
Joel Papinoja.

Aleksi Haukka. Kuva © E. Tarasti.
Helsingin yliopiston musiikkiseuran matinea sarjassa Beethovenin aika, Kielikeskuksen musiikkisali, Fabianinkatu 26, tiistaina 1.4.2025 klo 16. Eroica-sinfonia Franz Lisztin sovituksena, Joel Papinoja, piano; fil. tri. Aleksi Haukan esitelmä Ranskan vallankumouksen ajan musiikki.
HYMSin Beethoven-sarja, joka alkoi jo pari viikkoa sitten, on herättänyt ilahduttavaa huomiota pääkaupungin musiikkielämässä. Sali on ollut jo kolme kertaa aivan täynnä. Matineat aloitti Tiina Karakorpi soittamalla Beethovenin II sinfonian tyylipuhtaasti ja eloisasti, sitten ne jatkuivat italialaisen nuoren pianovirtuoosin Giuliano Tuccian tulkinnalla V sinfoniasta, joka oli sopivan dramaattinen ja kohtalokas. Sinfonioita ei siis kuulla ihan numerojärjestyksessä eikä aivan kaikkia; parittomia on enemmän kuin parillisia eli romantiikka hallitsee. Tästähän Harri Vuori puhui viikko sitten.
Lainasin Theodor Adornon Beethoven-esseetä esipuheessani käsiohjelmassa: ”Sinfonia on musiikillinen keho… sinfonia liikkuu, ojentautuu, jää paikalleen, kulkee edelleen, ja näiden eleiden kokonaisuus on kehon tiedostamatonta esittämistä. Sinfonian kehollisuus on sen yhteiskunnallinen olemus: se on jättimäinen ruumis, yhteiskunnan kollektiiivinen keho osiensa dialektiikassa.”
Tältä pohjalta on luontevaa tarkastella Eroicaa yhteydessä kauden historialisiin tapahtumiin, ennen kaikkea Ranskan vallankumoukseen, joka sattui Beethovenin varhaisnuoruuden aikaan. Tiedetään, että Eroica oli omistettu alunperin Napoleonille. Beethovenin tasavaltalaisia ajatuksia siedettiin Metternichin vanhoillisessa Wienissä. Hänen puheisiinsa ei puututtu, hänet hyväksyttiin originellina nerona.
Aleksi Haukka on juuri väitellyt menestyksekkäästi Helsingin yliopiston musiikkitieteessä aiheesta Patrioottiset laulut Espanjan itsenäisyysssodassa, Ranskan vallankumouksessa ja Suomessa varhaisella 1800-luvulla. Ranskan vallankumous loi oman musiikkielämänsä. Gosseck, Méhul ja Cherubini sävelsivät tilaisuuksiin sopivia teoksia, muun muassa kaatuneiden sankarien muistosinfonioita. Oli hyvä kuulla näytteitä näistä sävellyksistä. Ja itse Marseljeesi on varsin sotaisa ollakseen kansallishymni.
Kun sinfoniat sovittaaa pianolle tapahtuu tuossa ’käännöksessä’ paljonkin. Liszt sovitti runsaasti, koska musiikkimaailma kaipasi niitä. Mutta yleensä niistä tuli niin vaikeita, ettei niitä osattu soittaa läheskään joka kodissa. Liszt itse kutsui sovituksiaan ranskaksi partition de piano, ja Eroican surumarssin hän sävelsi George Sandin vieraana Nohantin idyllissä. Se sopi hyvin, olihan Sand sanonut: Ecoutez Monsieur, je suis George Sand, je suis communiste. Liszt onnistui Beethoven-sovituksissaan paremmin kuin minkään muun säveltäjän kuten Wagnerin teoksissa. Hän toivoi, että niitä pidettäisiin vain arrangementeina eikä dérangementeinä (häiriöinä). Pianolla huomio kiinnittyy uusiin seikkoihin, ehkä vielä enemmän musiikin substanssiin ja muotoon. Mutta muistettakoon, mitä Carl Dahlhaus sanoi: Beethoven ei säveltänyt sinfonian muodossa vaan muodolla. Eli jokainen sinfonia on erilainen, jokaisella on oma sointinsa ja muotomaailmansa.
Joel Papinoja lumosi soitollaan kuulijat ja sai aivan varauksettoman innostuneen vastaanoton. Siinä oli kaikki aivan kohdallaan. Hän otti alussa melko nopean ja keveän tempon, joka oli sinänsä kuin Haydnia ja piti siitä kiinni ihailtavan systemaattisesti niin, että osa pysyi loistavasti koossa. Nuo järkälemäiset sointupilarit, joihin musiikki dramaattisesti jähmettyy monessa paikassa, ovat aitoa Sturm und Drangia, eräänlaista vastarinnan musiikkia. Musiikin virtaaminen pysäytetään ja se kääntyy kuin taaksepäin. Purkautuakseen sitten lyyriseen, melankoliseen sivuaiheeseen. Nämä ovat teoksen huippukohtia.
Tietenkin Beethovenilla eri teemoja voi soittaa eri tempoissa ja erityisesti pianolla kun ei ole toisia soittajia häiritsemässä. Silti Hans von Bülow rohkenee hidastaa tempoa tai levittää sitä kaksin verroin V sinfonian finaalin käyrätorvien maailmoja syleilevässä sivuteemassa (mitä Felix Weingartner tosin paheksui Beethoven-opuksessaan!). Papinoja toteutti virtuoosipaikat erityisen briljantisti ja mukaansatempaavasti tuossa vilkkaassa tempossa. Surumarssi oli hyvin vaikuttava. Huomasin, minkä säväyksen se teki kuulijoihin… Miten paljon siinä onkaan jo tulevaa Wagneria idulla. Scherzo oli kevyt ja nopea, mutta oikealla tavalla painokkaasti Papinoja soitti käyrätorvien metsästystopokset. Mendelssohnia vilahti myös eräissä soinnuissa. Finaalin alku oli virtuoosinen ryöpsähdys. Sitä seurasi humoristinen pääaihe, jossa on hyvä malttaa odottaa… ja lopulta tuo Beethovenin tuotannossa harvinainen jättiläisfuuga. Papinoja sai tämän monimutkaisen kontrapunktiseen rakenteen pysymään koossa. Kaiken kaikkiaan tämä tulkinta oli ehdottomasti mieliinpainuva elämys.
Papinoja on vankka käytännön muusikko, joka pystyi kuitenkin soittamaan tämän sangen solistisen teoksen juuri vapauduttuan oopperan Eläinten vallankumouksen korrepetiittorin työstä. Tässä olikin kyseessä hieman toisenlainen vallankumous. Nyt voisi odottaa Papinojalta laajoja sarjoja, esimerkiksi Beethovenin sonaatteja hieman vuosisadan vaihteen tyyliin. Hän kykenee kaikkein vaativimpiin tehtäviin ja vakuuttaa kuulijansa täydellisesti.
– Eero Tarasti