ICMS 16 (International Congress of Musical Signification 16) -kongressi Sibelius-Akatemiassa 2.-6.6.2026. Jorma Panula workshop with his Academy Orchestra 3.6. klo 14. Students of conducting:Arijus Sereckis, Erno Toikka ja Maxmilian Fagerlund. Johannes Brahms: 4. sinfonia; Jean Sibelius Valse triste (katkelmia). R-talo. Pohjoinen Rautatiekatu, Helsinki.

ICMS16 jatkuu yhä, mutta yksi sen huippukohtia saavutettiin jo, nimittäin Jorma Panulan kansainvälisten oppilaiden vierailu maestron johdolla. Panula ei joutunut aivan outoon kontekstiin, sillä hän vieraili jo kerran Imatralla semiotiikan talvikoulussa parikymmentä vuotta sitten, kun teemana oli kehon kieli. Hänen opetuksistaan silloin jäi mieleen kaksi asiaa: ensinnäkin, jos haluaa päästä huipulle on perustan oltava lavea, kaikkea pitää opiskella ensi alkuun ennen kuin erikoistuu mihinkään. Ja siksi toiseksi neuvo kaikille opettajille: auta – älä häiritse!

Panula workshop saatiin upotettua keskelle kansainvälisten huippututkijoiden kongressia ja täytyy sanoa, että jos puhetta kuulee taukoamatta viikon ajan joka päivä kaksitoista tuntia, on pieni moment musical jotain todella virkistävää. Idean sain tähän viime talven Vuosaaren kirkon konsertista, jossa Panula itse johti Finlandia camerata -orkesteria. Mutta kun ehdotin tällaista vierailua, hän tahtoi kääntää sen pedagogiseksi tapahtumaksi ikioman akatemiansa 20-henkisellä ensemblella. Se sijoitettiin konserttisalin lavalle vasemmalle ja osa yli satapäisestä yleisöstä myös sinne ja loput katsomoon. Näin syntyi tiivis yhteys paitsi opettajan ja oppilaiden sekä orkesterin että myös yleisön välille.

Brahmsin 4. sinfonia sopi tähän tilanteeseen erinomaisesti. Arijus Sereckis, joukon nuorin hämmästytti kyvyllään eläytyä teoksen wieniläiseen atmosfääriin ja sen kaikkiin detaljeihin. Hänen johtamisensa oli jo teknisestikin yllättävän harkittua kadottamatta spontaanisuutta. Maestro Panula joutui melko usein kuitenkin pysäyttämään ja ilmoittamaan: Kun säveltäjä kirjoittaa pianissimo, hän tarkoittaa sitä. Piano, piano! Sinfonian toista osaa sai johtaa Erno Toikka levollisin ja pehmein ottein. Brahmsin sointimaailma ja kontrapunkti välittyivät kaikille. Kolmantena esiintyi reippaasti Maximilian Fagerlund, jolla on taustanaan pianon opinnot ja parhaillaan menossa varusmiesorkesterin johto. Hän sai ryhdikkäästi otteseensa teoksen finaalin. Hän vaati muutamaa paikkaa uudestaan ja uudestaan. Erityisesti staccatojen oli oltava tarpeeksi teräviä, ja polyrytmiikka eri soitinten välillä tarkkaa.

Konsertin huipentuma oli Sibeliuksen Valse triste. Kansainvälinen musiikintutkijayleisö sai nyt kuulla jotain todella autenttista, suomalaisten soittamana ja nuorten johtamana tämä Sibeliuksen kuka ties tunnetuin teos. Kapellimestarit vuorottelivat peräkanaa luovuttaen johtamisen aina taitteen vaihtuessa toiselle. Tässä oli jotain liikuttavaa yhteishenkeä, ja sehän on aina ollut tunnetusti leimallista Panulan orkesterinjohdon akatemialle. Sibelius-Seuran tuki teki tämän esiintymisen kongressille mahdolliseksi.

— Eero Tarasti (teksti ja kuvat)

M. Malmgren. Kuva © Eila Tarasti.

Martin Malmgrenin jatkotutkintokonsertti Judiska sånger 28.5.2026 klo 19.00 Musiikkitalo, Organo-Sali

Malmgren on tehnyt uraauurtavaa työtä ruotsalaisen säveltäjän Moses Pergamentin (Helsinki 1893-1977) tuotannon tunnetuksi tekemisessä myös tämän entisessä kotimaassaan Suomessa (ennen emigroitumista Ruotsiin 1915). Tähän Malmgrenin aktiviteettiin on kuulunut lukuisia konsertteja Helsingissä, Pergamentin tuotannon sovituksia, levytyksiä ja seminaareja. On löytynyt todella merkittävä säveltäjä 1900-luvun musiikin eurooppalaiseen paradigmaan. Ruotsissa Pergament kohosi hitaasti arvostettuun asemaan muun muassa musiikkiarvostelijana, mutta hän sai kokea myös ylenkatsontaa ja antisemitismiä näennäisen kohteliaisuuden takaa. Ei voi kuin leikitellä ajatuksella, miten Pergamentille olisi käynyt jos hän olisikin palannut Suomeen maamme itsenäistyttyä. Olisiko hänen modernismiaan ja omintakeista juutalaisesta perinteestä osittain syntynyttä tuotantoaan ymmärretty paremmin täällä?

Moses Pergament 1940-1950-luvulla. Kuva © Anna Riwkin-Brick / Wikimedia Commons.

Konsertin johdannoksi ja opastukseksi Malmgren oli kirjoittanut tekstin, joka perustui hänen tutkimustyöhönsä koskien Pergamenttia, hänen elämäänsä, sukutaustaansa ja vaiheitaan muun muassa Pariisissa sekä lukuisia taiteilijakontakteja. Onpa hänen arkistossaan jopa kiitoskirje Reynaldo Hahnilta Pergamentin viulusonaatin johdosta. Tältä oli tilattu baletti Djagilevin seurueelle, joka tosin esitettiin vasta 1928 Tukholmassa. Tiedetään, että Pergament suunnitteli kirjoittavansa juutalaisten ”Nibelungen Ringin” Wagnerin jalanjäljissä, mutta että suunnitelma jäi toteutumatta. Tämä oli vahinko, sillä sen perusteella, mitä on saanut kuulla hänen orkesteritekniikastaan, hän olisi kyennyt siihen.

Oli siis sangen tarpeellista saada taustatietoja tästä konsertista, joskin suoraan sanoen ehdin lukea ne vasta konsertin jälkeen. Näin ollen kuuntelin konserttia puhtaasti ”musiikkina” ja sen perusteella, mitä sai tietää paikan päällä laulujen sanojen kautta ja aiemmasta tuntemuksesta esimerkiksi juutalaisen musiikin ydinmelodiasta Kol Nidrestä. Sitähän myös Arnold Schönberg käytti teoksessaan Ein überlebener aus Warschau ja Max Bruch laati sovituksen sellolle ja pianolle, joka hiljattain kuultiin sello-orkesteri-versiona Helsingissä Jorma Panulan johdolla (tosin Pergament ei arvostanut Bruchin sovitusta, Malmgren kertoi).

Konsertti muodosti tiiviin, huolellisesti harkitun ja balansoidun taiteellisen kokonaisuuden, joka koostui viulu/piano-kappaleista ja lauluista pianon säestyksellä. Lauluosuuksia esittivät Pergamentin tyylin erinomaisesti omaksuneet Tuuli Lindeberg – jonka eräitä aiempia tulkintoja näistä lauluista olin jo aiemmin kuullut – ja Olga Heikkilä. Yhteistyö heidän ja pianistin välillä oli aivan saumatonta muun muassa rytmisesti, mikä ei ole aina helppoa laulajien kanssa. Lindeberg ja Heikkilä tulkitsivat myös runotekstejä eläytyvästi ja oikeassa ilmapiirissä. Kiehtovan intertekstuaalisia elementtejä oli laulussa Drömmen om Samoa (1920), joka perustui maalaukseen. Tuli mieleen, miten puolestaan Birger Carlstedt muunsi Debussyn Cathedraleengloutien kubistiseksi maalaukseksi.

Konsertin keskiössä olivat kuitenkin viuluteokset ja erityisesti viulusonaattivuosilta 1918-1920. Toivottavasti tämä erittäin taidokas ja ajan henkeä heijasteleva teos löytää nyt tiensä viulistien vakiorepertuaariin, jollei muuten niin jonkun César Franckin viulusonaatin modernistisena muunnoksena. Musiikissa oli paljon ranskalaissävyä Ravelilta ja Faurélta mutta myös Stravinsky-vaikutteita. Scherzo toi hiukan mieleen Sindingin pianokvinteton vastaavan osan leikittelevän sävyn. Yleensä Pergamentin temperamentti on räjähtävää laatua, musiikki kohoaa yllättäen dramaattisiin purkauksiin, mutta pitkää ”lineaarista kontrapunktiakin” toki on.

Tähän hetkittäin oikulliseen tyyliin on Malmgren perehtynyt ja osaa noudattaa sen omaa kielioppia uskollisesti. Pianistiselta kannalta tämä tarkoittaa valmiutta vaihtaa otetta mietteliäästä hiljaisesta tekstuurista, tiettyjen sointujen symboliikasta dramaattisiin äkillisiin huipennuksiin, nopeaan kuviointiin, reagointiin laulutekstin sävyn vaihdoksiin. Tämä musiikki vaatii erittäin monipuolista tekniikkaa ja pianon käsittelyä vakuuttaakseen kuulijan. Malmgrenilla on kaikki nämä kvaliteetit. Hän ymmärtää myös Pergamentin erityistä ironiaa ja huumoria. Mutta toki valtaosin ilme on vakavaa, seriöösiä. Chanson triste jo kertoo, mistä on kysymys. Sebastian Silén oli tässä myötäsyntyinen tulkki Malmgrenin rinnalla. Kun häntä on aiemmin kuultu yleensä hilpeän skandinaavisen, usein pelimannihenkisen musiikin esittäjänä, oli todettava, etten ollut koskaan vielä nähnyt ja kuullut häntä näin vakavana.

Kaiken kaikkiaan konsertti ei ollut vain kaikin puolin doktoraalista tasoa vaan myös merkittävä tapahtuma Helsingin musiikkielämässä. Jää vain odottamaan Pergament-levyprojektien jatkumista.

– Eero Tarasti

Sebastian Silén ja Satu Elijärvi. Kuva © Eila Tarasti.

Viulun kevät -sarjan luentokonsertti Helsingin yliopiston Kielikeskuksen Musiikkisalissa 5.5.2026 klo 16. Sebastian Silén, viulu ja Satu Elijärvi, piano

Käsite ’pohjoinen musiikki’ on kyllä sinänsä ongelmallinen. Tarkoittaako se Pohjolan musiikkia, skandinaavista musiikkia, pohjoismaista musiikkia, vai mitä? Carl Dahlhaus on korostanut, että Euroopan musiikin kaksi suurta ’sfääriä’ ovat saksalainen eli soitinmusiikin piiri ja italialainen eli vokaalimusiikin kukoistus.

Pohjoinen säveltaide jää tämän ulkopuolelle, sillä kuten muuan toinen germaaninen auktoritteetti Eggebrecht totesi kirjassaan Musikgeschichte im Abendland, ’alles andere verbleibt am Rande’, kaikki muu jää reunalle. Kungliga Musikakademien julkaisi 1998 kirjan Musik i Norden, jossa tähdennetään, ettei ’nordisk musik’ ole sama kuin eri pohjoismaiden kansalliset musiikit, siis Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen säveltaide. Kyseisen antologian toimittajat ovat tosin ruotsalaisia, joiden lausuntoa motivoi se, että heillä ei ole tuota yhtä suurta nimeä kuten Nielsen, Grieg tai Sibelius. Emme Suomessa paljoa tunne muuta pohjoismaista musiikkia… mutta sitä oli nyt ansiokkaasti koonnut Sebastian Silén tähän konserttiinsa.

Hiljattain pidettiin Ritarihuoneella Martin Malmgrenin järjestämä Moses Pergament ’symposium’ johon oli kutsuttu Svenska Dagbladetin musiikkiarvostelija Ålen. Kun sanoin hänelle, että meidän pitäisi varmaan matkustaa Tukholmaan kuulemaan ruotsalaista musiikkia, Stenhammaria, Alfvenia, Peterson-Bergeriä ja niin edelleen, hän vastasi: ”Turha toivo, ei ne soita meillä muuta kuin Sibeliusta.”

Silén käytti matinean runkona Mikko Heiniön luokittelua suomalaisuuden piirteistä musiikissa, joita olivat kansanmusiikin lainaukset, modaaliset asteikot, Klangfläche, staattiset harmoniat, melankolisuus, sibeliaaninen tyyli ja niin edelleen. Silén viittasi puheessaan myös ruotsalaiseen aukoriteettiin Gunnar Wennerbergiin, joka korosti pohjoismaisen musiikin laulelmallisuutta, tietenkin Bellman esikuvana. Mutta ruotsin kielen käyttöä ei voi pitää yhteispohjoismaisena piirteenä, sehän sulkisi Suomen pois suuressa määrin.

Silén oli tehnyt varsinaisia löytöjä pohjoiseen repertuaariinsa kuten tanskalaisen Fini Henriquesin, jota ei juuri koskaan kuule Suomessa. Ja kuitenkin hän oli Sibeliuksen lähimpiä ystäviä tämän Berliinin aikana 1887-1889. Aivan oikein: Erik Tawatstjerna vanhempi sanoo hänestä: ”Henriques, boheemi boheemien joukossa oli arvostettu kamarimusiikin soittaja” (s. 166) ja lainaten Sibeliuksen kirjettä kotiväelle: ”Muuan tanskalainen säveltäjä Fini Henriques on lähin ystäväni täällä. Loistava lahjakkuus ja reilu poika.” (s. 172, Tawaststjerna: Sibelius I).

Saatiin kuulla muun muassa Wiegenlied ja humoristinen Hyttystanssi, vastine Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennolle. Sibeliukselta Silén oli valinnut Romanssin op. 78 jonka hän tulkitsi erityisen ilmeikkäästi. Hän esitti myös vähemmän tunnetun Impromptun samasta opuksesta. Siinä kuultiin noita staattisia sointukulkuja. Taas luonto on kategoria, johon usein viitataan Sibeliuksen kohdalla. Hänellä on teos Auf der Heide (Nummella) op. 115. Sen ohjelmana on Florestan, joka kävelee sitten metsään tätä liikettä imitoivalla liikkeellä. Henriquesin soittoa on säilynyt levyllä vuodelta 1936. Sitä ei saatu kuulla, mutta sille karakteristisia glissandoja Silén matki oivallisesti. Glissando ei ole meidän aikanamme enää ’sallittu’ tyylikeino, ja jos 11:stä intervallista 9 on glissandoja kuulostaisi se meidän korviimme humoristiselta.

Christian Sindingiltä Silén oli valinnut sävellyksen Abendstimmung op. 120. Siinä oli tyypillisesti värikäs pianotekstuuri, jota Elijärvi tulkitsi hienostuneesti ja varmaotteisesti. Sindingin melodinen kyky on siinäkin ilmeinen. Hän on lähellä Wagneria ja Straussia, mutta hänen tyylinsä on Tawaststjernan mielestä ’eklektistä´ (en ole samaa mieltä). Berliinin pohjoismaisille taiteilijakavereille Sinding oli auktoriteetti eikä Sibeliuksen Pianokvintettoa voisi kuvitella ilman Sindingin vastaavaa teosta, jonka Busoni soitti tuolloin Leipzigissä ennen Sibeliuksen kvintettoa. Sinding oli pianisti ja sen kuulee hänen teoksissaan aina Waldesrauschenia myöten.

Viimeiseksi teokseksi Silén oli valinnut Sibeliuksen niinikään viimeisen sävellyksen op. 116. Siinä ilmenevät tiivistettyinä kaikki hänen perusaiheensa ja tyylinsä, mutta erityisesti viimeisen osan kirkastunutta ilmettä Silén piti profeetallisena viittauksen tulevaan. Vahinko, ettei sitä tullutkaan, vaan seurauksena oli 30 vuoden hiljaisuus.

Mutta ei se ollutkaan viimeinen, kuten Heikki Klemetti olisi sanonut, vaan ’ylimääräisenä’ palattiin Henriquesiin ja tämän virtuoosiseen Paholaistanssiin. Näin Silén saattoi tuoda esiin tämänkin puolen runsaista viulistin lahjoistaan. Yhteistyö Elijärven kanssa oli hioutunut täysin saumattomaksi. Pianisti sai myös esiin pianon väripaletista monia valöörejä, säteileviä kuvioita ja rytmikkäitä tekstuureja. Hän valmistaa tohtorintutkintoa Lisztin Années de Pélérinagesta ja Schumannista.

Taas Silénin soiton suuri ansio on se, että hän hallitsee ikään kuin monia eri tekniikkoja, ja otteita soitossaan aina pelimannimusiikista romanttiseen tunteellisuuteen, joskin hänen mielestään Sibelius on siinä suhteessa pidättyväinen ja katsoo asioita ikään kuin etäältä (vaikka ei sen puoleen, ero Sindingiin on aivan ilmeinen, sellaiseen paatokseen kuin Sibeliuksen kvinteton keskiosassa Sinding ei yllä; ehkä se onkin finnougrinen piirre, jota on vaikeampi liittää pohjoismaisuuteen). On myös harvinaista, että muusikko esittää aivan luontevasti vaativan soiton keskellä älykkäitä kommentteja musiikista. Tässä Silén on aivan omaa luokkaansa.

Nyt kun Viulun kevät sarja päättyi, yleisö jo kysyi, mitä jatkossa? Sitä emme vielä tiedä, mutta olisiko se ehkä ”Sellon syksy”?

– Eero Tarasti