Markus Hallikainen (vas.) ja Jorma Panula. Kuva © E. Tarasti.

Camerata Finlandian hyväntekeväisyyskonsertti Vuosaaren kirkossa 1.3.2026 klo 18. Kapellimestari Jorma Panula, solisti Markus Hallikainen.

Joskus erikoisissa paikoissa tapahtuukin jotain harvinaista kuten tuona iltana Vuosaaren kirkossa, jonka akustiikka on muuten kaikkein parhaimpia, mitä olen vastaavissa saleissa kuullut. Vuosaaren kirkon piirsivät arkkitehdit Pirkko ja Arvi Ilonen ja sen vihki käyttöön piispa Aimo T. Nikolainen 23.5.1980. Ahti Sonninen sävelsi tilaisuuteen eritiysen helluntaikantaatin.

Nyt oli tietenkin keskipisteenä itse Jorma Panula, joka ei varmaan enää esiinny kovin monissa yhteyksissä. Solisti oli samaa kansainvälistä luokkaa eli Markus Hallikainen, yksi Suomen parhaimpia sellopedagogeja Sibelius-Akatemiasta ja Keski-Helsingin Musiikkiopistosta. Ja lisäksi erittäin taitava sellisti, joka toteuttaa muun muassa J.S. Bachin soolosellosonaattien konserttisarjaa. Tällä kertaa hänen tehtävänään oli kaksi vaikuttavaa juutalaisaiheista teosta, Ernest Blochin Rukous ja Max Bruchin Kol Nidre. Hallikaisen intensiivinen ja nyanssikas sellosointi oli juuri omiaan näiden liikuttavien teosten tulkintaan, joihin hän eläytyi vahvasti.

Mutta orkesteri soi myös poikkeuksellisen tiiviisti, rytmikkäästi ja eloisasti Mikä ihmeen Camerata Finlandia? En saanut paikan päällä oikein selvää, mistä oli kysymys, paitsi että soittajalistalla oli eräitä tuttuja nimiä. Netti paljasti kotona, että kyseessä on jo vuodesta 1997 juuri Jorma Panulan kokoama ja isännöimä jousiyhtye, joka on esiintynyt usein tämän johdolla muun muassa hänen talossaan Piiparilassa. He ovat myös levyttäneet Naxokselle kotimaista musiikkia, ”Suomalaisia klassisia suosikkisävelmiä”.

Panulan vaikutus orkesterin soittoon oli tänäänkin aivan ilmeisen innostava ja huipentui miltei virtuoosiseen menoon loppupuolen numeroissa Mozartin Divertimentossa ja Bachin Brandenburgilaisessa nro 3. Se kuvasti oivasti sitä Raamatun jaksoa, joka tulkitsi pelastumisen riemua ja jonka luki pastori Janne Koskela. Sitä paitsi harvoin olen kuullut tästä Brandenburgilaisesta rytmisesti niin riemukasta ja mukaansatempaavaa tulkintaa.

Musiikki oli kieltämättä hyvin valittu näiden katkelmien jälkeen kaikkien osien väleissä. Se alkoi aina siitä tunnelmasta, joka psalmien jakeissa vallitsi. Aluksi kuultiin obligatorinen naissäveltäjän teos Edith Sohlströmin (1870-1934) Elegia. Otetaan avuksi antologia Sävelten tyttäret, jossa Sohlström on toki huomioitu. Hän oli Porissa vaikuttanut säveltäjä, kirjailija ja voimistelunopettaja. Hänen tunnetuin teoksensa on todellakin tuo Elegia (1900), jonka Panula on sovittanut sinfoniaorkesterille. Se osoittaa melodista keksintää ja ilmeikkyyttä, joten suosiossa ei ole ihmeteltävää. Mutta lähes kaikki muu Sohlströmin tuotanto on kadonnut!

Säveltäjä Ernest Bloch ei ole siis sama kuin filosofi Ernst Bloch, jonka tunnetuimpia teoksia on Prinzip Hoffnung. Max Bruch, viulukonserton säveltäjä, taas ei muuta esittelyä kaipaa. Hallikaisen sello antoi koko orkesterille soinnillista syvyyttä ja laulavuutta. Panulan oma teos, miniatyyrimainen Toivo oli viehättävä dialogi eri soitinyhmille, sävelkieletään täysin tonaalinen.

Lopulta siirryttiin Mozartissa ja Bach-numerossa hilpeämpään atmosfääriin. Etenkin Bachissa oli Ernst Kurthin perään kuuluttamaa kineettistä energiaa ja tanssillisuutta. Panula johtaa istualtaan, mutta orkesteri ymmärtää hänen niukkoja käsieleitään. Muistan kun hän vieraili Imatran semiotiikan talvikoulussa aiheenaan Kehon kieli. Hänen opetuksensa nuorille lahjakkuuksille oli: jos tahdotte päästä huipulle, on perustan oltava lavea, kaikkea pitää opiskella.

– Eero Tarasti

Esiintyjät: Ruusu-Talvikki Heikkilä, Cliodhna Scott, Ellen Herler, Eliel Lahesmaa, Samuel Eriksson. Kuva © Tuomas Tenkanen.

Konsertti Ritarihuoneella 25.2.2026 klo 18. Ossi Tanner, Samuel Eriksson (piano), Ruusu-Talvikki Heikkilä (sello), Cliodhina Scott (huilu), Ellen Herler (alttoviulu), Eliel Lahesmaa (klarinetti)

Kamarikesä on Helsingin vanhin kamarimusiikkifestivaali, joka toimii etenkin Ritarihuoneella sekä organisaatio, joka on aloittanut Suomessa uraauurtavan yksityisrahoituksella käynnistettävän Mesenaattitaiteilija-ohjelman. Ohjelmaan valitut viisi muusikkoa saavat kahden vuoden ’residenssin’ aikana konserttimahdollisuuksia ja taloudellista tukea. Hanketta on organisoimassa mukana muun muassa Kamarikesän hallituksen puheenjohtaja Heikki Lehtonen. Taustalla on tietenkin se ilmiö, jonka olen jo aiemmin maininnut, nimittäin kamarimusiikkilajin renessanssi Suomen musiikkielämässä. Aiempina vuosikymmeninä sitä pidettiin lähinnä asiantuntijoiden hienostuneena alana, ja saleja oli vaikea saada täyteen. Nyt kamarimusiikkifestivaaleja on vähän kaikkialla.

Soittajat valitaan kilpailun kautta. Siinä on tietysti mukana ajatus siitä, että kilpailu sopii nuorille ja että nimenomaan hyvin nuoria kannattaa jo alun pitäen kannustaa. Konsertti oli eräänlainen matineatyyppinen katselmus valituista nuorista soittajista; heidän äänensä annettiin myös kuulua Joonas Mikkilän, hankkeen toiminnanjohtajan haastatteluissa. Kävi ilmi että kaikkien urat ovat jo hyvässä vauhdissa, tulossa on esiintymisiä kiihtyvään tahtiin myös ulkomaiden festivaaleilla. Taustallahan on myös melkoisia vaikuttajia, kuten kapellimestari Hannu Lintu.

Soittajilta kysyttiin: ”Eikö tee kesällä mieli mennä mieluummin uimaan, syödä jätskiä, urheilla?” Kaikkea tätä nuoret lupasivat myös harjoittaa. Yksi sanoi, että kilpailu on ihan luontevaa, mutta se ei ole ainoa uratie, on muitakin vaihtoehtoja. Sitä paitsi kaikki eivät kehity samaan tahtiin, on myös hitaasti esiinpuhkeavia lahjakkuuksia, jotka eivät pääse esille niin dramaattisesti.

Puheenvuorossaan Lintu valaisi myös koko hankkeen alkuperää. Onko kyseessä vanhan mesenaattijärjestelmän paluu? Hän mainitsi ruhtinas Lichnowskyn ja kreivi Razumovskyn Beethovenin kohdalla, joiden myöntämä merkittävä eläke, 100 000 euroa vuodessa (nykyrahassa), sai Beethovenin pysymään Wienissä. Kamarimusiikin ilmaisukielessä olennaisia ovat finessit, siinä ei huudeta vaan kuiskataan. Linnun osuva huomio! Kamarimusiikissa rytmi luo järjestystä, ja melodia jatkuvuutta, hän vielä lisäsi.

Kun soitto pääsi alkuun oli sykähdyttävää kuulla, miten kunkin soittajan persoonallisuus tuli esiin jo heti muutamassa säkeessä. Siitä jo kuuli minkälaisesta karaktääristä ja muusikosta oli kyse. Tein muistiinpanoja kaikista mutta valitettavasti ohjelmalehtinen, jonne ne oli kirjoitettu, katosi salissa ja nyt kerron ulkomuistista (sainkin tosin lehtiseni juuri äsken takaisin skannattuna järjestäjien valppauden ansiosta!).

Erityisen ilahduttavaa ohjelmakirjassa oli kunkin nuoren esittelyssä, että huomioitiin heidän ensimmäiset opettajansa. Nehän ovat ratkaisevan tärkeitä, mutta usein poistuvat CV:stä heti kun on saavutettu tarpeeksi kuuluisuutta.

Sellisti Ruusu-Talvikki Heikkilän otteessa on välittömästi tietty vakavuus ja emotionaalinen kypsyys, jolla hän avasi Tšaikovskin Pezzo capriccioson opus 62. Tämä on jotain, jonka varaan voi rakentaa, mutta nyös nopeat kuvioinnit loppupuolella onnistuivat virheettä. Eli motoriikkaa on. Pianossa esiintyi jo aiemmin Kamarikesän tapahtumista tuttu Ossi Tanner, varmaotteinen ja stabiili muusikko, jonka ura on nopeassa kehityksessä ja joka oli nyt saapunut talviseen Helsinkiin jo miltei keväisestä Pariisista. Hänhän esiintyi juuri Turussa orkesterin solistina ja samoin viime syksynä kamarimuusikkona Hannu Linnun johtamassa Lahden Sibelius-festivaalissa yhtenä numeronaan pianokvintetto, säveltäjämestarin legendaarisen vaikea nuoruudenteos.

Cliodhna Scott esitti huilulla Godardin Suite de trois morceaux’sta valssin, jolla hän ilmensi ihastuttavaa ranskalaista keveyttä. Hän on Skotlannista, muttei oikein kyennyt vastaamaan kysymykseen, miten skottilaisuus ilmenee hänen muusikkoudessaan täällä. Hänellä on jo ollut runsaasti sooloesiintymisiä vaativissa yhteyksissä (muuten jokainen Skotlannissa vieraillut tietää, ettei erehdyksessäkään saa sanoa, että ollaan Englannissa!).

Ellen Herler sai esiin alttoviulun soinnin parhaimpia lämpimiä sävyjä Hindemithin mietteliäässä Meditation-teoksessa. Hypättiiin siis ranskalaisesta jeustä saksalaiseen filosofeeraukseen. Pianossa oli Samuel Eriksson, joka soittaa myös klarinettia, mutta jolle piano on kuitenkin ensisijainen soitin. Hän aloitti opintonsa Turussa Niklas Pokin johdolla, ja on nyt Sibelius-Akatemiassa Antti Hotilla ja Kirill Kozlovskilla. Hän soitti sittten kaksi soolonumeroa. Sibeliuksen melko harvoin esitetyn Nokturnon op. 24 nro 8, jonka hän muotoili varsin vaikuttavasti. Palmgrenin En Routen tempo oli huikean virtuoosinen, mutta niin on tarkoituskin!

Illan viimeinen solisti oli niinikään Turusta kotoisin oleva klarinetisti Eliel Lahesmaa; hän on aloittanut musiikkiopisto Arkipelagissa (uusi nimi allekrjoittaneelle) Timo Lahdella ja jatkanut sitten Turun konservatoriossa Outi Heiskaselle ja opiskelee nyt Christoffer Sundqvistilla Sibelius-Akatemiassa. Ehkä jotain tämän opettajan ilmeikkyydestä ja elekielestä oli jo tarttunut oppilaaseen. Hän on jo kansainvälisesssä menossa, ja on aloittanut äsken muun muassa Euroopan Unionin nuoriso-orkesterissa. Hänen tulkintansa Schumannin Phantasiestücken op. 73 Rasch-osasta oli oikea, kiihkeän reippaasti, vaan ei liian nopeasti. Hän ei tuntenut vielä ranskalaisen semiootikon Roland Barthesin esseetä Rasch, jossa tämä analysoi Schumannin musiikin olemusta. (Se on kyllä muistaakseni suomennettukin.)

– Eero Tarasti

Wojciech Stępień (vas.) ja Andrzei Ślązak. Kuva © Eila Tarasti.

Konsertti Kielikeskuksen juhlasalissa 12.2.2026 klo 16, sarjassa ”Eilan pianopiiri”. Andrzej Ślązak, piano ja Wojciech Stępień, sävellys, Gabriel Korhonen, esitelmä.

HYMSin toiminta jatkuu ja erityisesti temaattisten pianoresitaalien sarja. Helsingin yliopiston Musiikkitiede oli kutsunut ERASMUS-vieraikseen säveltäjä, musiikin teoreetikko Wojciech Stępieńin Katovicen Szymanowsky -musiikkiakatemiasta ja pianisti Andrzej Ślązakin Kielcestä. Stępień on entuudestaan tuttu Suomessa, sillä hän valmistui meiltä filosofian tohtoriksi 2007 väitöskirjallaan Einojuhani Rautavaaran niin sanotusta ’enkelityylistä’ tämän sinfonioissa. Se ilmestyi Acta semiotica fennica –sarjassa otsakkeella Signifying Angels, mutta painettiin sitten uudestaan Yhdysvalloissa. Stępień on erikoistunut suomalaiseen nykymusiikkiin, mutta on tutkinut myös Edvard Griegiä. Nykyisin hän esiintyy säveltäjänä ja nautti tässä mielessä Fulbright-stipendiä 2022-2023 Kalifornian UCLAssa. Hänen toistaiseksi tunnetuin teoksensa on 90 minuutin kestoinen ooppera A Day of A Single Man, joka perustuu Isherwoodin novelliin. Ooppera kuvaa yksinäisen kirjallisuuden professorin päivää tämän menetettyä ystävänsä.

Andrzej Ślązak esitti kolmiosaisen sarjan pianolle tästä teoksesta; se on hyvin ilmaisevaa, keskittynyttä musiikkia, joka ei nyt suorastaan ole minimalismia, mutta on hyvin soivaa, jatkuvalle linjalle perustuvaa tekstuuria. Stępieńin ooppera ansaitsisi tulla esitetyksi myös Helsingissä kuten aikoinaan tohtorimme Paolo Rosaton ooppera Lo straniero Pirandellon librettoon Metropoliassa Ruoholahdessa. Stępieńillä on myös musiikkia viola da gamballe erääseen toiseen filmiin nimeltä Five Letters to the Beautiful Knight.

Ślązak tekee merkittävää pianistin uraa soittamalla vanhaa musiikkia ja puolalaisia säveltäjiä kaihtamatta Hollywood-säveliäkään. Hänen konserttiaikataulussaan on tälle vuodelle luvassa resitaaleja Brasiliassa (Curitibassa ja Porto Alegressa), Madagascarilla, mutta myös Varsovassa. Pianistina Ślązak tuntui edustavan puolalaista koulukuntaa.

Hänen Goldberg-variaationsa oli elämys, sillä hän kykeni rikastuttamaan variaatioita ilmaisevilla nyansseilla, sointivärien vaihdoksilla ja loistavalla tekniikallaan. Goldberghan on kirjoitettu klavikordille, jossa on kaksi koskettimistoa, mikä sitten tuottaa omat hankaluutensa kun sitä esitetään Steinwaylla. Panin merkille fiksun idean viedä oikea käsi vasemman ali bassopuolelle eikä yli. Bachin teos on tietenkin jo sinänsä varustettu ’strukturaalisella semantiikalla’, toisin sanoen läsnä on kauden topoksia, ranskalaista alkusoittoa, Empfindsamkeitia, kaikkia barokin tansseja, fuugia, ja niin edelleen. Mutta silti tämä musiikki vaatii ’tulkintaa’, jotta sen ilmeikkyys ja monitahoisuus pääsee oikeuksiinsa. Miten paljon tämä teos vaikuttikaan sitten klassismiin, ajatelkaa Eroican I osan tahtien laukkaavia daktyylirytmejä esimerkiksi tahdeissa 202-2011 – suoraan Bachilta, variaatio 14!

Jos vertaan Ślązakin tulkintaa kahteen aiempaan monumentaaliseen esitykseen, nimittäin Charles Roseniin Imatralla 2010-luvulla ja Risto Laurialaan HYMSillä Varkauden festivaalissa, eroaa hän ehkä juuri sirolla kosketuksellaan ja fraseerauksellaan ja myös tempovalinnoiltaan.

Ylimääräisenä Ślązak esitti lyhyen kappaleen, joka muistutti hieman Erik Satieta. Mutta kun sitten kysyin, mikä se oli, hän kertoi: Kilarin musiikkia elokuvasta Dracula. En tuntenut säveltäjää enkä elokuvaa.

HYMSin tilaisuuksissa on aina myös puhetta: tällä kertaa seuran sihteeri, tohtoriopiskelija Gabriel Korhonen kertoi monipuolisesti Goldbergin rytmiikasta, joka on ehtymätön aarreaitta.

Mainittakoon jo tässä, että HYMSin resitaalien sarja jatkuu keväällä huhti- ja toukokuussa, teemalla ”Viulun kevät”.

– Eero Tarasti

Oopperan loppukohtaus. Kuva © E. Tarasti.

Suomen Kansallisooppera 4.2.2026. Sebastian Fagerlund: Morgonstjärnan, libretto Gunilla Hemming Karl Ove Knausgårdin romaanin pohjalta. Musiikinjohto Hannu Lintu, Harri Karri, ohjaus Thomas de Mallet Burgess, lavastussuunnittelu Leslie Travers, pukusuunnittelu Tracy Grant Lord, valosuunnittelu Matthew Marshall, liikeohjaus Sue Mythen. Laulajat: Minna-Leena Lahti, Tommi Hakala, Jenny Carlstedt, Otava Merikanto, Johan Reuter, Mari Palo, Jere Hölttä, Juha-Pekka Mitjonen, Johan Reuter, Ann-Marie Heino, Helena Juntunen, Nicholas Söderlund, Juhana Suninen, Martta Ainali. Suomen kansallisoopperan kuoro ja lapsikuoro.

Aikamme kaksi muotitermiä kaikessa julkisessa puheessa ovat merkityksellisyys ja yhteisöllisyys. Mikä onkaan mukavampaa, että säveltäjä Sebastian Fagerlund nostaa esipuheessaan uuteen oopperaansa juuri merkityksen etsinnän koko teoksen teemaksi. Hienoa, siinä siis puhutaan semiotiikkaa aivan kúin Monsieur Jourdain proosaa!

Mutta itse asiassa kumpikin käsite kyseenalaistetaan oopperassa monin tavoin. Ei tämä nyt ole varsinaisesti kantaa ottavaa musiikkia Brechtin eeppisen teatterin tyyliin, sillä sensuelli, tarttuva musiikki tekee tästä ennemmin kulinaarista oopperaa. Oikeastaan musiikin ja libreton symbioosi on ideaalinen: kun näyttämön tapahtumat ovat kuin irrallisia hetkiä henkilöiden elämästä, takaa jatkuva musiikki, nuo laveat, suggestiiviset sointipinnat koko oopperan läpäisevine matalan rekisterin urkipisteineen, nuo suorastaan sibeliaanisen hitaasti muuttuvat sointitasot, koko teoksen koherenssin. Fagerlundin oopperatyylin muistan aiemmasta Syyssonaatista, ja tässäkin hän on jälleen sangen omintakeinen – joskin minusta tuntuu, että olin tämän tapaista maisemallista musiikkia kuullut lähinnä Aki Ylisalomäen radio-ohjelmissa Epäilyttävän uutta... ja ehkä Tuomas Kantelisella.

Oikeastaan olisi pitänyt jo ennakkoon perehtyä kirjailija Knausgårdin teksteihin; aika moni, jonka kanssa juttelin salissa, oli jo täysin perillä hänen maailmastaan. Romaanin sovittaminen oopperaksi on aina tietenkin ongelmallista sinänsä, joskin tuntuu että tässä oli onnistuttu. Eli taustalla oli narratologisesti ottaen sama le raconté, kerrottu sisältö. Mutta Knausgård-fani koki oopperan ehkä eri tavalla kuin se, joka kohtasi tämän fiktion ensi kerran.

Morgostjärnaa, aamutähteä, monet tuntuivat pitävän ikään kuin toivon kipinänä, mutta omiin korviini tunkeutui se tulkinta, että alati Bergenin taivaalla suureneva valoilmiö olikin asteroidi, joka oli törmäyskurssilla kohti maata.

Ooppera alkaa lentokentällä tuttujen ilmoitustaulujen ja lähtöaikataulujen äärellä mutta se päättyy siihen, että kaikki kokoontuvat etulavalle laulaen hymniä ja samalla tähti suurenee suurenemistaan; niin myös musiikissa on huumaava crescendo, joka katkeaa yhtäkkiä. Ei se voi olla muuta kuin katastrofi. Tällä tulkinnalla tämä näyttämöteos joutuisi katastrofiteosten kategoriaan jonkun Titanicin ja Götterdämmerungin rinnalle. Ero Valhallan tuhoon on kuitenkin se, että kun se palaa ja Rein tulvii, niin katsojat kerääntyvät vain seuraamaan sitä ja samalla musiikissa kuullaan toivon johtoaihe (sitäpaitsi yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun!).

Mutta monet muut olivat eri mieltä. Onko tässä Morgonstjärnassa jokin toivon prinsiippi à la Ernst Bloch? Tämä vaikuttaa teoksen lajimääritykseen, sehän on melkein ennemmin oratorio kuin ooppera. Jotain hyvin vakavaa. Ja samalla ahdistavaa kierkegaardilaista Begrebet ångestia.

Näyttämötoteutuksella oli keskeinen rooli. En ihan tajunnut pointtia ylösalaisin käännetyissä männyissä muutoin kuin juuri luonnon kriisin symboleina. Olennainen keino on pyörivä lava, joka kuljettaa näytille erilaisia tapauksia, mutta myös saattaa heidät ulos pimeään kalliotunneliin.

Oopperan alkupuoli meni totutellessa kuka on Turid, kuka Solveig, kuka Tove, kuka Jostel, kuka Arne ja niin edelleen. He saapuvat lavalle toisistaan tietämättöminä kohtaloina, ihmisinä, jotka ovat joutuneet umpikujaan. Siinä ilmenee myös piilevä väkivaltaisuus kaikessa, joko fyysinen tai henkinen, sairaalan lääkärit eivät usko, että potilas on vielä elossa, kun aloittavat elimien siirtoa; Arne ampuu itsensä, metsästä löydetään murhan uhri, ihmiset ovat henkisesti vieraantuneet toisistaan. Juuri tuo pyöreä liikkkuva rotaatio alustalla toimii kuin symbolina koko piittaamattomalle yhteiskunnalle; se on kuin la machine infernale Jean Cocteaun sanojen mukaan (L’Oedipe roissa). Nimetöntä virallista yhteiskuntaa edustavat poliisit, lääkärit, sairaanhoitajat, tarjoilijat ja muut jotka saapuvat paikalle, kun ongelmat käyvät riittävän akuuteiksi. Mutta yhteisöllisyys on mekaanista, ei orgaanista, solidaarisuutta Emile Durkheimin mukaan.

Kun perusjuoni on näin hajanainen, on musiikilla aivan keskeinen tehtävä pitää draama koossa ja seurattavana. Ei ihme, että Hannu Lintu sai työstään raikuvimmat aplodit lopussa. Myös vokaalinen osuus eri laulajilla tuli kiitollisesti esiin, sillä tumma ostinatotausta muodosti erinomaisen kasvualustan laulajien sooloille, jotka oli kuulemma kirjoitettu juuri tiettyjä laulajia ajatellen. Helena Juntunen sai erityisesti osalleen lyyrisiä huipentumia, kun hän sai ilmoittaa, ettei Solveigin poika ollutkaan kuollut ja näin palauttaa hänelle toivon.

Jos ensimmäinen näytös siis esitteli draaman vieraantuneet osapuolet niin toisessa näytöksessä ongelmiin joutuneet parit sopivatkin keskenään. Yhteisöllisyys tuntui palaavan ainakin yksilöiden tasolla: isä alkoi ymmärtää poikaansa, hän ei kuollutkaan vaan parantui, naispappi sopi miehensä kanssa. Tämän kaiken voisi tulkita maagisesti lähestyvän aamutähden ansioksi, joka tuntui aikaansaavan muutenkin surrealistista käytöstä draaman henkilöissä. Hallusinaatioita, haltioita, valoilmiöitä. Outoja merkkejä. Kaikki on merkkiä, yksi totesi. Mutta oopperan loppu on, kuten sanottu, arvoituksellinen. Törmääkö asteroidi maahan jolloin kaikki tuhoutuu vai symboloiko orkestericrescendon jälkeinen lasten hymni kuitenkin elämän jatkumista. Samalla tulee suurennettuna lavalle näkyviin digitaalinen kellonlukema 23.59 eli minuuttia vaille tuomiopäivä.

Yhtä kaikki Fagerlund on luonut vakuuttavan moniselitteisen uuden oopperan suomalaisen nykyoopperan historiaan. Kansallisooppera on myös onnistunut kaikkine mekanismeineen sen näyttämöllepanossa. Tämähän oli kai myös sen uuden johtajan Thomas de Mallet Burgesin työnäyte.

– Eero Tarasti

Sebastian Silén, Lauri  Rantamoijanen, Martin Malmgren ja Tuuli Lindeberg. Kuva © Eila Tarasti.

Laulutaiteen ja -tieteen keskus: Vaietut laulut, Levynjulkistamiskonsertti – Moses Pergament, Volume Two: Songs. Tuuli Lindeberg, sopraano, Martin Malmgren, piano, Lauri Rantamoijanen, sello, Sebastian Silén, viulu.

Moses Pergament (1893-1977), ruotsalainen, Suomessa syntynyt säveltäjä, juutalaista alkuperää, on viime vuosien löytö niin Ruotsissa kuin meilläkin – kiitos pianotaiteilija Martin Malmgrenin. Viimeksi Amfionissa 23.5.2022 kuvasin konserttia Ritarihuoneella, jossa hänen tuotantoaan esiteltiin laajalti. Paneelikeskustelussa oli mukana myös Carl-Gunnar Åhlen, Pergamentin seuraaja Svenska Dagbladetin musiikkiarvostelijana. Valitin hänelle, että me tunnemme Suomessa niin huonosti Ruotsin musiikkia, ehkä meidän pitäisi matkustaa naapuriin sitä kuulemaan. Åhlen vastasi: ”Turha toivo, ei ne soita meillä kuin Sibeliusta.”

Niinpä Pergament tuntuu yhä kuin vaiennetulta ’avantgardelta’. Oli erittäin sopivaa, että sellainen vireä ja ennakkoluuloton instituutio kuin Laulutaiteen ja – tieteen keskus, jonka oopperalaulajat Jere Hölttä ja Tiia Maria Saari ovat perustaneet, oli ottanut Pergamentin suojiinsa; se tapahtui osoitteessa Malminkatu 24 E. Siinä oli genius locii -henkeä, sillä juuri samassa korttelissa, viereisessä synagogassa Pergament sai kolmivuotiaana ensimmäiset musiikkielämyksensä. Nyt kuitenkin laskeuduttiin kellariin, jonne ei suoraan sanoen ollut ihan helppo löytää talvipakkasella. Kun pihalle pääsi, niin oikea ovi löytyi seuraamalla jalanjälkiä lumessa. Ne johtivatkin tunnelmalliseen tilaan, joka oli täpötäynnä. Edessä komeili valkea Steinway-flyygeli, jonka kuulemma Tapani Kansa oli aikoinaan tilannut itselleen. Jere Höltän idea on järjestää tässä paikassa kursseja ja konsertteja ja luoda salonkimaista tunnelmaa muun muassa kahvitarjoilulla kaikille. Siis sangen kannatettavaa toimintaa, vähän niin kuin HYMS yliopistolla. Höltän oma ura laulajana on nousussa, seuraavaksi hän esiintyy oopperassamme Mortgonstjärnan ensi-illassa.

Mutta nyt kuultiin siis Pergamentin lauluja, joita esitti Tuuli Lindeberg, yksi etevimpiä nykymusiikin tulkkejamme, Hän laulaa uskomattoman monissa yhteyksissä nykyisin, muun muassa myös Bachin h-molli-messussa ja johtaa vielä tänä vuonna Helsinki Biennalea, jonka teemana on Perspektiivejä.

Oli hyvä, että ohjelmalehtiseen oli painettu kaikkien teosten sävellysvuodet, sillä näin pystyi hieman seuraamaan säveltäjän tyylin kehitystä. Alussa oli saksan- ja ruotsinkielisiä lauluja ajalta, jolloin Pergament vielä opiskeli 1910-luvulla Pietarissa, nimittäin viulua, muun muassa Leopold Auerin johdolla toiveena tulla suureksi virtuoosiksi. Oli paikallaan, että Martin Malmgren kertasi avauspuheessaan säveltäjän elämänvaiheita. Tämähän muutti Ruotsiin 1915 välttääkseen joutumisen Venäjän armeijaan.

Laulujen tyyliä on vaikea verrata suomalaiseen tuon kauden lied-kirjallisuuteen linjalla Sibelius-Kuula-Raitio-Kilpinen. Esikuvat ovat Saksassa. Lauluja seurasivat Malmgrenin pianosoolot, ensiksi Sulamithin tanssimusiikista Kerttu Paloheimon näytelmään Kuningas Salomon. Ei se nyt kuitenkaan samaa ollut kuin Seitsemänhunnun tanssi Straussin Salomessa. Ennemmin tuli mieleen jonkun Armas Launiksen Jehudith. Sitten seurasi miellyttäviä helpohkoja karaktäärikappaleita, kuten Älvdans, nimi tarkoittaa kai keijuskaistansseja, ja lopuksi eräänlainen masurkka-fantasia.

Toivo Kuulan muistolle oli omistettu Duo viululle ja sellolle 1917, toisin sanoen Preludi, jonka esittivät hienosti eläytyen Sebastian Silén ja Lauri Rantamoijanen. Hehän ovat kumpikin soittimensa johtavia instrumentalisteja maassamme. Tätä seurasi hyppy 1930-uvulla kirjoitettuin lauluihin 4 lustiga och 4 sorgmodiga folkvisor; niissä Pergamonin tyyli on jo ’ruotsalaistunut’, mitä se sitten tarkoittaakin. Voisi viitata Alfvéniin, Hilding Rosenbergiin tai Peterson-Bergeriin – vaikka viimemainitun kanssa Pergamon oli huonoissa väleissä. Ihan kunniakasta, sillä niinhän oli Sibeliuksenkin laita. Pergament kärsi antisemitismistä ja kerran hän raivostuneena kävi läimäyttämässä Peterson-Bergeriä kasvoihin: kohtaus aivan kuin kotimaisesta elokuvasta Suomisen Olli rakastuu, jossa ilkeä musiikkiarvostelija saa saman kohtelun.

Viimeinen laulu Vårnatt i Ajalon kokoelmasta Ragnar Josephsonin Judiska dikter, oli jo väkevää ekspressionismia, vaika tekstin sisältö jäi jossain määrin arvoitukselliseksi. Sekä laulujattaren että pianistin kyky muuntua musiikin erilaisiin tunnelmiin ja ikonismeihin oli lumoavaa.

Konsertin päätti ensimmäinen osa Pianotriosta vuodelta 1912. Hyvin intomielinen ja dramaattinen nuoruuden teos, jotain vastaavaa kuin Helvi Leiviskän niinikään varhainen Pianotrio. Teoksessa vuorottelevat laulavat sellon ja viulun teemat, usein myös liukuen sangen matalaan rekisteriin, mutta pianon myötä on huipennuksia unisonossa ylärekisterissä hieman Christian Sindingin Pianokvinteton tapaan. Eli oli siinä häivähdys pohjoismaisuuttakin. Pergamentin säveltäjätemperamentti suosii lyhyehköjä karaktääriltään kontrastoivia taitteita, jyrkkiäkin vastakohtia ja purkauksia, mutta niinikään virtuoosisromanttista kuviointia erityisesti pianolla. Tämä ensiosa oli kestoltaan niin pitkä, että se vastasi kokonaista teosta. Minkälainen mahtaakaan olla jatko?

Joka tapauksessa Malmgrenin tutkimustyön ansiosta on käynyt ilmeiseksi, että Pergamentin musiikkia on sangen runsaasti vielä kuulematta. Kun intuitiivisesti ajatellen hän eroaa muusta ruotsalaisesta kauden musiikista, niin olisiko hän saanut enemmän ymmärrystä osakseen jos vaikka olisi jäänytkin Suomeen, jossa musiikin avantgarde sitten kehittyi monipuolisesti? On kuitenkin jännittävää ja hauskaa, että Pergamentiin ilmeisesti vielä voidaan palata uusien löytöjen äärelle.

– Eero Tarasti

Toccata Classics julkaisee levyn ”Moses Pergament, Volume Two: Songs” virallisesti 6. helmikuuta 2026.