle. Termi ”preparoitu piano” on Cagen keksintöä, mutta pianon kieliä on manipuloitu lähes soittimen koko olemassaolon ajan. 1800-luvun alun fortepianoissa saattoi olla viisikin pedaalia, joilla tavallisten kaiku-, una corda- ja sostenutotehojen ohella säädeltiin erilaisia ”äänikertoja”. Suosittuja efektejä olivat cembalon sointia imitoiva kielille laskettava paperiliuska ja ns. turkkilainen äänikerta, jossa pehmustettu vasara löi pianon runkoon isorumpua jäljitellen. Sata vuotta myöhemmin Erik Satie, Maurice Ravel ja Henry Cowell käyttivät muutamassa kappaleessa pienimuotoisia preparointeja pianon soinnin muuttamiseen.
Sonaattien ja interludien piano on käsitelty siten, että joidenkin kielten väliin tai niiden päälle on asetettu ruuveja, muttereita, kumin kappaleita ja muita esineitä. Yksityiskohtaiset ohjeet nimeävät käytettävän materiaalin ja sen sijoituspaikan millimetrin tarkkuudella, joskin soiva lopputulos on flyygelin merkistä ja mallista riippuen aina erilainen. Tämä ennalta-arvaamattomuus oli Cagelle mieleen. Syntyvä äänipaletti ulottuu normaalista pianon soinnista rumpuja, ksylofonia tai gongia muistuttaviin ääniin ja muuttaa myös pianon viritystä paikoin mikrotonaaliseksi.
Keskiviikkona kuullussa sävellyksessä on 16 lyhyttä sonaattia ja neljä välisoittoa. Osa sonaateista on perkussiivisia ja abstrakteja, toisissa taas kuulee sekä perinteistä pianismia asteikkokulkuineen ja sointuineen että kaikuja gamelan-musiikista. Adriano Ambrosini vakuutti niin preparoinnin kuin tulkinnankin osalta. Soitto oli kauttaaltaan sävykästä: viides sonaatti svengasi vastustamattomasti, ja myös hitaat osat pitivät otteessaan. Ambrosini hallitsi vajaan tunnin mittaisen teoksen kokonaismuodon suvereenisti, tosin ajoittain olisin kaivannut hengähdystaukoja osien välillä korostamaan sävellyksen meditatiivista luonnetta.
Konservatiivista cross-overia?
29.2.
Kävin tänään ostamassa lippuja Berliinin Maerz Musik -festivaalille, joka alkaa 7. päivä maaliskuuta. Odotan innolla varsinkin musiikkiteatteriesityksiä. Festivaalipassi maksaa 65 euroa, ja konsertteja on noin 15 kappaletta. Tosin passilla joutuu jonottamaan lippuja tuntia ennen konserttia, mutta se on sinänsä kätevä käytäntö.
Eilen kävin Kammerensemble Neue Musik Berlinin konsertissa Konzerthausissa. Kyseessä oli Susanne Stelzenbachin ja Ralf Hoyerin teos räppäri-näyttelijälle, kahdelle laulajalle, videolle, elektroniikalle ja kamariyhtyeelle. Teksti koostui säätiedotuksista, sääilmiöistä, sääuskomuksista ja lopulta ilmaston muutoksen aiheuttamista vaikutuksista ja katastrofeista. Musiikki edusti ilmeeltään 1900-luvun eurooppalaista musiikillista kieltä, joku sanoisi sitä modernistiseksi, ilman alluusioita rap-musiikkiin. Räppäri puolestaan räppäsi niin kuin räpätään. Yhteistulos oli parhaimmillaan kiihkeä ja toimiva avaten uusia perspektiivejä ilman jatkuvaa biittiä tai tyylialluusioita.
Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa konserttia klassiselle pianistille, sähkökitaristille, jazz-rumpalille ja ”Mouses on mars” -tietokoneduolle. Tämän konsertin vaikutteet tulivat enemmänrytmimusiikin puolelta, mutta kokonaisnäkemys siitä mitä ollaan tekemässä vaikutti olevan yhteinen, meniningin ollessa välillä punkmaisen kaoottinen.
Münchenin Musica Viva -festivaalilla olisi ollut muutama viikko sitten tarjolla Michael Lentzin performanssityylinen teos musiikille ja nyrkkeilijälle. Se oli kuulemma mainio. Tyyli- ja genrerajat ylittävä yhteistyö on täällä huomattavasti antoisampaa, kekseliäämpää ja pidemmällä kuin esimerkiksi Suomessa, missä se usein tarkoittaa tavallisesti tyylittelyä tai tyylilainoja.
Suomen säveltäjät ry. järjestää maaliskuun alussa seminaariin elitismistä. Katsoin vähän aikaa sitten Luis Bunuelin elokuvan Porvariston hillitty charmi, saksaksi dubattuna, mikä sinänsä antaa vielä yhden surrealistisen lisäaspektin tähän kutkuttavaan elokuvaan. Toivoakseni Suomen säveltäjien seminaari päivittää elitismi-käsitettä. Berliiniläistä nykymusiikkikulttuuria seuratessa tulee mieleen sekin, että suomalaisessa musiikkielämässä olisi mielenkiintoista nähdä päivitettynä taiteellista makua ja asennetta koskevassa mielessä myös ”petite bourgeoisie”, pikkuporvarillisuus, termi jota tuskin kukaan enää ajattelee ja vielä harvempi käyttää.