Juhlakonsertti on päättynyt Temppeliaukion kirkossa. Kuva © E.Tarasti.

Juhlakonsertti Temppeliaukion kirkossa sunnuntaina 9.11.2025 klo 19. Kapellimestari Tapio von Boehm. Pianosolisti Emil Holmström. Uljas Pulkkis: Elämälle; Einar Englund: Pianokonsertto nro 1; Anton Bruckner: Sinfonia nro 7

Oikeastaan kyseessä ei ollut vain Sipoon orkesteri, vaan useamman Tapio von Boehmin johtaman orkesterin kokoelma, joka käytti itsestään nimitystä Juhlaorkesteri. Eikä juhla ollut mikään muu kuin kapellimestarinsa 50-vuotispäivät – parempaa tapaa jubileeraamiseen ei voisi keksiä.

Tapio von Boehm on tähänastisen uransa aikana johtanut monia harrastajaorkestereita, joita hän on ollut nostamassa ammattimaiselle tasolle. Niinpä taustalla vilahtavat Uuden Ajan Ensemble, NMKY:n sinfoniaorkesteri, Valkotakit ja niin edelleen. Tämä verkostoituminen on osa Suomen musiikilllista ’ihmettä’, joka on korkeatasoisten orkesterien kehkeytminen kaikkialle maahamme. Enää ei voi lainkaan puhua ’maaseutuorkestereista’, vaan provinsseista on tullut taidemusiikin harjoittamisen keskuksia. Nämä orkesterit ovat klassisen musiikin linnakkeita, jotka loistavat usein vailla minkäänlaista huomiota Suomen valtamediassa. Mutta miten palkitsevaa onkaan soittajille huomata kykenevänsä toteuttamaan suuria sinfonioita ja konserttoja täysin ammatillisella tasolla. Nyt kuultu Brucknerin 7. sinfonia oli orkesterissa soittaneen, pitkän uran tehneen muusikon mielestä parempaa kuin pääkaupungin valtaorkestereissa parikymmentä vuotta sitten. Se, että soittajistossa oli nyt kaiken ikäisiä, loi osaltaan tiivistä ja aukotonta sointia kokonaisuuteen.

Von Boehm on ollut pioneeri tässä vähemmän tunnettujen orkesterien kouluttamisessa. Taustanaan hänellä on opinnot Tukholman Musikaliska Högskolanissa, diplomi Leif Segerstamin luokalla ja palkintosija Jorma Panula -kapellimestarikilpailussa (muuten itse Jorma Panula oli myös tässä konsertissa paikalla). Von Boehm on yhä lavalla nuorekas, intomielinen johtaja, joka pitää koko orkesterin hallussaan laajakaarisilla eleillään ja rakentaa samalla huippukohdat mestarillisen harkitusti. Ja tämä on välttämätöntä juuri Brucknerilla. Ne ovat nuo kuuluisat Bruckner-tutkija Ernst Kurthin löytämät Steigerungsanlagen eli huipennussuunnitelmat. Tapion itsensä kirjoittamat ohjelmatekstit valoittavat hänen syvästi henkilökotaista suhdettaan tähän säveltäjään. On hienoa, että hän muistaa kaikkia vaiheitaan, jopa musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa, häntä auttaneita opiskelijatovereita – ja tähän joukkoon lisäisin hänen säveltäjäveljensä Ilkan ja Wagner-dramaturgi Jukan.

Konsertin aloitti Uljas Pulkkiksen tilausteos Elämälle. Sille joka odotti jonkinlaista radikaalia avantgardea tuli yllätys: kyseessä oli joka suhteessa linjakas, vapaasti hengittävä, soiva, ja juuri tähän juhlaan sulautuva teos. Tosin en ole päässyt seuramaan Pulkkiksen kehitystä muun muassa Pohjanmaalla esitetyissä oopperoissa Iso Viha ja Kekkonen mutta ehkä niitä esitetään joskus Helsingissäkin.

Einar Englundin pianokonserttoa nro 1 Tapio piti ohjelmakommenteissaan ehkä parhaimpana suomalaisena lajin edustajana. Muistetaan, miten Tapani Valsta sen esitti aikoinaan Finlandia-talossa. Englundin kanssa olin tekemisissä, kun hän voitti Helsingin yliopiston 350-vuotisfanfaarikilpailun. Mutta jo silloin vastaanotolla Maynie Sirén välitti säveltäjän huolen, että hänet oli unohdettu maassamme; hän toi minulle kasan puolisonsa LP-levyjä. Sitten ilmestyivät Englundin muistelmat hieman provoisavalla otsakkeella I skuggan av Sibelius.

Joka tapauksessa kaikki tietävät, että säveltäjä oli erinomainen pianisti joka myös säesti Maynietä ja osasi improvisoida. Jotain tästä taidosta oli heti kuultavissa konserton alun pianon ja orkesterin dialogeissa. Huudahduksenomaiset lausumat tosin sitten osoittautuivat sinfonistemaattisiksi. Väitetään, että myös elokuvamusiikkia hänen säveltämästään Erik Blombergin ohjamasta movie-classics-filmistä Valkoinen peura olisi tässä teoksessa.

Hauska yllätys on finaalissa yhtäkkiä alkava aito fuuga. Sibelius ei juurikaan laittanut fuugia teoksiinsa ollen siinä Wagnerin linjoilla. Mutta oliko tämä ´paluu Bachiin’ sitten Stravinskyn ironista neoklassismia? Ei ollenkaan eikä liioin vain säveltäjän oppineisuuden näyttöä, sillä fuuga kasvaa yli rajojensa orkesterin dramaattiseksi pauhuksi, joka sitten johtaa hymnimäiseen voitonfinaaliin; tässä esikuvina venäläiset konsertot linjalla Tšaikovski–Prokofiev. Ylipäätäänkin tätä konserttoa voi kuunnella kuin mosaiikkina, viittauksina kauden toisiin säveltäjiin: on espanajalaistyylisiä oktaaviunisonomelodioita ylärekisterissä, on suorastaanVilla-Lobosin viiteen pianokonserttoon johtavia figurointeja, on Bartókia ja niin edelleen. Mutta yhtä kaikki on tämä nyt alusta loppuun nimenomaan Englundia.

Emil Holmström, joka on Tapion opiskelutoveri ja auttaja-aktori monessa vaiheessa, esitti teoksen sopivan purevalla soinnilla tässä attacca-tyylin oktaavimyrskyssä. Emilin muuntautumiskyky erilaisiin pianoteoksiin on aivan hämmästyttävää maassamme. Hän on lavalla jatkuvasti mitä vaativimpien teosten parissa. Nyt hän oli jättänyt rakkaan Bösendorfer-soundinsa taakseeen ja jylisytti Steinwayta pelkäämättä sen äärirajoille joutumista.

Illan tähdet Emil Holmström, Uljas Pulkkis ja Tapio von Boehm. Kuva © E. Tarasti.

Ilta huipentui sitten Brucknerin seitsemänteen. Tapion näkemys oli dynaamisen eteeenpäin rientävä kuten ’nuorelta’ kapellimestarilta sopii odottaa. Joskus on kyllä luvallista ottaa vähän Luftpausea niin että esimerkiksi toisen osan viehkeän elegantti wieniläinen sivuteema pääsee oikeuksiinsa wagneriaaniseen surumusiikin keskellä. On totta, että alun pitkä ja laaja-ambituksinen teema on lumoava, ja Brucknerin levittämän myytin mukaan enkelin soittama hänelle unessa. Brucknerissa on kyllä lupa osoittaa tiettyä naiivisuutta, uskollisena säveltäjän luonteelle, josta on niin monta tarinaa.

Tempovalinnat olivat nyt kauttaaltaan melko nopeita mutta hyvä näin, sillä neljäs osa on lopulta todella ongelmallinen; melodinen keksintä on jo hiipunut ja jäljellä on pelkkä orkesteri keinovaroineen. Tapio myös kuulee tämän musiikin läpikotaisin orkestraalisina otteina. (Mitähän Ilmari Krohn olisi tästä sanonut Bruckner-tutkielmissaan, joita ei tosin varmaan juuri kukaan enää lue.) Pääpaino on tässä sinfoniassa tietenkin hitaassa osassa, mutta myös sitä seuraava scherzo on eräänlainen Riesentanz, kuten sanoi wieniläinen pianoprofessori Bruno Seidlhofer Brahmsin vastaavista osista. Joka tapauksessa juuri näin aina uuteen kiiruhtavana tämän sinfonian kuulemisesta ei tullut liian raskasta kokemusta; lopputulos oli ekstaattinen sointihurma… ja kaikki tämä yllättäen tällaisen tilapäisorkesterin realisoimana. Kyllä siis Sipoon orkesteria ja Tapio von Boehmia kannattaa mennä kuulemaan, salista poistuu taatusti henkisesti virkistyneenä, etten sanoin uudelleen syntyneenä.

– Eero Tarasti

Timo Korhosen resitaali osana Turun ammattikorkeakoulun Villa-Lobos-festivaalia Turun Sigyn-salissa perjantaina 7.11.2025

Kitaran ääni on niin hento ja hienostunut, että sen kuunteleminen kokonaisen illan vaatii erityistä keskittymistä. Erityisesti sen sointiväri assosioituu iberisiin musiikkikulttuureihin ja tietenkin Latinalaiseen Amerikkaan. Mutta soittimen virtuoosit ovat kaikkina aikoina sovittaneet lähes kaikkea mahdollista musiikkia soittimelleen. Juuri tällainen on Suomen johtava kitarataituri, rautalammilainen Timo Korhonen, joka Turun ammattikorkeakoululla on ollut onni kiinnittää opettajakuntaansa. Paikalle oli tullut myös hänen entisiä oppilaitaan ja nykyisiä kollegoitaan kuten kitaransoiton lehtori Andrzej Wilkus ja musiikin teorian professori Lauri Suurpää Sibelius-Akatemiasta.

Konserttia edelsi pieni Villa-Lobos-symposiumi, sillä juuri tämä säveltäjä johdatti Timon aikanaan kitaransoiton pariin: kuultuaan hänen 1. preludinsa Korhonen tahtoi ehdottomasti oppia soittamaan kitaraa. Symposiumissa puhui aluksi (zoomilla tietenkin) Fabio Zanon, aikamme johtavia kitaristeja, brasilialainen mutta opettajana Lontoon Royal Academy of Musicissa, johdettuaan juuri edellisenä iltana Schumannin sinfonian São Paulossa. Hän kertoi asiantuntevasti notaatiosta Villa-Lobosin kitarateoksissa, erityisesti glissandot ovat jännittäviä; säveltäjähän harrasti myös kaikenlaisia kokeiluja noilla kitaran Spielfigureilla eli soittokuvioilla, kuten Heinrich Besselerin keksimä termi kuuluu. Väliajalla tapaamani professori Mikko Heiniö sanoi oppineensa soittamaan kitaraa juuri Villa-Lobosin avulla.

Diego Barros on diplomaattiuralla Brasilian lähetystössä, mutta taustaltaan teatteri-ihminen ja kulttuurintuottaja. Hän kertoi Villa-Lobosin Broadway-operetin Magdalenan toteutuksesta Pariisin Théâtre Chatelet’ssa kymmenisen vuotta sitten. (Villa-Lobosin oopperaa Yerma Federico García Lorcan librettoon esitetään muuten parhaillaan Espanjassa.) Andrzej Wilkus kertoi ensiksi São Paulon myyttisen Semana de Arte Modernan taiteilijoista (muun muassa kuvataiteilijoista Anita Malfattista ja Tarsila do Amaralista), jolloin (1922) modernismi saapui Brasiliaan. Mutta erityisesti hän analysoi Villa-Lobosin12 kitaraetydiä.

Allekirjoittanut kertoi sitten kolmesta Villa-Lobos teoksestaan: Villa-Lobos – Alma brasileira (suomeksi 1987), Villa-Lobos, Life and Work (1994) ja Villa-Lobos: Vida e obra (2022 portugaliksi, käännös Paulo de Tarso Salles ja Rodrigo Felicissimo). Lisäksi allekirjoittanut soitti valikoiman aiheeseen liittyviä pianoteoksia Albenizista ja Ernesto Nazarethista Villa-Lobosin Ciclo Brasileiroon.

Tunnin tauon jälkeen sali täyttyi Timo Korhosen kuulijoista. Hän esitteli ohjelmaansa yhtaikaa videokankaalla ja lavalla. Ohjelmassa oli japanilaisen Toshio Hosokawan teos Komori-Uta (2004) perustuen japanilaisiin kansalauluihin (onko hän sukua musiikkitieteilijä Shuhei Hosokawalle, entiselle oppilaalleni?). Korhonen oli sovittanut J.S. Bachin sooloviulusonaatin a-molli kitaralle. Erityisen ilmeikäs oli andante-osa. Hän kertoi sovittaneensa jopa d-molli-chaconnen kitaralle. Mieleeni tuli vertailla kitaran ja sellon tapoja esittää näitä Bachin sooloteoksia.

Ensimmäinen puoliaika päättyi Kurt Schwittersin Ursonateen (1922-1932), aikoinaan taatusti radikaaliin, dadaistiseen tai surrealistiseen ’äänitaideteokseen’, jossa kitaristimme jätti soittimensa oven taa ja muuntui laulajaksi ja näyttelijäksi. Teos on eräänlainen sonaatin parodia, sillä se perustuu vain merkityksettömiin äänteisiin ja tavuihin, joiden esitystavat tosin oli ilmeisesti määrätty partituurissa. Oliko tämä nyt sitten sitä Apollinairen écriture automatiqueta vai mitä? Ehkä teos oli vitsi, jonka tarkoitus oli épater le bourgeois,ärsyttää porvaria. Joka tapauksessa aika pitkä puolituntinen vitsiksi!

Leo Brouwer avasi jälkipuoliskon hommagellaan Kaija Saariaholle The Secret life of Butterflies (2024). Ja lopulta vihdoin Villa-Lobosia! Viisi preludia, joita Timo Korhonen on varmasti soittanut koko ikänsä. Niinpä hänen tulkintansa ovat hioutuneet äärimmäiseen harkittuun muodontamiseen ja samalla erityisen herkkään sensibiliteettiin pianissimosävyissä. Ihmettelin vähän, miksi toisen osan ohjelmaksi Villa-Lobos oli laittanut capoeiran, brasilialaisen jiujitsun, jota kerran seurasin Bahian torilla, berimbaun säestyksellä. 3. osan kunnianosoitus Bachille edusti nyt tuota Villa-Lobosin ehdottoman omintakeista ’paluuta Bachiin’, joka ei ole hänellä koskaan tuota neoklassikko-Stravinskyn ironista ’Bachia väärillä bassoilla’, vaan ennemmin aitobrasilialaista saudadea, kaipuuta johonkin.

Konsertti oli rakennettu siten, että jokaisella teoksella oli erityinen henkilökohtainen merkitys soittajalleen. Ne kantoivat mukanaan muistoja hänen tapaamistaan ihmisistä ja ratkaisevista elämänkäänteistä. Loistavaa kitaristia juhlittiin sitten vielä pitkään isolla ystävien joukolla Ravintola Kakolan herkkujen äärellä.

– Eero Tarasti

Sinfoniakonsertti Sibelius-talossa 29.8.2025 klo 18.30. Sinfonia Lahti, kapellimestari Hannu Lintu; Miina-Liisa Värelä, sopraano, Klaus Florian Vogt, tenori, Ain Anger, basso; Jean Sibelius: Lemminkäis-sarja op. 22.(1891) ja Richard Wagner: Valkyyria, 1. Näytös (1870).

Lahdessa juhlitaan Sibeliuksen 160:ttä syntymäpäivää; Hannu Lintu on organisoinut näyttävän sarjan konsertteja tälle vuodelle, mutta myös tuleville kahdelle vuodelle, eli kyseessä on pitkä kolmivuotinen projekti.

Sibeliuksen merkkiteokset tulevat lähes kaikki esitetyiksi ja samalla niitä peilataan läheisiin aikalaissäveltäjiin. Mukana on myös kamarimusiikkia, jossa keskeisenä suunnittelijana on pianisti Ossi Tanner.

Niinpä tämän illan teemana oli Kohtaamisia eli Encounters. Keskeisellä sijalla oli Richard Wagner, aivan oikein, vaikka tunnetusti Sibelius myöhemmällä iällään muun muassa oppilaalleen Bengt von Törnelle jyrkästi kielsi kaikki Wagner-vaikutteet. Johtoaiheissa oli hänen mielestään aivan liikaa ’refleksioonia’… mutta ei siitä mihinkään pääse, että hän kuuli opintoaikanaan Berliinissa 1880 ja -90-luvuilla kaikki tärkeimmät Wagnerin oopperat ja haltioitui niistä täysin. Hän näki 1891 siellä muun muassa Nibelungen Ringin ja Aino Ackté lainasi hänelle Valkyyrian partituurin.

Franz Heigelin kopio (Ludwig II:n asuntoon) Michael Echterin freskosta 1865-66. (Detta und Michael Petzte: Die Hundinghütte König Ludwigs II. Arbeitsheft 51. Bayerische Landesamt für Denkmalpflege, München 1990.)

Wagnerin jälkiä on vähän kaikkialla Sibeliuksella, mutta hän ei koskaan astunut oopperan kynnyksen yli eli ryhtynyt oopperasäveltäjäksi. Hyvin lähellä hän tosin oli jo Kullervossa 1892 ja Myrskyssä 1924 eli uransa alussa ja lopussa. Kyllä Sibelius kykeni luomaan nerokkaasti musiikillisia karaktäärejä, mutta niitä hän ei laittanut lavalla keskenään kommunikaatioon niin, että olisi syntynyt varsinaista oopperaa, joka vetää kuulijan/katsojan vastustamattomasti näyttämön todellisuuteen. Kullervon dramaattisin kohta lopussa on kuin oratoriota tai passiota, ja kuoro antiikin tragedian tavoin vain kertoo, mitä tapahtuu. Samaten Myrskyssä on loistavia luonnekuvia kuten Miranda ja Caliban, mutta niitä ei aseteta vastakkain, rinnakkain tai dialogiin keskenään.

Wagner ja Suomi

Mikä oli Wagnerin suhde Suomeen? Tai oliko sitä ollenkaan? Olen löytänyt kolme tapausta. Mein Lebenissä Richard kertoo eloisasti joutumisestaan myrskyyn matkalla Riiasta Norjaan. Pienellä laivalla oli vaitelias matruusi nimeltä Koske, josta Wagnerin koira Robber ei pitänyt. Kun laivan viinavarasto oli Wagnerien sängyn alla tuli herra Koske ahkerasti käyttämään sitä ja sai aina Robberin hyökkäämään. Koske oli tietenkin sama kuin Koski eli suomalainen.

Toisen kerran Cosima kertoo päiväkirjassaan, kun venäläinen säveltäjä ja wagneriaani Serov vieraili puolisoineen Wahnfriedissa. Seroff sanoi, että Richard oli käynyt Suomessa, Imatralla, koska sieltä oli löydetty hänen nimensä kallioon kaiverrettuna. Cosima vastasi lakonisesti: ” Ei Richard ole koskaan käynyt siellä.” Mutta hän kaunisteli totuutta: Wagner oli hyvinkin käynyt ihailemassa Imatran vesiputousta Pietarin matkansa aikana 1862 ja seikkaillut siellä jonkun ruhtinattaren kanssa, koska sellaiset reissut olivat sielläpäin kovasti muodissa (muun muassa Hannu Salmi on tätä tutkinut, eli onko sen ranskankielisen runon tekijä ollut tosiaan Wagner, sen joka oli signeerattu hänen nimeensä ja löytynyt kosken juoksun alapaviljongin seinältä) .

Kolmas kerta oli, kun Bayrehuthin avajaisissa 1874 oli mukana suomalainen delegaatio eli Martin Wegelius ja Richard Faltin. Jälkimmäinen oli saksalainen ja tuli siksi hyvin toimeen mestarin kanssa.

Hän kysyi, tiesikö tämä, että hänen musiikkiaan rakastettiin Suomessa suuresti. Tähän Wagner oli vastannut: ”Minua miellyttää kovin, että musiikkiani harrastetaan siellä ylhäällä… mutta tulkaa nyt toki mieluummin tänne Bayreuthiin sitä kuulemaan!”

Tämä on historiaa, mutta wagnerismin jäljet Sibeliuksen musiikissa ovat faktaa, jonka kohtaamme aina kun kuulemme Sibeliusta.

Josef Hoffmanin luonnos Valkyyrian I  näytöksen  näyttämökuvaksi Bayreuthissa 1876. ((Detta und Michael Petzte: Die Hundinghütte König Ludwigs II.)

Lemminkäis-sarjan Tuonelan joutsenen englannintorvisooloa on vaikea kuvitella ilman Tristanin 3. näytöksen vastaavaa soitinjaksoa ja olihan Berlioz-Strausskin määritellyt tämän soittimen konnotaatioksi herättää melankolisia muistumia menneestä. Joutsen sinänsä on wagneriaaninen symboli, Wittelsbachien suvun ja siis Ludwig II:n suosima lintu.

Muuten kohtaus lemminkäinenTuonelassa on synkkä wagnerilais-straussilainen sävelmaalaus. Lemminkäisen riemukasta kotiinpaluuta ei ehkä voi ajatella ilman Siegfriedin Reinin matkaa ja Tristanin 2. näytöksen lemmenkohtauksen rientoisaa preludia.

Lemminkäis-sarja on kyllä aika painava teos ja kun sitä seuraa vähintään yhtä painava Valkyyrian 1. näytös, koetellaan kuulijan vastaanottokykyä. Kestoltaan Lemminkäis–sarja on jo sinfonian luokkaa.

Kun kaiken Wagner-pohdinnan keskeinen ongelma on, ovatko hänen oopperansa teatteria vai sinfoniaa, todisti tämä Valkyyrian konserttiesitys jälkimmäisen puolesta. Se sopii alun kamarimusiikillisuudessa hyvin tällaiseen yhteyteen ja huipentuu Nothungin miekan vetämiseen tammesta, ja talven muuttumiseen kevääksi Siegmundin kevätlaulun merkeissä: Winterstürme wichen dem Wonnemond!

Miten Wagneria tulee esittää oikeaoppisesti? Vastaus: ei mitenkään. nimittäin tiedetään kyllä aika tarkoin, miten hän johti Nibelungen Ringin Bayreuthissa 1876 kiitos balettimestari Richard Fricken muistelmien sekä Wagnerin assistentin Heinrich Porgesin, joka teki mestarin pyynnöstä tarkat muistiinpanot; ne ovat nyt luettavissa englanniksikin Wagner Rehearsing the Ring. An Eye-Witness Account of the Stage Rehearsalsof the First Bayreuth Festival(Cambridge University Press 2009). Kirja on äärimmäisen antoisaa luettavaa. Mutta Wagner ei koskaan pysynyt samassa eli jo seuraavana päivänä hän johti kaiken toisin. Sitä paitsi hänen puheensa oli niin epäselvää, etteivät esiintyjät kyenneet sitä seuraamaan. Ei siis ole olemassa mitään autenttista Wagner-tulkintaa. Tämä on kyllä vapauttava huomio, mtta ei silti oikeuta mitään hurjia Regie-teatterin luomuksia.

Nyt päästään vihdoin itse konserttiin. Täytyy myöntää, että Lahden Sibelius-talon akustiikka on ihme, sillä kaikki kuuluu aivan ihmeteltävällä tarkkuudella. Tästä seuraa, ettei tulkinnassa tarvitse liioitella mitään, riittää kun vain soitetaan, mitä tulee. Nyt kuulin aivan uusia asioita Lemminkäisessä, eikä tämä ollut kuin yhtä suuressa määrin huippuorkesterin ja Hannu linnun ansiota. Hänen johtamistyylinsä on yhtäältä askeettisen ankaraa ja tarkkaa, mutta myös innostavaa, kuohahtelevaa; hän kykenee rakentamaan vaikuttavia nousuja ja huipentumia aivan äärirajoille saakka. On ihanaa kuulla Lemminkäisen kotiinpaluusuomalaisten soittamana, koska me ymmärrämme, mistä on kysymys. Kun kotitanhuat alkavat näkyä, kirkastuu orkesterin koloriitti eikä viime tahdeissa ole epäilystäkään siitä, että perillä ollaan. Vertaan tätä nimittäin ulkolaisten orkesterien soittoon, jossa ei koskaan viriä vastaavaa tuntemusta.

Mutta Lintu on myös etevä Wagner-kapellimestari, joka myötäeläen johtaa niin hienovaraista teosta kuin Valkyyrian I näytöstä, Siegmundin ja Sieglinde liikuttavaa kohtaamista Hundingin majassa. Niin, tässä nyt on sitä Leitmotiv-tekiikkaa, joka oli Sibeliukselle niin laskelmoitua ja vierasta; mutta noista aiheista syntyy kuitenkin subtiili musiikillis-sinfoninen kudos.

Laulajat olivat kaikki erinomainen valinta. Oikeat ’tyypit’ ja sehän jo todettiin Bayreuthissakin; Siegfried Wagner saattoi valita johonkin rooliin sopivan henkilön vaikka Gasthausin tiskiltä, koska henkilö oli olemukseltaan sitä, mitä tarvittiin.

Yleensä Sieglinden rooli vaatii jotenkin hentoa sopraanoa; näin on, kun kuullaan koko ooppera, sillä Brünnhilden rinnalla hänen tuleekin olla inhimillisempi, vailla sitä myyttistä grandeuria joka kuuluu valkyyrialle. Miina-Liisa Värelä loi silti erittäin vaikuttavan, dramaattisen tulkinnan; kilpalaulussa Siegmundin kanssa hän oli vähintään tasaveroinen. Loistava wagneriaaninen ääni ja karaktääri. Mutta odotettu oli toki myös Klaus Florian Vogt. Hänen äänilajinsa on luultavasti lähellä sitä, mitä Wagnerkin kuuli, toisin sanoen aikana jolloin ei ollut suurta eroa teatterin lausunnan ja laulun välillä. Hänen perusäänensä on siis erittäin luonnollinen, puheenomainen, mutta se kohoaa aitoon bel cantoon huippukohdissa. Kaikki odottavat Winterstürmeä, jota Wagnerin ohjeen mukaan ei saanut laulaa kuin jotain ooppera-aariaa. Se on volksthümlich, mikä kategoria on harvoin esillä Ringissä,joten se kuuluu esittää kuin Schubertin Lied. Lähes ainoa joka on siihen kyennyt, on Max Lorenz vuoden 1926 levytyksessä Berliinissä. Mutta Vogt on hänen veroisensa ja se on paljon jo se! Suorastaan selkäpiitäkarmivan pelottava oli Ain Angerin Hunding, juuri sitä mitä pitikin. Valtava ääniresurssi ja mestarillinen tuon synkeän rooli tulkinta.

Joka tapauksessa Linnun & Co. sekä Lahden orkesterin tulkinta vaivuttivat yleisön wagneriaaniseen hurmioon. Lintu johtaa onneksi pian myös Helsingissä Straussin Elektraa, hän kertoi esityksen jälkeen taiteilijahuoneessa.

***

Pitää nyt sanoa tämäkin julki: nimittäin palatessamme autolla pimeässä yössä ja rankkasateessa eksyimme pahan kerran Lahden ympäristön tieviidakkoon ja huomasimme yhtäkkiä olevamme matkalla jollain sivutiellä Orimattilaan. Mutta sitten löytyi joku Villähden tie ja paluu kaupunkiin ja siitä vihdoin moottoritielle. Nimittäin paluuta Helsinkiin Lahden Sibelius-talosta ei ole mitenkään selvästi viitoitettu. Yleensä kaikissa suomalaisissa kaupungeissa on isot kyltit läheisistä kaupungeista, jonne ollaan matkalla, mutta Lahdessa ei. Sanottakoon vielä, että tulo Sibelius-taloon etelästä on äärimmäisen selkeä, kaikkialla lukee vähän väliä Sibelius-talo. Mutta varoitan paluusta. Pahoittelen lahtelaisten puolesta.

– Eero Tarasti