Margit Tuokko. Kuva © Tuire Ruokosuo.

Gala-konsertti 26.9.2026 lukuisin avustajin, pianisteina Marjaana Merikanto, Joel Papinoja ja Esa Ylönen.

Margit Tuokko määritellään sopraanoksi eri lähteissä, mutta oikeastaan hän on niin monipuolinen henkilö ja kotona eri tyylikausien musiikeissa, että häntä voisi pitää ääni- ja estraditaiteilijana. Hän oli järjestänyt sangen vapaamuotoisen konsertin 65-vuotisjuhlansa kunniaksi; siinä hän esiintyi myös kuin salongin emäntänä. Hänen tottumuksensa lavalla, kontaktin luominen yleisöön ja toisiin laulajiin lavalla on harvinainen kyky. Se on hioutunut useiden vuosikymmenien ajan kuoropedagogina monille yhtyeille, laulunopettajana ja äänenmuodostajana erilaisissa rooleissa ooppera- ja musikaaliproduktioissa. Nyt tämä ilta muistutti ohjelmiston monipuolisuudessa vanhojen aikojen konsertteja, joissa kuultiin mitä vaihtelevinta musiikkia ja joissa raja esiintyjien ja yleisön välillä hämärtyi. Tilaisuus oli siis Madame Margitin salongin esittäytyminen sillä aikaisemmin hän ei ole kuulema tällaisia järjestänyt. Nyt lavalle saapui hänelle läheisiä kuoroja, laulajia ja soittajia katselmuksena menneiden vuosien ohjelmistoihin. Myös konsertin kesto oli yllättävä eli kolme ja puoli tuntia. Lavalla siis vuorottelivat Margit itse muun muassa oppilaittensa ja hänelle läheisten kuorojen ja laulajakollegoiden kanssa.

Pari sanaa siltä varalta, jos joku ei tiedä kenestä on kysymys, vaikka Helsingin musiikkipiireissä ja etenkään laulumaailmassa tuskin on väkeä joka ei olisi hänestä vähintään kuullut. Tuokko on opiskellut nimekkäiden opettajien kuten Ritva Auvisen johdolla, suoittanut laulun A-tutkinnon 2011, pitänyt ensikonsertin 2012 Kansallisoopperan tiloissa, laulanut lukuisia oopperarooleja kotimaisista oopperoista Dame Julia Weirdin avantgarde-teoksiin – joista saatiin illan lopussa näyte monologioopperasta King Harald’s Saga – ja Benjamin Britteniin (Ruuvikierre) saakka. Tuokko on toiminut äänenmuodostajana monissa kuoroissa: Helsingin Laulussa, Hämäläisen Osakunnan laulajissa, Helsingin yliopiston Musiikkiseura HYMSin kamarikuorossa, Kilven kuorossa ja niin edelleen. Hän on esiintynyt monissa nykymusiikkitapahtumissa alkaen Musica Novasta. Mutta tuskin mikään tekee muusikkoa paremmin tunnetuksi kuin juuri kuorolaulu.

Kuva © E.Tarasti.

Lavalla Tuokko esiintyi koko illan monissa rooleissa: huumorintajuisena juontajana, oopperalaulajattarena Wagnerin Isolden lemmenkuolossa, liedlaulajana muun muassa Sibeliuksen Första kyssenissä ja Var det en drömissä. Mutta hän antoi tilaisuuden myös tuttavilleen ja sukulaisilleen kuten Jouni Aslakille ja Harri Kaitilalle, kaikki edustaen musiikin eri genreja. Mutta silti kaikessa tässä ei ollut mitään keinotekoisen crossoverin tuntua.

Jos nyt luettelee mitä kuultiin niin illan aloitti Usko Kempin Peipon pesä viisivuotiaan Margitin laulamana. Kemppihän oli liikunnanopettaja ja tanssija Kirsti Kempin puoliso. Tuokon ensimmäinen numero oli Oskar Merikannon Pai pai paitaressu, jolla jo aikoinaan Aino Ackté ja Marian Anderson ihastuttivat yleisöjään. Eero Sipilän runokirjan laulut Tiitiäisen satupuusta Kirsi Kunnaksen runoihin olivat oikeastaan jo musiikkiteatteria kaikessa vitsikkyydessään. Vierailevana esityksenä Jouni Aslak säesti itseään kitaralla ja esitti laulunsa Elohopeaa.

Oli yhteislaulun vuoro, mutta kun sanat ja nuotit olisi pitänyt kaivaa älypuhelimista, eivät kaikki voineetkaan yhtyä Jaakko Löytyn lauluun Toisiamme siunaten. Tämän jälkeen tuli taas uusi laji ja nyt kuultiin Richard Straussin liikuttava September Vier letzte Lieder -kokoelmasta Hermann Hessen sanoihin. Viulua soitti Kaisa Porra ja pianoa Marjaana Merikanto. Nyt vaihdettin pianistia ja lavalle asteli yksi Helsingin eniten käytetty korrepetiittori Joel Papinoja. Hänen virtuoosisen tulkintansa viime keväältä Lisztin sovituksesta Beethovenin Eroica-sinfoniasta muistavat kaikki vieläkin. Papinoja esiintyi myös solistina Heino Kasken teoksella Yö autiolla merenrannalla, jota ennen oli kuultu Gershwiniä. Wagnerin Isolden lemmenkuoloa on Margit esittänyt pääkaupunkiseudun kotisalongeissa kuten Meurmaneilla. Lopuksi ennen väliaikaa saapui lavalle Hämäläisen Osakunnan oktetti Luc Therinin johdolla eittämään Kaj Chydeniuksen Nuoruustangon sekä kansanlaulun Kaikki Suomen järvet (jota laulettiin ainakin ennen vanhaan myös armeijassa marssilauluna).

Väliajan jälkeen Margitin ääni oli ehtinyt avautua loistokuntoon ja tulkinnnat Sibeliuksen Förstakyssenistä ja Var det en drömistä kestivät vertailun kaikkein parhaimpiin Sibelius-tulkintoihin Birgit Nilssonia myöten. Joel Papinoja säesti vaikean Var det en drömin erittäin taidokkaasti, sillä sen pianostemma on tunnetusti niin vaativa polyrytmiikassaan että monet pianistit eivät suostu sitä soittamaan ollenkaan. Juha Lehmuksen kaunis Eino Leinon tekstiin sävelletty Syysmetsässä oli ensiesitys. Seuraavaksi Margitin oppilas Minna Sibelius toi lavalleToivo Kuulan Sinikan laulun. Ja tämän jälkeen Riku Salminen lauloi mahtavan Merikanto-numeron Elämälle. Pianistina oli nyt Esa Ylönen, erittäin sujuva ja soinniltaan milloin jykevä milloin helmeilevä lied-pianisti, jonka erikoisalaa on Uuno Klami. Sitten kuultiin Heikki Sarmannon teos Suvi-illan vieno tuuli, jossa huilisti saa myös laulaa – sen esitti Venla Korhonen.

Jälleen vierailevana esityksenä oli Helsingin laulu johtajana Hanna Remes: siirryttiin erittäin tyylikkääseen Biedermeieriin Mendelssohnin kahden kuorolaulun Die Nachtigall ja Trauergesang myötä. Seuraavaksi Margit siirtyi duolauluun Harri Kaitilan kanssa Andrew Lloyd Webberin sävelmällä musikaalista Oopperan kummitus. Yleisössä monet pitivät siitä erityisesti. Harri Kaitila lauloi myös hyvin eläytyen tunnetun espanjalaisen Mariano Moresin sävelmän Uno. Jälleen saapui lavalle kuoro Quando vauhdikkaana johtajanaan Jori Männistö.

Nyt oli vuorossa yhteislaulu Mä oksalla ylimmällä, joka on taas tullut muotiin monissa juhlissa. Koko yleisöä johti Emma Kunts. Kuultiin myös Eero Erkkilää. Ja viimeisenä numerona jo edellämainitun Judith Weirin avantgarde-monologiooppera King Harald’sSaga, jossa Margit ryhtyi taas näyttelijäksi. Hänen äänensä tuntui muuntuvan mihin tahansa vaikeisiin tehoihin, joita sagan dramaattinen toiminta keskiajalla vaati. Viimeinen jäähyväissävelmä oli Rauno Lehtisen tunteellinen melodia.

* * *

On kyllä melkoinen saavutus viedä läpi jatkuvasti lavalla läsnäollen ja yleisöä hauskuuttaen tällainen jättiläisohjelma. Ei tuntunut yhtään teennäiseltä siirtyä ankaran klassisesta absoluuttisesta musiikista viihtellisempiin rytmeihin ja kansanmusiikillisiin elementteihin. Se oli mahdollista, koska laulajattaremme lavapersoonassa oli sitä vaadittua säteilyä ja rentoa huumoria. Metropolian sali on akustiikaltaan hyvä, jopa liian hyvä orkestereille kuten on kuultu, mutta tässä se oli juuri oikea estradi – ja varmasti tuttu myös illan päätähdelle Margit Tuokolle.

– Eero Tarasti

Kuva © E.Tarasti.

Lahden Sibelius-Festivaalin päätöskonsertti 29.8.2026 klo 17 Sibeliustalossa. Sinfonia Lahti. Hannu Lintu, kapellimestari; Olga Heikkilä, sopraano; Mihalis Culpajev, tenori; Gabriel Kivivuori Sereno, baritoni. Dominante & Murtosointu.

Kun Lahden Sibelius-festivaalit alkoivat parikymmentä vuotta sitten, epäiltiin, tokko ne tulisivat onnistumaan ja saisivat kuulijoita. Toisin kävi: Lahden akustiikaltaan verraton Sibeliustalo täyttyy joka kerta kuulijoista, joita kyyditään festivaalibusseilla Helsingistä saakka. Sitä voikin suositella, sillä omalla autolla sinne pääsee loistavasti, mutta paluu pimeässä vailla kunnon Helsinki-opasteita onkin toinen juttu; monet ovat eksyneet ja löytäneet itsensä lopulta Orimattilasta.

Hannu Linnun johdolla festivaali on kerta toisensa jälkeen yltänyt unohtumattomiin Sibelius-tulkintoihin unohtamatta kylkiäisenä toteutettuja nuorten taiteilijoiden konsertteja kuten Iloa-kvartetin Ossi Tannerin.

Tällä kertaa ohjelma oli haasteellinen: kaksi vähemmän soitettua teosta Bardi op. 64 ja Öinen ratsastus ja auringonnousu op.55, lisäksi Rahmaninovin yhtä harvoin soitettu monumentaalinen Kellot op. 35. Kun katsoo sävellysvuosia, teokset ajoittuvat noin vuoteen 1913, siis sotaa edeltäneeseen aikaan. Voisi ajatella, että yhteinen teema olisi ’kriisi’ Jacques Attalin mielessä (Les bruits), toisin sanoen se miten musiikki ennakoi yhteiskunnan tapahtumia. Toinen yhdistävä teema voisi olla ”Varjosta valoon”. Mutta lopulta Sibeliuksen ja Rahmaninovin kytkee samaan veneeseen yllättävä kirjailija: Edgar Allan Poe. Nimittäin Rahmaninovin teos perustuu Poen runon The Bells venäjänkieliseen käännökseen, mutta yhtä kaikki runo on rakenteeltaan erittäin musikaalinen ja suorastaan tarjoutuu sävellettäväksi. Sibelius taas oli saanut käsiinsä Poen runotarinan Korppi (The Raven), josta oli tullut Poen yksi tunnetuimpia teoksia. Runossa nuori mieshenkilö on yöllä huoneessaan synkällä mielellä menetettyään rakastettunsa Lenooran. Joku koputtaa oven, mutta kun hän avaa sen, ei siellä ole ketään. Sama toistuu, mutta nyt sisään lehahtaa korppi, joka asettuu istumaan Pallas-patsaan päälle. Alkaa dialogi miehen ja korpin välillä, joka on yksitoikkoinen, koska korppi osaa vain yhden sanan: Nevermore. Miehen yhä tuskaisempiin kysymyksiin tulee aina sama vastaus. Tilanne ei ratkea mitenkään. Jälleen runo on kieliasultaan, rytmiltään ja riimeiltään kuin verbaalista musiikkia.

Sibelius ei osannut englantia, mutta käytti Viktor Rydbergin käännöstä ja saksalaista versiota. Aino Ackté oli tilannut Sibeliukselta Korpin orkesterilauluna kiertueelleen, mutta viime hetkellä Sibelius keskeytti työn – ja alkoi takoa Neljättä sinfoniaa. Ackté luonnollisesti raivostui, mutta leppyi ja esitti Luonnottaren parin vuoden kuluttua.

Kuitenkin tutkijoiden mukaan Sibelius siirsi Korpin aineistoa Neljänteen sinfoniaansa. Mutta kukaan ei ole huomannut sitä, että Korpin narratiivinen rakenne, alituiseen toistuva ja aina kasvava pakahduttavan ekspressiivinen kertosäe siirtyi sellaisenaan Neljännen sinfonian Adagio-osan Il tempo largo aiheen ideaksi. Nyt ymmärräme, miksi Sibelius keskeytti Korpin: sen perusidea sopi Neljänteenja jos Korppi olisi valmistunut, olisi se jo käytetty ja sinfonia pelkkää toistoa. Tämä on siis oma hypoteesini.

Mutta lopulta Sibeliuksen Neljäs ja miksei Rahmaninovin Kellotkin kuuluvat taiteelliseen liikkeeseen nimeltä symbolismi. Se ei ole kaukaa haettua. Symbolismin yksi pääprofeettoja Charles Baudelaire oli julkaissut runonsa Correspondences, jossa les parfums, les sons et les couleurs se repondent (tuoksut, sävelet ja värit vastaavat toisiaan). Hän oli julistanut symbolismin suuriksi esikuviksi Edgar Allan Poen ja Richard Wagnerin. Vaikka symbolismi valtasi Pariisin 1890-luvulla olivat monet sen suurista nimistä heille ulkolaisia, mikä huoletti aidosti ranskalaisia. Maalari Arnold Böcklin oli maalauksellaan Kuoleman saari (jonka Rahmaninov sävelsi) saanut keskeisen sijan. Sibelius näki taulun 1894 Berliinissä ja kertoi sitten Magnus Enckellille, suomalaisen taiteen symbolistille par excellence, ettei mikään musiikki, jota hän oli siellä kuullut, vetänyt vertoja Böcklinille.

Magnus Enckellin Fantasia. Joutsenet viittauksena Tuonelan  joutseneen Gallen-Kallelalla  ja  Sibeliuksella.

Sibelius täytti myös toisen symbolismin ehdon: wagnerismin. Neljäs sinfonia on täynnä viittauksia myöhäis-Wagnerin tyyliin ja nimenomaan Parsifaliin. Itse asiassa Il tempo largon teema on muunnos Parsifalin Das Abendmal–motiivista, ainoastaan lavennettuna. Näin Sibeliuksen musiikki on ymmärrettävä tässä kontekstissä, Juuri kukaan ei ole tätä korostanut. Tawaststjerna sanoo, että se ei ole impressionismia eikä ekspressionismia ja Salmenhaaran mielestä se on sisäistä ekspressionismia – eli lopultakin: mitä muuta kuin symbolismia.

Inspiroiduin tästä ohjelmavalinnasta tutkimaan tarkemmin symbolismia ja aion julkaista siitä 25-sivuisen artikkelin. Kerrottakoon tässä, että symbolistinen taideteos on jotain sisäistä, se viittaa johonkin muuhun eli transsendenssiin, esimerkiksi toiseen taiteeseen tai symbolistiseen taustanarratiiviin, negaatioon, synkkiin usein makaabereihin aiheisiin sekä myyttisiin yhteyksiin.

Anna  Sahlsténin (1859-1931) ’symbolistinen’  maisema  Aavasaksalta. Katsoja  ei  tiedä  onko  kyseessä  auringnnousu  vai -lasku.

Hannu Linnun tulkinta oli ihanteellinen esimerkki siitä ,millä tarkkuudella eri aiheiden aforistisuus toteutuu, kun muusikot ymmärtävät taukojen merkityksen, hiljaisuuden voiman ja understatement-tekniikan. Symbolismia on toki myös kvartti-intervallin ja tritonuksen oleellinen rooli kaikessa – aivan kuin Skrjabinin Prometheus–soinnussa. Monet soittavat sinfonian niin, että pääpaino tulee hitaaseen osaan kuin Brucknerilla. Il tempo largo oli toki järisyttävä kokemus Linnun johtamana, mutta radikaalisti uutta oli finaalin kohottaminen vähintään yhtä painokkaaseen, dramaattiseen rooliin, suorastaan rajuun Rauschiin. Tapani Valsta sanoi kerran, että finaali on banaali, mutta se mitä nyt kuultiin, kumosi tämän teesin. Juuri näin Neljäs sinfonia, jo tuhat kertaa kuultu sibeliaanisen tradition kulmakivi, uudistuu ja luo uudenlaisen autenttisuuden.

Öinen ratsastus… on myös wagneriaaninen: alun jousien laukka ja ostinatokuvio on peräisin Valkyyrian alun talvisesta metsästä. Wagnerilla se muuntuu kevääksi ja Sibeliuksella auringonnousuksi. Symbolistisia maisemamaaluksiakin on, mutta tyypillistä on, että jos kohteena on auringon säteet tummalla alustalla ei tiedä, onko se auringonnousu vai lasku. Neljättä pidettiin matkakuvauksena Kolilta. Sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Kolin kanssa paitsi että sen maisemallisuus voidaan tulkita vain Eero Järnefeltin symbolististen Koli-maisemamaalausten kautta.

Symbolistinen teos on aina intellektuaalinen haaste kokijalle. Näinhän oli Sibeliuksen Neljäskin jo alun pitäen. Kaikki kummastelivat sen oudosti liihottavia hahmoja (Heikki Klemetti) ja vaikka Sibeliuksen ystävät Busonista Weingartneriin puolustivat sitä, ei teosta ymmärretty Keski-Euroopassakaan. Wienin filharmonikkojen piti soittaa se, mutta he kieltäytyivät, mikä oli harvinaista orkesterin historiassal

Rahmaninovin Kellot huumaavine sointimassoineen on paljon ongelmattomampi teos. Siinä kolme laulajaa tulkitsevat runoja eri kelloista, hääkelloista sotaisiin signaaleihin. Esittämään oli kiinnitetty kaksi erinomaisesti valmennettua kuoroa ja solistit rooleihinsa sopivia. Olga Heikkilän ääni on täyteläinen ja taipuisa, hän ylti hienoon vokaaliseen tulkintaan myös kielellisesså mielessä olihan teksti venäjää. Culpaevin lyyrinen tenori oli myös laulettuna kuin tekstin Listen, here the silver bells! Mutta varsinaisen yllätyksen tarjosi Gabriel Kivivuori Serreno, jonka nimi on toki tuttu kilpailuvoiton yhteydestä. Mutta nyt hänen ei tarvinnut kuin antaa meloksen kaikua suustaan täydellisellä tulkinnan varmuudella ja vakuudella. Ajattelin ensiksi, että tämä laulaja ei ole varmaankaan suomalainen, mutta olipas kun tarkistin ohjelmasta. Hänessä oli suuren laulajan varmuutta ja kykyä vangita koko sali välittömästi.

On suurenmoista, että Sibelius-festivaalit sen kuin jatkuvat ja ensi vuoden ohjelmakin on jo tiedossa ja luvassa on loistavia solisteja ja tietenkin Hannu Linnun syvää luotaavia tulkintoja.

– Eero Tarasti