Amfion pro musica classica

Monthly Archives: maaliskuu 2008

You are browsing the site archives by month.

Arvio: Pianon titaani Grigori Sokolov huikaisi jälleen yleisönsä

18.3.2008 20:41 ,

Grigori SokolovGrigori Sokolov on jo 1960-luvun lopulta lähtien käynyt ahkerasti Suomessa konsertoimassa, ja hyvä niin. Maailmanluokan pianisteja kuulee Helsingissä soolo-ohjelmiston parissa aivan liian niukalti. Yleisö on kyllä löytänyt Sokolovin – konsertti oli loppuunmyyty. Sali olikin tupaten täynnä ja lämpötila toisella parvella kohosi konsertin loppua kohden melkoiseksi.

Konsertin ensimmäinen puolisko koostui kahdesta Mozartin F-duuri-sonaatista, KV 280 ja KV 332. Soitto oli Sokoloville tyypilliseen tapaan uskomattoman hiottua ja jokainen fraasi oli punnittu. Sokolovin soittoa onkin melkoisen hankala kritisoida, koska sen peruskvaliteetti on niin korkea. Harvalla on mahdollisuus päästä lähellekään Sokolovia soittimen hallinnan, puhtauden ja tulkinnan syvyyden suhteen. Kuitenkin olin havaitsevinani Sokolovin Mozart-soitossa aavistuksen junnaavaa agogista muotoilua. Kuten Sokolovilta saattoi odottaa, hän teki teoksissa kaikki nuotteihin merkityt kertaukset, myös sonaattien ensimmäisten osien kehittelyjaksoissa. Tätä käytäntöä en ole oikeastaan juuri aiemmin kuullutkaan. Ehkä osittain kertausten johdosta tietty muotoilun staattisuus korostui. Hän teki kerratessaan hyvin säästeliäästi omia koristuksia ja toisti lähes muuttamattomina myös muut ensimmäisen kerran muotoiluideansa. Tämä agoginen yksi-ilmeisyys kiusasi minua oikeastaan vain jälkimmäisessä Mozartin sonaatissa. Konsertin ensimmäinen sonaatti edusti – ehkäpä hitaan osan hieman turhan aggressiivisia trillejä lukuun ottamatta – sitä mikä Sokolovin soitossa juuri on parasta: rikasta sointia, ilmavaa fraseerausta ja verratonta artikulointia yhdistyneenä syvälliseen näkemykseen musiikista.

Toisen puoliskon ohjelmana olivat Frédéric Chopinin Preludit op. 28. Sokolovin vuonna 1990 tekemä levytys tästä kokonaisuudesta kuuluu mielestäni kaikkien aikojen huikeimpiin Chopin-levytyksiin, joten odotin esitystä innolla. Ja kyllä vain, tälläkin kertaa Sokolovin näkemys preludeista oli vakuuttava. Yksittäisten preludien sarjasta muodostui titaaninen kokonaisuus, jonka Sokolov hallitsi niin suurten kuin pientenkin mittakaavojen tasolla. Vaikka oli upeaa kuulla tämä esitys, olisi elämys ollut vieläkin huikeampi, jos Sibelius-Akatemian konserttisalin soitin ei olisi ollut niin toivottoman huonossa jamassa. Soitin oli yhtä aikaa tukkoisen ja toisaalta epätasaisen ja terävän kuuloinen eikä pystynyt vastaamaan Sokolovin vaatimuksiin. Tämä kuului piano-nyanssissa laulavien linjojen epätasaisuuksina ja forte-nyanssissa puolestaan aivan selvinä intonaatiohuojahteluina. Tämä korostui esimerkiksi c-mollipreludissa (nro 20). Sokolov kyllä onnistui rakentamaan siihen erään koko preludikokonaisuuden dynaamisista huipennuksista, mutta soitin ei soinut siinä suuresti, niin kuin oli tarkoitus, vaan kuulosti tukkoiselta ja epävireiseltä. Tämä siitäkin huolimatta, että Sokolov on aina aiemmin osannut hätkähdyttää taidollaan saada hieman kehnommastakin soittimesta jumalaisen soinnin.

Kaiken kaikkiaan Sokolovin konsertti oli jälleen pianotaiteen merkkitapaus ja huikea osoitus siitä miten soolopianokonsertti voi vangita yleisön täydellisesti ja saada sen hurmioitumaan. Yleisön raivokkaiden suosionosoitusten saattelemana Sokolov soitti vielä tukun ylimääräisiä numeroita, joiden joukossa pari Chopinin masurkkaa ja Fantasia-Impromptu, sekä Alexander Skrjabinin myöhäisteoksia. Kaikki nämäkin olivat verrattomia tulkintoja.

Kategoria: Arviot, Konsertit, Konserttisuositukset

Semiotiikan vatikaani

17.3.2008 10:52 ,

16.1.

Tänään lähdemme Pariisin ulkopuolelle tapaamaan Anja Fantapietä, ent. Salmenhaaraa, ja hänen miestään kapellimestari Henry-Claude Fantapiétä Thierryn linnaan, n. 90 km Pariisista itään. Menemme junalla. Hauskaa katsella maisemia ikkunasta ja lukea italialaista La repubblica sanomalehteä. Chezyn asemalla ovat Fantapiét vastassa. Kaupunki on pieni ja sitä halkoo Marne- joki. Etäällä keskustasta vihreiden niittyjen keskellä linna, jonka puutarhasta ja edustalta avautuu pittoreski maisema. Henry-Claude on kotoisn Nizzasta ja itse asiassa pianisti Gabriele Tacchinon luokkatoveri – Tacchinon taas tiedämme itsekin opiskeluajoilta, hän oli Févrierin tähtioppilas. Henry-Claude on juuri julkaissut fantastisen teoksen Chef d’orchestre, Kapellimestari, johon on koonnut koko uransa tiedot ja taidot kokemuksensa suodattamana. Aivan suurenmoinen teos, suosittelen kaikille! Tämä täytyy näyttää Sasha Mäkelälle, joka on tulossa Pariisiin Kurt Masurin assistentiksi – uskomatonta, entinen musiikkitieteen opiskelija laitokseltamme. Lounaalla muistelemme menneitä, Erkkiä ja kaikkea. Seinällä on Anjan hieno muotokuva, saman maalarin muistaakseni Asta Mäkelän maalaama, kuin laitoksemme 3B kerroksessa olevan Salmenhaaran kuvan. Henry-Claude pitää kapellimestariluokkaansa linnassaan silloin tällöin. Hänellä on oppilaita Kolumbiasta, Libanonista ja on kai joku puoli-suomalainenkin. Juttelemme ranskalaisesta musiikista, Villa-Lobosista jne. Hyvin rattoisaa… ja vähän nostalgista.

17.1.

Aamulla menen vielä Käymään Anne Henaultin luona aamuteellä, sillä on jäänyt asioita. Pariisi on semiotiikan vatikaani Anne sanoo, täällä kanonisoidaan kaikki. Puhumme tieteenalame maailmantilanteesta ja suunnittelemme jatkoa, hän varoittaa kiinalaisista. Mielestäni Isille voisi perustaa filiaalin Pariisiin.

Denfert-Rocheraulta kiiruhdan toiselle puolelle jokea, eli Bastillen vieressä sijaisevaan rvintola Bofingeriin, jossa olen aina halunnnut käydä, mutten ole koskaa päässyt. Se ei löydy noin vain, mutta sitten sinne päästään kiitos vieraamme Osmo Pekosen karttojen. Ravintola on todella säilytetty Belle époquen tyylisenä. Se on elegantti, muttei hirveän kallis. Osmo on esittänyt kutsua saapua juhlapuhujaksi Mikkelin Maakuntarahaston vuosijuhlaan. Hän on matemaatikko ja ehdotan, että hän tutkisi matemaatikkotaustaisia semiootikkoja, sellaisia kuin Rene Thom, Jean Petitot – ja miksei jopa Alain Badiou jne.

Lounaan jälkeen ostan levyjä Bastillen Fnacista ja onnistun saamaan Berezovskia, mutta Tarasovin levyt on myyty loppuun. Lisäksi löydän italialaisen Giuseppe Martuccin sinfoniat. Tämän jälkeen kiiruhdan taas joen toiselle puolelle, ensin metrolla linjaa yksi Concordelle ja sieltä jalan Blvd Germainin alkuun, jossa on Politiikan tutkimuksen laitos ja ystäväni Landowskin työhuone. Hän esittelee viimeisimpiä teorioitaan, jotka ovat sukua omilleni.

Ja illalla on konsertti: Nicolas Luganski, tämä venäläinen nuoren polven pianisti ja Pariisisaa juhlittu tähti. Muistan hänen viime esiintymisensä Helsingissä. Kun menin Finlandia-talolle onnittelemaan, halusin kutsua häntä soittamaan sarjassani Romantic generation yliopiston juhlasaliin vedoten hänen patrioottisiin vaistoihinsa. Siellä oli keisari Aleksanterin I:n pysti, siellä soittivat Richter ja Gilels jne. Mutta Luganskilta pääsi spontaanisti suusta: How much? Rahaahan meillä ei ole tunnetusti yliopistolla. Mutta muistan hänen kätensä, kun puristin sitä. Harvoin saa puristaa niiin lihaksikasta, pehmeää ja lämmintä kättä, erityisesti soiton jälkeen. Se jäi mieleen hänen ’merkkinään’.

Luganskin pianoilta muodostuu kutenkin jonkinlaiseksi pettymykseksi. Hänellä on ohjelmassaan Lisztin transsendenttisia etydejä ja Petrarca-sonetteja, mutta ei Lisztiä voi soittaa pelkkänä sointina. Hänen musiikkinsa on narratiivista, siinä on aina takana jotain. Vasta ylimääräisissä Luganski pääsee omalle alalleen venäläisiin ja Rahmaninoviin ja yleisö on haltioissaan.

Viimeisen kerran Pariisin valot yön loistossa, kun kävelee Théatre Champs Elysees’ ltä kohti Etoilesia.

Kategoria: Eero Tarasti, Kirjoittajat

Kansallisoopperan talous selvästi plussalla

14.3.2008 14:27 ,

Viime vuosi tasapainotti Kansallisoopperan taloutta. Tulos jäi 2,6 miljoonaa euroa ylijäämäiseksi, mikä on kolme miljoonaa budjetoitua enemmän. Ylijäämästä on jo vähennetty neljä miljoonaa, joilla muodostettiin Kansallisoopperalle käyttörahasto. Parantuneen taloustilanteen taustalla ovat arvioitua suuremmat lipputulot, parantunut täyttöaste ja henkilöstökuluissa säästäminen.

Kategoria: Uutiset

Metaseminaari ja illallinen

14.3.2008 11:58 ,

15.1.
Klo 10 tapaan Seppo Koistisen, Suomen evankelisluterilaisen kirkon kulttuuripalvelujen johtajan. On suunnitteilla sarja tapatumia teemasta Pyhyys ja musiikki. Idea on Tarmo Kunnaksen ja asian ympärillä on jo ehditty pitää kokouksia Hgissä. Ajatuksena on järjestää ainakin kaksi symposiumia, yksi Helsingissä ja toinen Pariisissa. Niihin liittyisi myös musiikkia. No, ainakin voisi käyttää apuna noita kahta nuorta musiikintohtoria, joiden väitöksissä olen ollut mukana Pariisissa ja Strasbourgissa, Emmanuel Gorgea ja Benoit Aubignyta, jälkimmäinen sitä paitsi kuuluu kai dominikaaneihin tai jesuiittoihin – ja tutki kuoromusiikkia mukaan lukien suomalainen nykymusiikki.

Tapaaminen sujuu Institut finlandais’n viereisessä kahvilassa. Sen jälkeen pistäydyn kirjakauppaan, joka on seuraava ovi Rue des Ecolesilla ja siitä Place dela Sorbonnen J. Vrinin filosofiseen kirjakauppaan, jossa teen löytöjä. Löytyy Gabriel Marcelin Etre et avoir ym. mitä tarvitsen. Mutta ei pitäisi enää ostaa kirjoja, niihin hukkuu sitten kotona.

Klo 16 on seminaariesitelmä Anne Henaultin ns metaseminaarissa, Maison de la Recherchillä rue Serpentilla, lähellä Blvd Micheliä. Olin siellä viimeksi puhumassa toissa vuonna. Tehtäväni on selostaa eksistentiaalisemioottista musiikkianalyysia esimerkknä Mozartin Fantasia d-molli. Talossa on yhdessä salissa sentään piano. Yleisöä tulee runsaasti vaikka Henault varoitti, että tämä on joulun jälkeen ensimmäinen istunto ja ihmiset nuokkuvat vielä kodeissaan ihan niin kuin Suomessa. Tulee paitsi tuttuja Pariisin koulun semiootikkoja jopa Eric Landowski, kuuluisa politiikan tutkija, myös musiikkiväkeä kuten Ivanka Stoianova, vanha ystävä, Julia Kristevan sisar ja professori Pariisin VIII:ssa. Puheen jälkeen seuraa vilkas keskustelu, Todella teräviä kommentteja. He hieman vierastavat uutta suuntaustani, sillä en ole enää pesunkestävä Greimasin koulun edustaja, vaan olen lähtenyt omille teilleni. Mutta luulen, että jotkut tajuavat, mistä on kysymys. Prof. Nicholas Meeus, belgialainen Sorbonnen musikin teorian professori kertoo, että Mozartin d-molli-fantasia pianolle on keskeneräinen teos. Ettei vain sotkisi c-molli fantasiaan, jonka keskitaite ei ole Mozartin käsialaa. Tätä täytyy kysyä häneltä jälkeenpäin. Jean-Francois Bordron korostaa ’tapahtuman’ käsitettä, kun olen todistanut, että muuan es-sävel on nimenomaan eksistentiaalinen sävel tässä teoksessa (muualla Amfionissa: Mozartko avantgardesäveltäjä?, toinen kappale).

Illaksi Anne Henault on kutsunut kotiinsa päivälliselle, vain meidät. He asuvat avenue Denfert Rocheraulla, joka jatkuu Blv Michelistä ylöspäin, on siis lähellä meitä eli sinne voi kävellä. Asunto on tyypillinen pariisilainen vanhan talon huoneisto, kaikki on ajan patinoimaa narisevaa puulattiaa myöten,luultavasti 1700-luvulta, mutta täysin asuttavaa. Seinällä suvun esi-isiä Marie Antoinetten kauteen saakka, seinillä gobeliineja ja muotokuvia.

Sarkozyn sisar asuu heidän naapurinaan. Puhumme rue de la Santen alueesta, ja Patrick Henault, suurlähettiläs kertoo että siellä toimii ns restaurant de coeur, eli ilmaista ruokaa jaetaan köyhille. Anne sanoo, että jos kuuntelee mitä kieltä pöydässä puhutaan, ei siellä kuule ranskaa ollenkaan. Ranska siis ruokkii kaikki Euroopan köyhät. Lähellä on myös Coluche-aukio, kuulun koomikon mukaan, täytyy mennä katsomaan. He muistelevat lämmöllä Moskovan aikaansa, kun Helsinki oli pelastus diplomaattiväelle, ja erityisesti Stockmann. Suurlähettiläs paheksuu suomettumisen käsitettä. Kysyn heiltä ranskalaisesta akateemisesta maailmasta: mitä tarkoittaa Ecole Normale Superieure. Se on laitos johon siirrytään suoraan lukiosta pariksi vuodeksi ennen mahdollisia yliopisto-opintoja Mutta koulu on niin elitistinen, sinne pääsy niin vaikeaa, että sen käyneen ei tarvitse elämässään enää opiskella muuta, hän painattaa käyntikorttinsa, jossa lukee Ecole Normale Superieure, se riittää kaikkiin töihin ranskalaisessa yhteiskunnassa. Vuosittain pyrkijöitä on 4000 ja heistä otetaan n 30. Anne H. on ollut aikoinaan sen priimus

Annen mielestä Pariisissa on aivan kaikki mitä maailmasta löytyy, se täytyy vain etsiä ja löytää. Kerromme käyneemme Quai Branlyn museossa. Patrikc H kertoo taustasta, miten alue oli tyhjillään ja Mitterrand halusi rakentaa siihen oman palatsinsa. Mutta tarvittiin Pariisin pormestarin lupa, ja koska hän oli Chirac, ei lupaa herunut. Sitten presidentti Chirac halusi siihen oman monumenttinsa. Mutta mistä saataisiin esineet? Yksi lähde oli kolonialismin museo ja se onnistuikin. Museo lakkautettiin ja sulautettiin Branlyhyn. Mutta toinen epäonnistui, onneksi, eli Musee de l’Homme jonka antropologista esineistöä ei luovutettu Chiracin museoon, vaikka hänen intohimonsa on esineiden keräily.

Kategoria: Eero Tarasti, Kirjoittajat

Maerz Musik -festivaali Berliinissä

13.3.2008 23:20 ,

Olen seurannut tiiviisti viime perjantaina alkanutta Maerz Musik festivaalia. Arkipäivisin festivaalilla on yleensä kaksi konserttia, jotka kokoavat erilaisia yleisöjä: alkuillasta perinteisempi instrumentaalikonsertti ja myöhäisillasta monitaiteellisia, yleensä elektronista musiikkia sisältäviä esityksiä aina improvisoidusta musiikista alkaen. Eilinen improvisaatio oli tosin ainakin minulle liian vähän virikkeitä tarjoava. Esittäjät tunteva norjalainen säveltäjätuttavani totesikin sen olleen stadionversio siitä, mitä he yleensä soittavat.

Tämän kahtiajaon tarkoitus on sekoittaa erilaisia yleisöjä, mikä ainakin välillä näyttää toteutuvan. Tosin paikallisen liikennelaitoksen BVG:n lakko aiheuttaa sen, että usein on valittava kumman konserteista haluaa kuulla ja nähdä. Ellei halua ajaa koko ajan taksilla, siirtymiseen paikasta toiseen ei läheskään aina ole aikaa, koska bussit ja U-bahnit eivät kulje.

Viime lauantaina näin Olga Neuwirthin uuden musiikkiteatteriesityksen ”Hommage à Klaus Nomi”. Klaus Nomi oli varhain AIDSiin kuollut New Yorkin underground-piireissä vaikuttanut kontratenori. Nomin alter egoja esityksessä olivat futuristiseen valkoiseen asuun pukeutunut näyttelijä, Marc-Michael Bischhoff ja punaiseen barokki/kabaree-asuun pukeutunut kontratenori Andrew Watts. Keski-Amerikkaan viittaavilla karnevaalihatuilla varustettua ja luurangoiksi pukeutunutta yhtyettä, MusikFabrikia, johti Titus Engel. Esitys yhdisteli villejä sovituksia barokkimusiikista ja mm. schlagereista sekä 70-luvun popmusiikista. Video-osuus oli ilmeisen tahallisesti yliladattu kuolemantäyteisellä Dûrer-kuvastolla. Karnevaalia, mauttomuutta, rituaalia, lukuisia viittauksia ja moniselitteisyyttä, mikä ei ainakaan jätä kylmäksi. Tanskan säveltäjäyhdistyksen puheenjohtaja John Frandsen totesi taannoin Suomen Säveltäjien kokouksessa nykymusiikilla [ja -taiteella] olevan olennaisena piirteenä se, että siitä keskustellaan, siitä kiistellään ja se saa ajattelemaan. Se toisin sanoen tekee olemassaolon, sen sijaan, että olisi olemiselle tai oleskelulle taustana.

Matthias Osterwold on suunnitellut Maerz Musikin ohjelmiston erittäin laveasti ja kiinnostavasti. Perinteisempää musiikkia edusti esim. eilen kuultu Philip Hurelin Phasis-Konzert für Warburg saksofonille ja ensemblelle. Varsin hyvä teos; puhuttelevasti murahtelevia harmonioita ja vahvoja pensselin vetoja ja toisaalta paljon detaljeja.

Festivaalin eräs portrait-säveltäjä on kiinalais-australialainen Liza Lim. Lim vieraili Suomessakin Musica Novassa muutama vuosi sitten. Levyltä kuultuna Limin musiikki oli ollut kiehtovaa, mutta jätti Helsingissä kaksijakoisen vaikutelman. Olisiko osasyy ollut myös se, että hänen sävelkielensä oli suomalaisille muusikoille yksinkertaisesti liian kaukaista ja vierasta. Täällä Limia esitti australialainen Elision Ensemble, jonka kanssa Lim on työskennellyt pitkään. Osa teoksista jäi edelleen arvoituksellisiksi, mutta esimerkiksi Weaver-of-fictions soolonokkahuilulle ja Mother Tongue sopraanolle ja ensemblelle olivat varsin hienoja teoksia. Suomenkielikin oli päässyt viimeksi mainittuun teokseen mukaan. Odotan suurella mielenkiinnolla sunnuntaina esitettävää TONia nukeille, veistoksille, yleisölle ja ensemblelle.

Toinen esillä oleva säveltäjä on Stefano Gervasoni. Hänen teoksensa Com que voz fado-laulajalle, baritonille, elektroniikalle ja ensemblelle on taitavan säveltäjän runollinen yhdistelmä fado-lauluja ja modernia musiikkia, vaikkakin minun makuuni turhan kiltti sellainen.

Kategoria: Kirjoittajat, Perttu Haapanen