Monthly Archives: tammikuu 2007

Nyt on kausi alkanut yliopistolla Musiikkitieteen laitos sai kuulla tämän vuoden budjettinsa. Anteeksi, ei laitos vaan OPPIAINE kute nykyisin sanotaan. Se kertoo karua kieltään; kun toimintarahat olivat v.  2006   40 000 euroa, ovat ne nyt n. 23 000 euroa eli leikkaus on puolet. Mihin tämä kohdistuu? Ensisijassa tuntiopetukseen, jolla on taattu monipuolinen opetus musiikkitieteen laajalla kentällä kattaen kaikki kolme ‘laitoksemme’ linjaa : yleisen (lähinnä taidemusiikin tutkimuksen), etnomusikologian ja studiolinjan (tietokoneavusteisen musiikintutkimuksen). Mutta suuri määrä peruskursseja on myös järjestetty näillä varoilla.Käytännössä koko budjetti käytetään siis jo tänä kevätlukukautena, jolloin syyskaudelle jää 1700 euroa – yksi kurssi!

Lisäksi tuntivaroilla on ollut se seurannaisvaikutus että sillä on palkattu ja ‘kiinnitetty’ laitokseen lukuisa määrä nuoria eteviä tutkijoita, jotka ovat vasta uransa alussa; he ovat olleetn tuntiopettajina ja tulevina assistentteina ja lehtoreina ‘ in spe’ , lahjakkuuksia joita tarvitaan terveeseen urakiertoon ja tieteen kehitykseen.

Tilanne on siis katastrofi – mutta ei mitenkään epätavallinen nyky-Suomessa  Kaikki on alkanut siitä jossain yläportaassa tapahtuneesta suunnanmäärityksestä että yliopistojen tulee TEHOSTAA toimintaamsa Kuten tiedetään tämä on orwellilaista kieltä ja on luettava: kurjistaa.

Taustalla on ideologia: ei puutarhurikaan kastele rikkaruohoja,  vaan vain hyötykasveja. Mutta mistä tiedetään mikä siemen on rikkaruoho mikä oikea tiedon mukula? Sitä ei pysty kukaan sanomaan.. Näin ollen perusrahoituis on varmuuden vuoksi laiminlyöty kokonaan.

Rahaa liikuu vain ‘huipputasolla’  eli väitöskirjojen laatijoille  – mikä on sinänsä kiitettävää – mutta sitäkin tulee käyttöön  vähemmän, koska hakijoiden määrä on samalla kasvanut valtavasti. Mutta jollei ole perustasdon opetusta ei ole myöskään jatkoon tulevia pian. On suorastaan käsittämätöntä,  että opiskelijat, joihin tämän nimenomaan kohdistuu, tuntuvat tämän hyväksyvän koska protestin ääniä ei juuri kuule. Musiikkitieteessä pannaan siis ensi syksynä lappu luukulle, kaikki suorittamaan kursseja kirjatwentteina – ja onneksi meillä on erittäin laaja Sokrates-vaihdon verkosto ympäri Eurooppaa , eli kaikki vaan heti ulkomaille pakoon Suomen olosuhteita.

Lehdessä oli juttu, että yliopistojen autonomiaa varojen käytössä lisätään. Kuulostaa periaatteessa hyvältä, mutta miten on käytännössä? Sellaiset mekanismit on luotu, etteivät rahat tällöin ikinä enää hakeudu mihin niitä todella tarvitaan vaan ne menevät paitsi suunnittelulle ja hallinoimiselle – ‘huippuyksiköille’, noille tieteen Potemkin kulisseille (se menee näin, vähän niin kuin sadussa: “Olipa kerra tiedekunta, jossa oli 10  laitosta, ja rahaa oli 100 000 euroa Niistä yksi julistettiin huippuyksiköksi ja siitä kirjoitettiin valokuvien kera paljon juttuja mediaan, he pääsivät oikein Tieteen päivillekin ja. heille annettiin  80 000 euroa, Loppusumma, 20 000  jaettiin sittne yhdeksän muun laitoksen kesken, heistä ei puhuttu enää mitään, heidät pantiin säästämään, he olivat harmaata massaa, akateemisen elämän magmaa, josta ei tarvinnutkaan välittää. Näin säästettiin rahaa ja annettiin julkisuudelle sopiva imago huippuja suosivasta ja innovatiivisesta tiedekunnasta – tai yliopistosta).

Jos tilanne tuntuu katastrofaaliselta on syytä palauttaa mielen kasku saksalaisten ja itävaltalaisten ts wieniläisten erosta. Saksalainen nimittäin sanoo: Tilanne on vakava – mutta ei katastrofaalinen. Wieniläinen taas on sitä mieltä, että tilanne on katastrofaalinen, mutta ei vakava. Ehkä on järkevämpää omaksua tämä jälkimmäinen asenne.

Järvenpään kaupunki sai nerokkaan idean kutsua kulttuuriväkeä yhtaikaa kaksiin syntymäpäiväjuhliin: säveltäjä Harri Vuoren 50-vuotis- ja taidemaalari Pauli Pyykölän
70-vuotisjubileumiin. Näin saatiin Järvenpääntalon Sibelius-sali mukavasti täyttymään Vuoren sävellyskonserttia varten; kaupunki myös tarjosi herkullisen buffet’n kaikille kutsuvierailla tilaisuuden jälkeen.

Harri Vuori on ollut Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen ‘tähti’ jo vuosikaudet ja houkutellut monia opiskelijoita sävellysluokalleen. Siitä on itse asiassa kehittynyt yksi tärkeimpiä väyliä säveltäjän koulutukselle massamme: konsertissa näkikin heitä niin lavalla kuin yleisössä Max Savikankaasta ja Mikko Nisulasta Tomi Räisäseen ja Miika Hyytiäiseen unohtamatta Jan Mikael Vainiota ja Aki Ylisalomäkeä. Eivätkä kaikki enää vain käytä yliopistoa ponnahduslautana Sibelius-Akatemiaan – missä en siinäkään näe mitään pahaa kyseisen nuoren henkilön kannalta. Monet ovat puhtaasti yliopiston kouluttamia.
Joka tapauksessa on lii kuttavaa, jos he sitten kuitenkin joskus muistavat myöhemmin tultuaan kuuluisiksi mainita ensimmäisen opinahjonsa, alma materin, jolloin säveltäjän ura oli vasta utopia tai kangastus. Nuo epämääräiset etsikon vuodet- jollaisia ei nykyjärjestelmssä tietenkään enää saisi ollakaan (kaikki vaan tekemään HOPSia!) – saattavatkin olla ihmisen kehityksessä niitä kaikkein tärkeimpiä Aivan kuin Marcel Proust sanoo että kaikkein luovimpia hetkiä ovatkin ne jolloin luulemme ettemme tee mitään tehokasta, ansiokasta, esimerkiksi kun sadepäivinä jäämme sisälle, luemme kirjoja tai kuuntelemme musiikkia.

Joka tapauksessa kuultiin siis Vuoren musiikkia – lauluja, pianosävellyksiä kamarimusiikkia ja lopulta monien jo tuntema nimeltään arvoituksellinen ‘Lopetetut liikkeet’ sopraanolle ja kamariyhtyeelle (Hyvinkään orkesterin Tuomas Pirilän johdolla, solistina Satu Kaarisola-Kulo). Kaikilla Vuori-faneilla oli varmaan kuitenkin mielessään hänen sinfoniansa – yksi suomalaisen avantgarden helmiä. Tuntuukin, että Vuoren sävelkieli puhkeaa kukkaansa mitä enemmän soittimia hän ottaa käyttöönsä. Säveltäjä jutteli teoksistaan niiden välissä – suosittelisin kyllä liikkeen lopettamista ja seisomista paikallaan puheen aikana, koska joskus oli vaikea erottaa sanoja.
Säveltäjän sanat ovat tärkeitä. Muuan musiikkitieteilijä oli nimittäin jo alkanut kehittää kauaskantoisia teorioita Lopetut likkeet teoksen tulkitsemiseksi Eduard Hanslickin tönenmd bewegte Formen teorian pohjalta eli viitaten klassiseen ‘soiden LIIKKUVIIN muotoihin’; Avantgardistina Vuori olisi päättänyt vastustaa tätä formalistista teoriaa ajatellen, että musiikin liike on nyt lopetettu. Mutta ei, aivan väärin!

Vuori kertoi, että kun hän kerran käveli Järvenpään keskustassa, hän huomasi kaupan ikkunassa kyltin ‘Lopetettu liike’. Joten sävellyksessä olikin siis ideologinen protesti yhteiskuntaa vastaan – sekin avantgardea tietty. Vuori muuten vastaa kysymykseen Voiko sinfonia olla avantgardea HY:n musiikkiseuran ja semiotiikan järjestämässä luentosarjassa
Avantgarden merkit maanantaina 29.1. klo 18 Mariankatu 11 Hki, 2. krs. musiikkisali.
(Samassa salissa ja sarjassa vierailee niinikään 12.2. klo 18 yksi Italian johtavia avantgardesoittajia Michele Lomuto Barista, pasunisti, hän on se, jolle Luciano Berio kirjoitti aikoinaan kuuluisan Sequenzansa lisänimeltä ‘Pellepasunisti’.

Harvinaisempaa Bruckneria, V. sinfonia ja Herbet Blomstedtin johdolla. Minulla on tunne, että kuulin häntä viimeksi San Franciscon oopperan Mestarilauajien johtajana v. 1987. Mutta sen tiedän jo entuudestaan, että Johanneksen kirkko on erinomainen orkesterimusiikille. Segerstam johti siellä Wagneria joku aika sitten, Siegfred-idylliä – ihana, luonnollinen sointi. Eikä ollut pettymys nytkään.

Mikä saa ihmisen kuulemaan tunnin mittaista Brucknerin sinfoniaa? Mikä pitää sen koossa?
Ei ainakaan KUULTU rakenne, vaan musiikin OLETETTU rakenne. Tarkoitan, että se operoi rakenteilla, symmetrioilla ja muodoilla, jotka tunnemme entuudestaan, jotka ovat aivoissamme ja jotka saavat meidät odottamaan ja ennustamaan tapahtumien kulkua. Mutta lisäksi on pintatasolla aina jotain viehättävää wieniläistä Gemütlichkeitia niin kuin scherzo-osissa.

Lisäksi: mitä proustlaisia muistoja viriääkään tässä kirkkosalissa, Norssin viereisessä Täällä lauloin pikkupoikana Händelin Joosua oratorion poikakuorossa Jorma Pukkilan johdolla. Mutta laulumme oli niin hentoa, että lopulta johtaja pyysi meitä vain aukomaan suutamme ikään kuin laulaisimme, kun takanamme seisseet altot hoitivat itse laulamisen.
Mutta silti kuulin koko oratorion ja sen jälkeen monia muita samassa paikassa. Paikalla on muistina, henkensä genius locinsa…

Uusi vuosi on alkanut ja näin sopiikin käynnistää myös tämä blogi. Mutta mistä tässä oikeastaan on kysymys, sitä lienee parasta vähän pohtia.

Näillä nettisivuilla puhutaan tietenkin Amfionin ideologian mukaisesti taidemusiikista ja sen arvoista. Niitä puolustetaan. On ehkä väärin käyttää sanaa ‘ideologia’ tässä yhteydessä sillä ideologioille on ominaista, että liitämme ne mieluummin toisiin. Mitä itse sanomme on tietenkin totta, todellista ja oikeaa – mitä muut sanovat, se on jonkin ideologian suodattamaa.
Amfionin tapauksessa en siis usko että taidemusiikin puolustaminen olisi ‘ ideologiaa’
ns väärää tietoisuutta, vaan totta – perustuen siihen mikä on taidemusiikin asema median ja viihteen hallitsemassa maailmassa – mistä voi äärimuodoissaan käyttää termiä ‘symbolinen väkivalta’ (avatkaa televisio!)

Mutta on muitakin ongelmia. Nimittäin millaista puhetta ja sanomista blogi edustaa. Kun sähköposti keksittiin ajateltiin, että nyt voidaan jättää perinteine kirjeenvaihto, snail mail, hankalana ja hitaan viestinnän muotona. Näin kävikin, kirjeenvaihto hupeni olemattomiin – ja samalla historian tutkijat menettivät loistavat materiaalit mikrohistoriallisista prosesseista. Sähköposti on helppoa, halpaa ja nopeaa. jotain kirjeen ja puhelinsoitojn välimailta. Mutta se yhä kohdistuu johonkuhun – ei vain tuohon heideggerlaiseen ‘das Maniin’, man tut so, man spricht so, man spielt so…

Mutta mitä on blogi? Se on myös helppoa, siinä on spontaanisuuden leima koska se on nettiä, tuota alati vaihtuvaa sähköistä maailmaa, joka voidaan myös yhdellä napin painalluksella helposti tuhota. Samalla tämä yksilöllinen välittömyys, kurkistus sen pitäjän arkiseen jokapäiväiseen todellisuuteen, hieman niin kuin tositelevisiossa, on illusoorista. Ei nettiin voi kuitenkaan mitä hyvänsä laittaa, se on julkista, Sen vastaanottaja voi siis olla kuka tahansa, periaatteessa heitä voi olla miljoonittain.

Maailman maista Ranskassa on eniten blogeja. Tosin niistä valtaosa on kuulema ns. blogi-ruumiita, ts suurella touhulla aloitettuja, mutta vähin äänin lopetettuja ts ei-ylläpidettyjä. Mutta eikö yhtälailla ‘blogiruumis’ ole sellainen blogi, jota ei kukaan lue? Mistä voin tietää lukeeko kukaan blogiani? Ranskassa sillä ei kai ole niin väliäkään, sillä se on maa, jossa kaikki haluavat puhua, mutta harvat kuunnella.

Joka tapauksessa: ajatteleminen, puhuminen ja kirjoittaminen ovat kolme eri asiaa. Jos sattuu olemaan vaikka kriitikko on fataalia sotkea niitä Ei musiikkielämässä voi juuri puhua mitä ajattelee, saati sitten kirjoittaa sitä! Kyseessä on siis hienosti sanottuna ‘zweite Unmittelbarkeit’, toisen asteen välittömyys. Mikä näyttää spontaanilta, on harkittua välittömyyttä. aivan niin kuin seuraelämässä rakastettavuus, kohteliaisuus ja ystävällisyys ovat enimmäkseen näyteltyjä, teatteria; kohteliaisuuskoodi menee totuuskoodin edelle.

Jos nyt sitten kuitenkin kokeilisi tätä blogin ylläpitoa, ehkä jo siitä syystä että kumminkin seuraan tai tulen seuranneeksi musiikkielämää. Kun en kuitenaan enää kirjoita päiväkritiikkiä minnekään, mutta kaikenlaisia ajatuksia ja tilanneanalyyseja tulee mieleeni, miksei niitä laittaisi näkyviinkin. Ideat täsmentyvät kun ne ilmaisee, joten blogia voi siis käytännössä myös pitää vaikka vain itselleen. Aloitan siis rohkeasti.