Piia Komsi, Ilmo Ranta, Kaija Saarikettu. Kuva © Eila Tarasti.

Paratiisin linnut. Aino Acktén kamarifestivaali. Lyceumsklubben, Rauhankatu 7, Helsinki, torstaina 13.3.2025 klo 19. Piia Komsi, sopraano, Kaija Saarikettu, viulu, Ilmo Ranta piano sekä kirjailijoita

Torstai alkoi hieman vakavissa merkeissä, kun juhlittiin talvisodan päättymistä ja TV:ssä näytettiin Risto Orkon dokumenttielokuva puolelta päivin. Mutta iltaa kohti tunnelma muuttui iloisemmaksi, kun alkoi yksi noita Suvi Olavisen järjestämiä iltamia laulun, viulun ja runouden merkeissä. Muusikkouteen kuuluu myös säveltäminen ja ainakin kaksi eturivin säveltaiteilijaamme, sopraano Piia Komsi ja viulisti Kaija Saarikettu ovat ottaneet haasteen vastaan. Yhdessä armoitetun lied-pianistin Ilmo Rannan kanssa he esittivät sävellyksiään, mutta myös muuta musiikkia Armas Järnefeltistä Sibeliukseen ja Richard Straussiin. Myös runoilijat, joiden tekstejä oli sävelletty, olivat paikalla ja käyttivät puheenvuoroja. Näin ilta oli kuin suomalainen schubertiadi, antoisa ja tunnelmallinen konsertti myös kahvitarjoilun parissa.

Piia Komsi on sellainen virtuoosinen äänitaiteilija, ettei häntä voi enää kutsua pelkästään sopraanoksi; hän käyttti kaikkia mahdollisia ihmisäänen resursseja sävellyksissään. Illan kokoava teema olivat linnut sävelissä, siis eräänlainen musiikkiornitologia, jonka profeettoja ovat olleet ranskalaiset Olivier Messiaen ja François-Bernard Mâche. Mutta pakkohan oli myös viitata Beethovenin Pastoraali-sinfonian käkeen ja Ravelin Oiseaux exotiques -teokseen.

Liedissä on aina joku idea, joka ilmenee sanana. Tätä on pohtinut Seppo Nummi, laulumusiikin ja liedin varsinainen spesialisti, jota en nyt voi olla lainaamatta. Esseessään ”Sanan ja sävelen alkemia”, joka on julkaistu kirjassa Laulujen lunnaat (Otava 1982, s. 41-51) on yhä aktuelleja pohdintoja. Siinä on tuo kaavakuva kahdesta tasosta, jotka ratkaisevat musiikillisen ’naturalismin’ ongelman, ts. miten musiikki kuvaa luontoa. Ylätasolla ovat ihmisen luomat eri symbolijärjestelmät: draama, lyriikka, musiikki; toinen taso on ideoiden: säveltäjä tavoittaa runon idean ja palaa symbolien konkreettiseen maailmaan sekä pukee kokemansa musiikin kielelle. ”Syntyy puhtaasti sävelellinen taideteos… Liedin tulee ja se voi tehota vain musiikkina. Sana on tullut musiikiksi ja kokenut täydellisen metamorfoosin.” (op. cit. 48)

Se mitä kuultiin Lyceumsklubbenilla sopii Nummen teoriaan, vaikkei kaikki ollutkaan enää perinteistä liediä tämän lajiperinteen mielessä. Nummi sanoo sitten vielä laulajan rooolista:

”Laulun soitin on ihminen kokonaisuutena. Eivät siis vain äänihuulet, keuhkot, suun sanoja muovaavat lihakset ja kehon välittömästi resonoivat osat muodosta soitinta meissä, vaan jokainen laulun tapahtumaa säestävä liike, jokainen hermosäikeemme, ihomme hengittävät huokoset ovat sen osia. Ja laulun soittimella on kaiken lisäksi sielu… Laulun soitin on koko ajan orgaanisessa tapahtumatilassa, Viulu tai huilu säilyttävät kutakuinkin perusasunsa… Henkinen, psyykkinen ja fyysinen ovat laulussa erottamaton ykseys.” (op. cit. 49.)

Onpa hyvin sanottu! Ja sopii erinomaisesti Piia Komsin esitysten, niin laulamisen kuin itse laulujen ’teoriaksi’.

Järnefeltin kolme laulua olivat lintuaiheisia: Varpunen, Pääskylle ja Leivo. Kansallisromantiikkaa, kuitenkin aika kaukana Sibeliuksesta. Ohjelma jatkui Kaija Saariketun sävellyksellä Drei Lieder (2021); laulut Johanni ja Herbst olivat Rudolf Steinerin teksteihin ja Winterabendin runo oli Jussi Tuurin. Säveltäjä itse kuvasi laulujaan meditatiiviseksi tarkastelutavaksi, ne olivat atonaalisia linjalla Berg-Schönberg, mutta sekä lauluääni että piano oli hajautettu laajalle alalle, mikä loi ilmavan soinnillisen yleisilmeen tässä muuten ekspressionistisessa tyylilajissa.

Välinumerona Ilmo Ranta esitti kroatialaisen Dora Pejačevićin (1885-1923) Notturnon Fis-duuri op. 50 nro 2 (1920). Tämä Budapestissa aatelisperheeseen syntynyt pianisti on säveltänyt kamarimusiikkia ja pianokonsertonkin. Kappaleessa oli lainattu satakielen laulua, joka piti säveltäjän ohjeen mukaan esittää aivan määrätyllä tavalla.

Seuraavaksi kuultiin Piia Komsin Lintu-sarja kantaesityksenä. Se taas oli syntynyt lasten musiikkikilpailussa, jossa tehtiin helppoa iloista nykymusiikia. Lapset opastettiin käyttämään ääntään spontaanisti päästäkseen siihen liittyvistä estoista, jotka olivat haitaksi äänen tuottamiselle. Näin laulut olivatkin eräänlaista avantgardea, jossa mentiin koko lauluilmaisun äärirajoille ja päädyttiin tavallaan myös musiikkiteatteriin. Laulujen otakkkeet Mustarastas, Käki kevätflunssassa, Ruisrääkkä, Minervan pöllö, Kurki ja Kookaburra olivat humoristisia kokeiluja, mutta välillä tuikahti myös perinteinen laulutapa. Melodian ja puheen välillä syntyi lukemattomia väliasteita. Ilmeisen tärkeä osuus oli tekstien kirjoittajalla Leena Sainiolla, joka toimii myös laulunlehtorina Espoon musiikkiopistossa. Sainio kertoi myös hauskasti laulujen syntyvaiheista ja taustoista.

Väliajalla nautittiin salongin tarjoiluista. Tapasin muun muassa säveltäjä Tapio Tuomelan, joka kertoi työstään Fernando Pessoan runouden parissa. Häntä askarrutti, kuinka hänen runojaan voitaisiin kääntää suomeksi. Ehdotin että hän sävelittäisi ne suomeksi. Tietenkin tarvitaan käännöstä myös yleisölle. Hyvä puoli on, että Tuomelalla on oma tiiminsä Sveitsissä, jolle säveltää. Tämä on aina tärkeää: ketkä tulevat esittämään. Myös säveltäjä Kimmo Hakola oli paikalla palattuaan juuri Espanjasta, jonne oli taas menossa.

Jälkipuoliskolla kuultiin Kaija Saariketun laulusarja Kesä Kai Niemisen teksteihin. Itse runoilija oli paikalla. Hänethän tunnetaan muun muassa Japanin asiantuntijana. Hän kertoi teksteistään Kesän hiljaisuus, Aamulla ja Juuri kun… ja lausui lisäksi vielä yhden uuden runon. Hänen tekstiensä taustana oli vuoden kierto muun muassa eräässä valokuvakirjassa, jossa oli Kai Kremerin laatikkokameralla ottamia kuvia suoraan paperille ilman negatiiveja. Nieminen puhui kirjastaan Fuuga, josta ihminen on kadonnut, kävellyt pois. Runot puhuvat sellaisesta, joka muuten pakenee.

Piia Komsin laulua Ad aestatem, Kohti kesää, on toistuvina mottoina kaikkien tuntemat sanonnat Kuu kiurusta kesään, Västäräkistä vähäisen ja niin edelleen. Tulin ajatelleeksi, miten Komsin ääni on myös oikeastaan instrumentaalinen. Mikä tuli esiin sitten loppupuolen laulussa Norden op. 90 nro 1 Sibeliukselta, joka nimenomaan arvosti instrumentaalista ääntä.

Kaija Saariketun laulu Paratiisinlintu Jussi Tuurin tekstiin koki myös kantaesityksensä. Lisäksi Saarikettu soitti viuluimprovisaation ylimääräisenä numerona varmalla, kokeneen muusikon otteella.

Piia Komsin humoristinen Husi sukkanen –sarja (2023) Leena Sainion tekstiin oli hauskaa ja kekseliästä pilailua alusta loppuun. Murr ei ollut kuitenkaan ihan E.T.A. Hoffmanin romaanin Kissa Murr. Eri tyylilajit vuorottelivat kokeellisesta äänenkäytöstä melodiseen liediin. Tämä sarja oli tehty myös lastenkilpailua varten.

Kuultiin vielä Jean Sibeliuksen Aufder Heide, Nummella, op.115 nro 1 viululle ja pianolle, kuulemma säveltäjän ainoa viuluteos, jonka otsake viittaa suoraan luontoon. Sen jälkeen Norden. Ilmo Ranta osasi huipentaa teoksen väkevään koodaan. Norden on tuttu, muistan myös aina kun kuulin sen jo 1970-luvulla Heljä Angervo-Karttusen konsertissa.

Ilta päättyi Richard Straussin Morgen–lauluun op. 27 sopraanolle, viululle ja pianolle. Se oli liikuttavaa saksalaista myöhäisromantiikkaa, varmaan juuri sitä, mitä Seppo Nummi tarkoitti liedillä.

– Eero Tarasti

Tapio von Boehm ja Cecilia Damström. Kuva © Eila Tarasti.

Cecilia Damström Festival. Sunnuntaina 9.3.2025 klo 17. Ritarihuoneella (House of Nobility). Hedvig Paulig, sopraano; Uuden Ajan Ensemble; Tapio von Boehm, kapellimestari

Vai pitäisikö sanoa ’huuto’, sillä kyseessä oli sangen julistava tilaisuus, tuli mieleen ranskalaisen intellektuellin Jacques Attalin teos Les bruits (Hälyjä), jossa hän oletti, että musiikin muutokset edeltävät ja ennustavat yhteiskunnan kriisejä. Damström tahtoo painokkaasti olla kantaaottava säveltäjä, vaikka tämä termi liitetään usein sosialistiseen realismiin. Sen hän nyt toki kiistää selvästi illan viimeisen teoksen huumoria viljelevällä päätösosalla, kun hymni ”Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto” muuntuu groteskiksi irvikuvaksi musiikissa, joka kuvaa jätteiden virtaamista mereen. Hieman niin kuin Berliozin Fantastisen sinfonian lopussa idée fixen vääristyneet variantit noitien sapatissa.

Tähän festivaaliin, joka oli, sanottakoon se heti, ehdoton merkkitapaus musiikkielämässämme ja uudessa säveltaiteessamme, kuului kuusi teosta vuosilta 2011-2020, siis melkoinen läpileikkaus säveltäjän tähänastisesta tuotannosta. Eteemme hahmottui vahva, itsenäinen säveltäjäprofiili, taiturimainen orkesterin käsittelijä ja sisällöltään painavaa lajia. Richard Wagner sanoi kerran vaimolleen Cosimalle, että ”muusikko, joka ei ymmärrä ideoiden maailmaa, on kuin nauta [kaikella kunnioituksella eläimiä kohtaan!] … ja hänen olisi parempi tehdä jotain aivan muuta”.

Damströmiltä ei ideoita puutu. Kaikki teokset olivat sangen ohjelmallisia, joista lyhennelmät olivat luettavissa käsiohjelmassa. Tosin siinä sanottiin: ”Puita säästääksemme konserttiohjelman pidemmät teostekstit löydät QR-koodilla!” Luin ne vasta konsertin jälkeen; ne vyöryttivät eteen suuren määrän vakavoittavia faktoja mielenterveyden ongelmista, jotka koskettavat kaikkia, ahneuden kuolemansyntiin, pakolaisuuteen, ilmastokatastrofiin ja jätteiden tuhoamiseen saakka. Kieltämättä ne muodostivat jo pelkkinä vihjeinä kaikkia liikuttavan, jopa järkyttävän kontekstin, jossa teoksia kuunteli. Mutta parempi näin väljässä muodossa, sillä musiikki on aina musiikkia, se on oma maailmansa ja vaikuttaa kuulijaan vain sillä, jos on vaikuttaakseen. On olemassa paljon eettistä, jaloon päämäärään pyrkivää taidetta, joka on valitettavasti taiteena tylsää. Eli politiikan professori Heikki Patomäen lanseeraama käsite: kontrafinaliteetti kiteyttää tilanteen: päämäärä voi olla ylevä, mutta tulos jotain aivan vastakkaista. Toivottavasti en nyt tuonut liikaa kriittisiä aspekteja, sillä Damströmin musiikki valloittaa kuulijan välittömästi sellaisenaan musiikillisilla kvaliteeteillaan. Hän on todellakin Suomen johtavia nykysäveltäjiä!

Konsertissa oli kaksi puoliskoa: ennen väliaikaa kuultiin kolme teosta, jotka käsittelevät ihmisen eksistentiaalisen, henkilökohtaisen elämän asioita. Sitä vastoin jälkipuoliskon kolme teosta nostivat esiin yhteiskunnallisia aiheita. Vähän niin kuin Pariisin koulukunta puhuu psykosemiotiikasta ja sosiosemioiikasta – ja itse käytän teorioissani termejä Moi (ransk. Minä) ja Soi (yhteiskunta). Mietin oliko tällä kahtiajaolla seuraamuksia säveltäjän tyylin suhteen. Ehkä lähinnä siinä, että jälkipuolisko oli, jos mahdollista, vielä dramaattisempaa ja painokkaampaa kuin alkupuolisko.

Damström noudattaa Richard Straussin ohjetta, kun tämä kuuli Stravinskyn Sacren: täytyy aloittaa heti mukaansa tempaavasti, ei epäröiden. Nixus-teoksen (op.75, 2020) musiikki loi eteemme kuvan katastrofista, sointi oli harkitun brutaalia, kakofonista, toistoa käytettiin paljon hyväksi. Adorno olisi laskenut tämän musiikin samoin kuin Stravinskyn ensin mainitun teoksen psykoanalyyttisesti katatonisen tilan kuvaukseksi. Ensimmäinen taite sujui näisssä merkeissä, mutta toinen taite oli hallusinaatiota, irreaalista, tuota Adornon ’fantasmagoriaa’ , jos nyt saa vielä häntä lainata. Mutta patarumpjen myötä palattiin alkuosan tunnelmaan, shokkiefekteihin, joskin välillä musiikki muuttui kuin kuplivaksi sateeksi (vähän niin kuin Sibeliuksen Tapiolan lopussa, muistaakseni), ja oli myös ironisia, kuin naurua matkivia eleitä.

Toinen teos oli laulusarja nimeltä Dagbok (2011-2013), ilmeisesti viiden laulun runot olivat säveltäjän itsensä laatimia. Niiden perussävy oli melankolinen, surullinen: Jää, Et sanaakaan, Kylmempi, Polut ja Minä haluan, kuin kaikki jotain hylkäämistä heijastellen ja pohtien. Säestyksen ostinato väreili, oli rytmiltään eloisa, melodinen; puupuhaltimilla itsenäiset linjat kuin eri polkuja ikonisesti jäljitellen. Hetkittäin oltiin kuin ei-dissonoivassa vokaliisissa. Hedvig Pauligin  mielestäni tummasävyinen ja kaunis  sopraano sopi erinomaisesti tähän yhteyteen. Laulutyyli oli jotain linjalla Sibelius – Richard Strauss – Alban Berg. Musiikki oli varmaan sarjallista, mutta rivi oli valittu niin, että siinä ei ollut repiviä intervalleja, vaan konsonoivia ja pehmeitä. Ja tämä saattaaa olla Damströmin harmonisen kirjoituksen ydin muuallakin: orkesterin kaikkein väkevimmissä nousuissa sointi säilyttää esteettisyytensä eikä ylitä kuulijan kipukynnystä.

Lucrum (op. 57, 2018) oli saanut innoituksensa synnistä ’ahneus’ , kuten jo todettiin. Tuli mieleen La Bruyèren klassikkoteos Luonnekuvia 1600-luvulta, jossa kuvataan erilaisia karaktäärejä. Jousien itsepintainen kuviointi sai kasvaa aina enemmän ja enemmän juuri niin kuin ahne haluaa aina vain lisää. Yksi saksalaisen ravintolan prinsiippi on Lieber etwas gutes und dafür ein bisschen mehr (Mieluummin jotain hyvää ja sen päälle vielä lisää…). Tätä neuvoi eräs musiikintutkija soveltamaan Wagnerin melodiikkaan…. mutta yhtä hyvin se käy tähän.

Väliajalla käytiin innokkaita keskusteluja musiikista, yleisöä oli runsaasti, ja valtaosa nuorempaa väkeä. Orkesterikin, joka soi rikkaasti ja täyteläisesti, intohimoisen rohkeasti, koostui nuorista ammattimuusikoista ja opiskelijoista Tapio von Boehmin määrätietoisen mutta samalla vivahteikkaan johtamisen myötä. Tämä nuori kapellimestari on aivan omassa lajissaan perustamansa orkesterin kanssa, jonka ansiona on ollut esittää valtaisa määrä kotimaisten nuorten säveltäjien teoksia. Niiden pitkä luettelo löytyi ensin mainitun QR-koodin takaa. Mutta oli orkesterin joukossa kokeneempiakin soittajia, kuten Jyväskylän kaupunginorkesterin aiempi konserttimestari Harri Forstén, joka jatkaa aktiivisesti viulistin uraansa.

Väliajan jälkeen kuultu Tundo (op.49, 2016/2018) oli omistettu kaikille pakolaisille. Miten järkyttävän aktuelli aihe. Sotaa kuvataan aivan kuin Pendereckin Fluorescencesissä sireenimäisillä hälytyssignaaleilla. Tutti ja soli vuorottelivat. Pakolaisten vaellusta ilmennetään eräänlaisella kävelyaiheella – vähän niin kuin Stravinskyn/Cocteaun Sotilaan tarinassa.... il a beaucoup marché… mutta lopussa oli tonaalinen yllätys: jousten nouseva terssi ja kolmisointua!

ICE (op.77, 2021) paneutui ilmaston lämpenemiseen. Sen piti esittää sulavia jäätiköitä. Miten musiikilla voi kuvata jäätä? Ei tullut mieleen muita ennakkotapauksia kuin Debussyn Les pas sur le neige. Damströmin teos alkoi lumoavan kauniilla harpun ja piano arpeggiolla. Ajattelin heti, ah, tämän haluaisin kuulla vielä uudestaan – ja katsoa partituurista, miten se oli tehty. Onneksi säveltäjä antaa sen palata aivan lopussa, siis musiikillinen anafora, joka saa symbolisen merkityksen eli herättää toivon, että jää voi vielä palata kaikkien pelastukseksi. En muista, että Bachelardkaan olisi kuvannut jäätä missään muodossa eri elementtien, maan, tulen, veden ja ilman filosofiassaan. Tapahtukoon se siis musiikin keinoin. Aaltomaista liikettä, räikeitä kauhunhuutoja, mutta ei ylittäen siedettävyyttä.

Viimeinen teos toi yllätyksen: huumorin. Wasteland (op. 81, 2021-2022) seuraa kolmen vaatteen matkaa lajittelukeskuksen kautta polttolaitokseen, jonne kuulemma 80% vaatteistamme päätyy ja muuntuu myrkyllisiksi päästöiksi mereen. Tämä teos on siis yhtälailla ekologinen kuin muutkin edellä puolustaen kierrätystä. Kyseessä on niin ikään myös postmoderni sävellys lainauksineen, jotka tunnistaa helposti. Jo joutui armas aika ja suvi suloinen toistuu miltei johtoaiheen omaisesti, mutta esiin sukeltaa myös Bizet’n Carmenia ynnä muita, virran kuvauksessa jopa Smetanan Moldauta. Ja todellisena shokkiefektinä raikui Oi suuri jamahtava Neuvostoliitto tavalla, joka on ilman muuta pilailevaa aitoa postmodernia naurua menneelle. Damström harrastaa saman soinnun repetitiota aksentoituina koko orkesterin voimin ikään kuin vakuuttaakseeen ja suorastaan yli-vakuuttaakseen kuulijaa sanomastaan.

Kuten sanottu, konsertti oli kauttaaltaan loistokas näyttö säveltäjän monipuolisesta lahjakkuudesta ja hänen sanomansa väkevyydestä. Nämä sävellykset eivät jää yhden esityksen varaan. Ja Uuden ajan ensemble jatkakoon idealistista työtään nykymusiikin hyväksi.

– Eero Tarasti

Professori Juha Kangas ja harmonikkataiteilija  Mika Väyrynen

Mikkelin Kaupunginorkesteri Mikaelissa torstaina 6.3.2025 klo 18. Juha Kangas, kapellimestari; Mika Väyrynen, harmonikka. Grieg, Sallinen, Walton, Šostakovitš, J.S. Bach/Max Reger

Mikkelin kaupunginorkesteri on jousiensemble, jossa on ’vain’ 12 soittajaa. Mutta silti se on yksi hienoimpia orkestereita maassamme. Olen voinut seurata sen monia vaiheita alkaen jo siitä, kun enoni Ilmo Saijonmaa soitti siinä selloa. Johtaja taisi olla Tiitus Mäntynen, jota en kuullut, ja sitten pitkään Harry Miller. Kun orkesteri supistui pelkkiin jousiin heräsi epäiyksiä, että riittääkö kiinnostavaa ohjelmistoa. Samaan aikaan oli Mikkelissä vielä varuskuntasoittokunta, josta olisi voinut saada helposti puhaltajia. Sasha Mäkilän kautena orkesteri vieraili ulkomailla Kiinaa myöten. Ja nyt se menestyy yhteistyössä Saimaa sinfoniettan kanssa Erkki Lasonpalon innostuneella johdolla.

Tämän illan ohjelma oli hienosti suunniteltu ja se olikin jousiensemblien asiantuntijan professori Juha Kankaan käsialaa, kuten sain sitten kuulla seuraavana päivänä Hotelli Scandicin aamukahvilla. Mutta oli se myös aika vaativa kuulijalle, etten sanoisi sofistikoitu. Konsertin yleisilme oli vakava kuin jo pääsiäisen odotuksessa, vaikka kaksi alkunumeroa – Edvard Griegin Kaksi melodiaa, Norjalainen ja Ensimmäinen tapaaminen – olivat liikuttavaa pohjoista lyriikkaa. Olisivat voineet soittaa myös vaikka Griegin Aamutunnelman Peer Gyntistä, yksi maailman eniten esitetyimmistä klassisen musiikin kappaleista, niin olisi jäänyt mieleen jokin musiikillinen memorandum kotiin vietäväksi.

Aulis Sallisen Kamarimusiikkia V: Barabbas-muunnelmia sopi erinomaisesti ohjelmaan, koska säveltäjä täyttää 9. huhtikuuta 90 vuotta. Muistan miten hauska seuralainen hän oli rouvineen Helsingin yliopiston promootioillallisilla saadessaan kunniatohtorin arvon. Viimeksi puhuin Sallisen musiikista 2017, kun Matti Toivanen TV:sta juonsi kamarikonserttia Helsingin Vuotalossa.

Nyt kuultua teosta sopii kyllä kutsua sinfoniaksi tai ainakin sinfoniseksi. Mitään synkeää ohjelmasisältöä ei tarvita, sillä Sallisen musiikki vangitsee kuulijan välittömästi ja pitää kuulijan kiinnostuksen vireillä tässä yksiosaisessa puolen tunnin mittaisessa teoksessa. Sallinen on musiikin suuri käsityöläinen, joka saa jousiyhtyeestä esiin uskomattoman määrän soinnillisia variaatioita. Keskeinen rooli on tietenkin harmonikalla, jonka sulautuminen jousiin toimi yllättävän vakuuttavasti. Ei tarvinnut muistaa, mitä Seppo Heikinheimo sanoi harmonikasta, nimittäin, että sitä kuuntelee mieluiten kesäiltana ja järven tuolta puolen. Mika Väyrynen on sitä paitsi taidoiltaan hämmästyttävä virtuoosi. Olen aiemmin kuullut vain Merja Ikkelää, Matti Rantasta ja Timojuhani Kyllöstä taidemusiikin harmonikan soittajina. Väyrynen on kuuluisa kaikkialla maailmassa, soittanut Pariisissa ja Wienin Musikvereinissa.

Kun ajattelee, että kuultu teos oli muunnelmasarja, pohdin, oliko se aina harmonikka, joka aloitti uuden variaation ja määräsi sen karaktäärin. Tietty perussyke säilyy kyllä kautta linjan, vaikka musiikki hiljenee välillä sangen mietteliääksi. Dramaattisssa huipennuksissa harmonikan ja jousien tiivis yhteisteho vastasi jo volyymiltaankin täyttä sinfoniaorkesteria. Tässä oli luonnolliseasti suuri ansio myös kapellimestari Juha Kankaalla, joka sai irti näin vaikuttavan intensiivisen tehon. Oli aivan paikallaan, että saatiin myös ylimääräinen Väyryseltä, hänen sovituksensa Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennosta oopperasta Legenda tsaari Saltanista. Kuulin sen kerran Blooomigtonissa Indiana Universityn oopperassa, jolloin ilmassa moottorin avulla lentelevä kimalainen sai suurimmat aplodit.

Väliajalla nautittiin kahviossa voileipärullia ja Guiche lorraine –piirakkaa, joka oli onneksi lämmitetty. Sanon tämän, koska ei ole yhdentekevää mitä tapahtuu konsertissa salin ulkopuolella. Niin, olinkin aivan unohtaa, että ennen konserttia siitä kertoi kahvioon kertyneelle yleisölle intendentti Jaakko Anttila haastatteluineen. Tällainen johdattelu on tuiki tärkeää ja sellaiset on paras sijoittaa ennen itse konserttia, ei viime hetkellä lavalta tapahtuviksi. Vaikka kapellimestari olisi miten kuuluisa, sitä ajattelee vain, että voi ei, alkaisivat jo soittaa!

Mutta mikkeliläisiä ei ollut paikalla koko konsertissa kuin vajaa sali. Haloo, Mikkelin väki! Miksi ette kansoita salia ja tue ikiomaa taidemusiikin instituutiotanne? Paikallisessa sanomalehdessä ei ollut samana päivänä myöskään mitään ilmoitusta tilaisuudesta.

William Waltonilta oli valittu kaksi lyyrisen melodista elokuvamusiikin katkelmaa filmistä Henry V. Passacaglia ja Touch her soft lip and part, toisin sanoen sotaan lähtevien nuorten miesten laulu. Waltonhan lähinnä muistetaan alttovulukonsertostaan.

Kangas aloitti Šostakovitšin Sinfonian jousille ilman taukoa Waltonista, niin että sitä vähän hämmentyi, että missä ollaan menossa. Tämä on kyllä nykyisin muotia: muistan kun Simon Rattle aloitti Mahlerin VIII:n ilman taukoa Arnold Schönbergin Ein überlebener aus Warschau –teoksen jälkeen Berliinin filhamonikoilla, mikä saattoi koko sinfonian tiettyyn tulkintaraamiin.

Šostakovitšin sinfonia on vaikuttava ja mukana ovat kaikki hänen ikiomat ’topoksensa’ alkaen laukkaavasta daktyylirytmistä, mutta sisältäen myös erikoistehoja kuten jousien glissandoja. Allegretto furiososssa oli taas päällä orkesterin täysi volyymi, suuri intensiteetti, jonka Kangas sai purkautumaan soittajistaan. Mieliipainuvia olivat myös konserttimestari Elias Nymanin viulusoolot ja sellisti Sakari Kivisen ilmeikkäät repliikit – nyt en muista, olivatko ne tässä vai jo Sallisessa.

Eräänlaisena ylimääräisenä oli hyvin vakava J.S.Bachin koraalialkusoitto passioajan sävelmästä O Mensch bewein dein Sündegross (Oi ihminen, muista suuria syntejäsi). Sen oli sovittanut Meiningenissa vaikuttanut Max Reger, musiikinhistorian jossain määrin aliarvostettu kontrapunktin ja harmonian taituri.

Yleisö poistui näissä hartaissa tunnelmissa – mutta sai kokea yllätyksen heti Mikaelin pihalla, joka oli illan aikana jäätynyt superliukkaaksi hiekoittamattomaksi kentäksi, niin että hädin tuskin pääsi autolleen.

– Eero Tarasti

Sasha Mäkilän kansainvälisen kapellimestarikurssin päätöskonsertti perjantaina 21.2.2025. Helsinki Metropolitan Orchestra. Madetoja, Dvořák, Mozart, Beethoven.

Kerrankin jotakin tapahtuu naapurissa, ettei tarvitse matkustaa ulkomaille Espooseen. Laajasalon kirkko (Kari Järvinen ja Merja Nieminen, 2003) on ollut monien arkkitehtien ihailun kohde, siellä on käynyt muun muassa ryhmiä Italiasta ja muualta ihailemassa kauniisti paneloitua tilaa, joka sopii myös akustisesti erinomaisesti jopa orkesterimusiikille. Sali oli nyt aivan täynnä, konserttiin oli vapaa pääsy, joten sinne tuli paitsi paikkakuntalaisia tietenkin myös soittajien ystäviä ja sukulaisia.

On harvinainen tilaisuus kuulla peräkanaa kymmentä sangen erilaista muusikkoa, lähtöisin erilaisista musiikkitaustoista ja maista. Yleensä tällainen katsaus toteutuu vain kilpailuissa, mutta onneksi tässä ei ollut vähääkään sellainen kyseessä. Sasha Mäkilä oli paitsi ammattitaidollaan ja kokemuksellaan myös sosiaalisilla kyvyillään saanut kokoon kiehtovan kokoelman kapellimestarin uraa tavoittelevia nuoria.

Orkesterin johtaminen on vähän niin kuin laulua, muusikon instrumentti on hänen kehonsa, jonka elekielen avulla hallitaan paitsi musiikin rakenteita myös soittajien työtä. Vaikka esittäessään lavalla jotain muusikko astuu toiseen, intentionaaliseen kehoon, joka ei ole ihan sama kuin hänen fyysinen olemuksensa. Juuri kehon merkkien avulla orkesteri seuraa musiikin kulkua, tulee sisään oikeissa kohdissa ja yhtä lailla kuulija hahmottaa teoksen huippukohdat ja laskut.

Tosin jos musiikki on niin eleetöntä kuin aluksi kuultu Leevi Madetojan Elegia Sinfonisesta sarjasta op. 4, jonka johti rauhallisen elegantti Joseph Pernot Lyonista, voi sanoa että orkesteri vain ”spielt sich”. Pernot on valmistunut Pariisin konservatoriosta, esiintynyt tenorisolistina ja opiskellut orkesterin johtoa Pariisissa. Suomen maine ylipäätään nuorten tähtikapellimestarien alma materina myös varmasti houkutteli näitä nuoria tänne.

Antonín Dvořákin Serenadi jousiorkesterille E-duuri. op 22 sisältää viisi osaa, jotka oli jaettu eri johtajille. Ensinnä oli vuorossa helsinkiläinen Ako Kiiski, joka on populaarimusiikin taitaja basistina ja esiintynyt tunnetuissa yhtyeissä kuten Apulannassa. Ehkä tämän takia hänellä oli eloisan luonteva ote orkesteriin. Osan Tempo di Valse sai johtaa ukrainalainen Christina Kotowski, joka on viulunsoiton maisteri Lvivin musiikkiakaemiasta. Hän aloitti kapellimestariopintonsa Berliinissä 2024 ja on jo esiintynyt Kreikassakin. Ziyu Wang Kiinasta esiintyi seuraavaksi, mutta hänkin tekee jo uraa Euroopassa, muun muassa Wienissä. Hän on toiminut myös Changzhoussa puhallinorkesterin johtajana jo 17-vuotiaana. Hän oli lavalla vilkas ja dramaattinen, ote orkesteriin oli tiivis.

Larghetto-osa oli annettu iranilaiselle Fazel Shiralille. Hän poimi osuvasti esiin eri ääniä ja hallitsi teoksen jännitteitä ja yksityiskohtia. Shiral on valmistunut kuvataiteen kandidaatiksi Teheranissa ja aloittanut pianonsoiton siellä 19-vuotiaana, mutta nyt jatkaa Wienissä. Sinänsä kiinnostavaa, että vallankumouksesta huolimatta Teheranissa on toiminut orkesteri, kuten kuulin käydessäni siellä luennoimassa Sibeliuksesta seitsemän vuotta sitten. Jopa oopperaa ja musikaaleja on taas esitetty, ensimmäinen oli Sound of Music!

Dvořákin sarja huipentui allegro vivace -finaaliin, jonka johti taiwanilainen Chi-Chun Chen. Hän on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla yhdistäen klassista ja nykymusiikkia. Chen oli mukaansa tempaava, kehon kieli oli vapautunutta ja hänellä oli rytmin ja draaman tajua. Chen saikin yleisöltä illan raikuvimmat aplodit. Hauskasti Dvořák lainaa lepattavaa allegro-teemaa Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalista.

Väliajalla huomasin, ettei ollut muita tuttuja kuin fagotisti Seppo Santeri Heikkinen, klarinetisti Janne Palkisto sekä kapellimestari Alf Nybo. Palasimme saliin, ja nyt kuultiin Mozartin Idomeneon alkusoitto, johtajana italialainen Matteo Guerra. Hän on jo kokenut, vauhdikas kapellimestari jolla on merkittävää uraa paitsi kotimaassaan myös Saksassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Guerra sai esiin musiikin eri karaktäärejä, etten sanoisi topoksia, oppinutta tyyliä, marssiaiheita ja das Erhabene –estetiikkaa.

Seurasi Beethovenin 1. sinfonia, jonka jokainen osa sai taas uuden kapellimestarin. Beethovenin sinfoniathan ovat tulkintojen loputon lähde alkaen jo siitä, onko hän klassikko vai romantikko. Theodor Adornon mielestä hänen sinfoniansa ovat kehollisia, ne edustavat kollektiivista kehoa (tietenkin metaforisessa mielessä), joka ilmentää yhteiskunnan kaikkia aspekteja.

Ensiosan johti Sea Byrne Brightonista Englannista. Hän esiintyi yhtaikaa pehmeästi ja tukevasti. Mutta ongelma on, miten saada esiin teemojen luonteet? Sonaateissa ne voi soittaa jopa eri tempoissa, mutta orkesterin kanssa se on hankalampaa. Andanten ja Menueton johti Bridget Kinneary, hyvin kansainvälinen kyky, maisterin tutkinto Eastman Schoolista ja projekteja Berliinissä. Hän oli liioittelematon muusikko, joka piti huolta jatkuvasta linjasta. mutta fraseerasi sen puitteissa tempoja ilmaisevasti; muun muassa Andanten pääaiheessa hän osasi ottaa kohtotahdin iskullisena eikä sitä seuraavaa ykköstä. Tästähän Felix Weingartner puhuu kirjassaan Beethovenin sinfonioiden esittämisestä.

Viimeisen osan finaali oli langennut Karis Ostrovskille, Riiassa syntyneelle kuoroihmiselle, joka nykyisin opiskelee orkesterinjohtoa Brysselissä. Hänessä oli ilmeikkyyttä ja varmuutta, jolla hän erotteli eri soitinryhmiä ja oivalsi, että erilaiset karaktäärit vaativat myös eri tempot.

Kaiken kaikkiaan hyvin antoisa ilta. Sasha Mäkilä oli osannut valita oikein esiintyjät ja antanut heille kunkin luonnetta vastaavat tehtävät lavalla. Kaksi viimeistä kapellimestaria tosin unohtivat alussa tervehtiä yleisöä kasvokkain, mikä on ehdottoman tärkeää, jotta kuulijat näkevät, kuka oikein lavalla huseeraa.

– Eero Tarasti

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa perjantaina 14.2.2025; kapellimestari Nicolò Umberto Colon, Carolin Widman viulu, Susanne Kujala, urut. Lisa Streichin, Rebecca Saundersin, Bára Gísladóttirin, Piyawat Louilarpprasertin ja Olli Virtaperkon sävellyksiä

Olli Virtaperko. Kuva © Maarit Kytöharju.

Kaikkialle ei kukaan ehdi, ja nyt Erkki Melartin -juhlat sattuivat päällekkäin Musica Novan kanssa. Mutta ei se mitään, festivaalin tuntumaan pääsi jo RSO:n striimatun edellisen keskiviikon konsertin kautta, kun sopivasti kerkisi TV:n ääreen seuraamaan Olli Koskelinin sinfoniaa. Kyseessä oli omalla tavallaan monumentaalinen teos, ehdottomasti sinfonia toisin kuin TV-juontaja ehdotti, ovathan jopa sellaiset sävellykset kuin Debussyn La Mer ja Sibeliuksen Tapiola eräänlaisia ’sinfonioita’. Teos teki ehdottomasti vaikutuksen aivan sellaisenaan ilman mitään ohjelmia ja kuvauksia kalaparvista. Hyvin tiheät kudokset vuorottelevat kaunopuheisesti musiikillisen logiikan mukaan, jonka säveltäjä voisi tietenkin halutessaan paljastaa, jos hän olisi kirjoittavaa sorttia. Mutta kyllä tämäkin riitti; antautuminen puhtaasti musiikilliselle kokemukselle. Koskelinin muistan aina musiikkitieteen uuden musiikin analyysin opettajana Vironkadulla; hänet kohtasi aina silloin tällöin Kruununhaassa. Tähän teoksen haluaisin palata vielä partituurin kanssa, jos se olisi jossain saatavilla.

Vjaasta perjantaina pääsin varsinaisesti sisälle festivaaliin eli paikan päälle. Yleisössä vilisi suomalaisia kaikenikäisiä aktiivisia säveltäjiä, hyvä että käyvät kuulemassa myös kollegoidensa teoksia. Festivaalin johtaja Tuuli Lindeberg oli TV:ssä oivallisesti selostanut koko tapahtuman periaatteita. Illan taitava ja innokas kapellimestari oli nuori italialainen Nicolò Umberto Foron, joka tekee jo loistokasta uraa.

Kaikille illan säveltäjille oli yhteistä, että he ehkä Olli Virtaperkoa lukuunottamatta esittivät ulkomusiikillisia ohjelmia teoksilleen – ilmeisesti yhä siinä pelossa, että nykymusiikki on niin vaikeaa, ettei se muuten kuulijalle avaudu. Tästä vaikeudestahan on muun muassa Osmo Tapio Räihälä kirjoittanut. Samaan seikkaan puutuin muuten jo vuosi sitten Amfionin Musica nova -arvioinneissa. Lisa Streichin Ishjärtaa ja Rebecca Saundersin Still-teosta yhdistää kummankin näkemys siitä, että säveltäminen onkin nykyisin verrattavissa kuvanveistoon. Eikä missään metaforisessa mielessä, vaan aivan konkreettisesti. Streichille orkesteri on kuin veistos ja Saunders julistaa: ”Työskentelen samalla tavalla kuin kuvanveistäjä eri materiaalien kanssa!” Tuttua. Kun Tristan Murail vieraili Helsingissä Musiikkitieteen laitoksella 1987 hän kertoi myös olevansa kuvanveistäjä spektrinsä kanssa, jossa hän pyyhkii ja korostaa yläsävelsarjoja tietyn estetiikan mukaan. Koskelininkin yksi esikuva on Murail.

Mutta kun säveltäjät menevät teoksensa kuvailussa pidemmälle, mieleen tulee ikuinen hermeneutiikan ongelma. Saundersilla piti kuulla yön saapuvan ja pään laskeutuvan käsiin, ihmisen vapisevan. Streichilla taas on kohteena sydän, veri ja lämpö. Ei ole kiellettyä käyttää metaforia. Roland Bartheskin sanoi, että musiikin suhteen Seule la métaphore est exacte. Mutta ettei vain langettaisi Arnold Scheringin jo aikoja sitten tutkimiin Beethovenin ja runouden suhteen ongelmiin. Suomenruotsalainen säveltäjä, Milhaudin oppilas, ja esteetikko Nils-Eric Ringbom sanoi väitöskirjassaan Über die Deutbarkeit der Tonkunst säveltaiteen viittaavuudesta, että metaforilla ei voi tehdä sävellyksen ’Herausleseniä’ , koska ne ovat ’Hineinlegeniä’, toisin sanoen joku panee ne musiikkiin ulkopäin.

Mutta puolustettakoon Scheringiä: ei hän väittänyt, että meidän pitäisi kuulla Beethovenin 7. sinfonian Allegrettossa Mignonin hautajaisia Goethen Wilhelm Meisterista vaan että kaunokirjallinen ohjelma oli rakennustelineet, joiden avulla sinfonia voitiin pystyttää: ja kun se oli valmis voitiin tukirakenteet eli hermeneutiikka purkaa. Tätä suosittelisin myös nykymusiikin suhteen: eli ennakkoluulotonta heittäytymistä itse musiikin varaan.

Joka tapauksessa Saundersin teos oli viulukonsertto ja solistina ansiokas ja vaikuttava Carolin Widman. Suuri etu oli, ettei usein massiivinen orkesteri peittänyt viulua, joka sai vapaasti deklamoida radikaaleja sointikuvioitaan.

Väliajan jälkeen kuultiin Bara Gisladottirin Ós; se on islantilainen sana, joka voi tarkoittaa suistoa tai suuta. Suppea teos oli vain lyhyt jousiston väreilevä sointipinta, sinänsä miellyttävä.

Musiikkitalon yleisön suosion saavutti Piyawat Louilarpprasertin Ptera. Koko orkesteria käytettiin, mutta päällimmäisenä möyrysivät kontrabassot. Musiikki on eruptiivista ja se käyttää tehokkaasti toistoa hyväkseen sekä on jotenkin mielikuvia herättelevää, olisiko tämä sopiva kuvaaamaan esimerkiksi Danten La Divina commedian Infernoa? Lopussa oli myös siirtymä toisenlaiseen sointimaailmaan.

Odotukset olivat korkealla, kun kuultiin konsertin viimeinen teos, Olli Virtaperkon Aarre orkesterille ja uruille. Aivan oikein säveltäjä antoi ymmärtää, ettei tämä ollut urkukonsertto, vaan päähuoli oli urkujen sointimahdollisuuksien sulauttaminen orkesteriinn. Erittäin hyvä idea oli, että säveltäjä oli facebookissa edellisenä päivänä antanut linkin partituuriin. Teos olisi pitänyt kuulla sen kanssa mutta hyvä, että sai katsoa edes jälkeenpäin. Säveltäjä ei myöskään antanut mitään erityisiä ohjelmaopastuksia, mikä oli erinomaista; musiikki puhukoon puolestaan. Niin kävikin: heti alussa aiheet olivat ilmaisevia ne olivat Ausdruckszeichen wittgensteinilaisessa mielessä. Ne olivat kuin häivähdyksiä musiikin ’aktoriaalisuudesta’, toisin sanoen temaattisuudesta, mistä saatiin todisteita muuallakin. Eikä vähiten lopussa, jossa lainattiin Aarre Merikannon Konzertstückin pääteemaa. Täytyy tosin olla melkoinen Merikanto-spesialisti, että sen olisi kynnyt tunnistamaan. Virtaperko tarkoitti varmaan partituurin tahdeissa 250-268 esiinpuhkeavaa klarinetin sooloteemaa? Muutenkin partiturissa on lukuisasti esitysohjeita: affectively, playfully, warmly, actively, expressively with passion, majestetically, transparently ja niin edelleen.

Partituurin alun luettelo soittimista paljastaa värikylläisen orkesterin variaatiot, erityisesti rikkaan lyömäsoitin osaston. On myös erityisnotaatiota mikrointervalleja varten à la Penderecki. Minua kiinnosti ennen kaikkea se, miten Virtaperko toteuttaa siirtymät tuttiorkesterista kuplivan kosmiseen kellopelisointiin celestan, pianon, harpun ynnä muiden avulla. Virtaperko on kypsynyt hallitsemaan koko orkesterin keinovaroja. Tämän teoksen haluaisin kuulla uudestaan.

– Eero Tarasti