Aloitetaan kehuilla: Mirka Viitala on elastinen, sävykäs soittaja, jonka pianistinen ote on miellyttävän konstailematon. Sekä Viitalan habituksessa että soittotavassa on suloisuutta, mikä olikin hänen lähtökohtanaan niin J.S. Bachin Goldberg-muunnelmien teemaan kuin niitä seuranneihin kahteentoista kommenttisävellykseenkin.
Gilmore-säätiö jakaa joka neljäs vuosi 300 000 dollarin palkinnon ”erinomaiselle pianistille ja syvälliselle muusikolle”, jolla voi olla ”todellista vaikutusta musiikkiin”. Vuonna 1994 sen sai Ralf Gothóni. Säätiö halunnee itsekin tehdä vaikutuksen myös tilaamalla uusia pianoteoksia, ja nyt kuultu kokonaisuus on perua vuoden 2004 pianofestivaalilta. Kolmen vartin paketti on kompakti: tunnustusta Viitalalle myös tällaiseen epätavalliseen konserttiformaattiin tarttumisesta.
Musiikin suuntaa pohtiessa on silti ikävää, että Gilmoren kattaus on etupäässä nykymusiikin yllätyksettömimmästä ja mukavuudenhaluisimmasta päästä; neoklassismissa (Jennifer Higdon) ja salonkimusiikissa (C. Curtis-Smith) ei sinänsä ole vikaa, mutta kun muut ovat jo tehneet asian paremmin, ei tällainen katse ole muuta kuin ohimenevä vilkaisu Bachin aariaan.
Yllättävän moni näistä sävellyksistä toi mieleen lastenmusiikin – rehellisestä naiiviudesta voikin kehua myös Suomessa vieraillutta David Del Trediciä. Parhaita kappaleita olivat mielestäni Fred Lehrdahlin vikkelä käsien jahti ja Mischa Sarché Zupkon Ghost Variation. Myös Lukas Fossin lyriikasta pidin, joskin siitä Viitala olisi voinut lypsää enemmän tunnetta esiin. Jazzpianisti Fred Herschin Melancholy Minuet olisi oikeastaan kaivannut improvisointia simppelin tanssin jatkoksi. Konserttimusiikin kannalta vetisintä antia oli Derek Bermelin typerän jatsahtavassa Kontraphunktuksessa ja William Bolcomin vasemman käden sormiharjoituksessa.
Entä sitten Bach? Minusta aaria kuulostaa paljon paremmalta cembalolla, jolla toki sulokkaaseen musiikkiin tulee rouheutta ja särmää kuin itsestään. Pedaaliuiskentelu ja tylsä tasavireisyys ei tee tälle musiikille oikeutta.
Vielä käsiohjelmasta: parin rivin säveltäjäesittelyistä opimme, että tekijöiden kappaleita ovat tilanneet ja esittäneet Philadelphia Orchestra, St. Paul Chamber Orchestra, Minnesota Orchestra, Pacific Symphony Orchestra, New York Yourh Orchestra, New York Philharmonic Orchestra, Tokyo Philharmonic Orchestra, Cleveland Orchestra, Chicago Symphony Orchestra, Los Angeles Philharmonic Orchestra, Pittsburgh Symphony Orchestra, MET Orchestra, Vienna Philharmonic Orchestra, ja lisäksi lukuisat kamarimusiikkiryhmät… Hei – ihan oikeasti, ketä kiinnostaa?
Ja lopuksi: kaanoniin kuuluvan sävellyksen kommentointi on ideana mielestäni hyvä, ja esitänkin tässä ensimmäiset kuusi omista ehdotuksistani seuraavan sarjan tilaajille: Magnus Lindbergiltä ja Elliott Carterilta saadaan rytmisen manipulaation näkökulmaa, Salvatore Sciarrinolta virtuositeettia, värejä ja kontrapunktia amerikkalaisen populäärimusiikin kanssa. Pakollisen jazzteoksen voisi tilata Keith Jarrettilta, joka on itsekin kunnostautunut Goldberg-tulkkina. Persoonallisella tavalla konsonoivan välikkeen saisi John Adamsilta, ja ajatuksia herättävän, kunnollisen dekonstruktion Michael Finnissyltä.