6.4.
Illalla käymme kylässä Dario Martinellin ja Lina Navickaiten luona Laajasalossa, siis naapurissa. Katsomme heidän kotiteatterissaan elokuvia pianisteista, sillä Lina tutkii eri Beethoven-tulkintoja. Wilhelm Kempf soittaa Myrsky-sonaatin 60-luvulla, hienoa! Äänitys tehty Pariisissa. Kuulimme häntä Salle Pleyelissä 70-luvulla. Muistan mitä Armi Klemetti kertoi Kempfin Suomen vierailuista, he tunsivat hyvin toisensa, Kempfin tapanahan oli improvioida yleisön antamista teemoista. Mutta kerran Pohjanmaalla oli konsertti kirkossa ja siellä plakaatti: Spotta ej på golvet. Tämä jäi pianistin mieleen ja sitä hän toisti tärkeimpänä muistonaan Suomesta vielä kauan.
Sitten katsomme Ivo Pogorelichia, olen kuullut vain juttuja. Aika vaikuttavan narsistista, mutta Bachin Engantilaisen sarjan ensi osan tempo päin honkia mielestäni. Aivan liian hysteerinen, ei ole tempo giusto niin kuin pitäisi. Ottaisi mallia siitä miten Wanda Landowska soittaa Bachin f-molli-konserton nauhalla erään ranskalaisen orkesterin kanssa. Todella vaikuttavaa juuri jykevä tempo! Mutta Scarlatti on parempi. Joku nuori puolalaien Andrzejewski soittaa Beethovenin Diabelli-muunnelmia. Aivan hassua, hän ottaa aivan liian tosissaan, pyrkii jokaisen variaation maksimaaliseen informaatioon ja yllättävyyteen, hänen kannattaisi kuulla miten Charles Rosen soittaa sen, keveästi von Oben niin kuin kuulimme Helsingin yliopiston juhlasalissa toissa vuonna. Mutta lopulta Zoltan Kocsis soittaa Beethovenin viimeisen sonaatin, näkemys on tallella. pianisti on ikkuna säveltäjän maailmaan.
7.4. Kuulen autossa Parsifalia, liikuttavaa, Nyt on pääsiäinen.
Kertomus Paavon sisäisestä taistelusta Kristuksen löytämiseksi puhuttelee yhä uusia yleisöjä. Keväällä 2007 Suomen Kansallisooppera vie tämän merkkiteoksen ainutkertaiseen ympäristöön. Viimeiset kiusaukset esitetään Helsingin Temppeliaukion kirkossa.