Category Archives: Perttu Haapanen

Säveltäjä Lars Petter Hagenin kuratoimat Pohjoismaiset musiikkipäivät ensi vuonna Oslossa ovat jo etukäteen herättäneet säveltäjäpiireissä paljon keskustelua paitsi teemoiltaan, myös tulossa olevilla ohjelmistovalinnoillaan. Festivaalin ”Call for scores” kuuluu mm. seuraavasti:

”THE FOLLOWING TOPICS, AMONG OTHER THINGS, WILL BE MUSICALLY INVESTIGATED

* The abandoned avant-garde. Works by composers that have left an avant-garde musical expression – for one reason or another. You may send in examples of two different styles to illustrate this situation.
* The Protestant Ethic and the Spirit of Capitalism. Critical perspectives on discipline, modesty and devoutness in Nordic music.”

http://www.happynordicmusicdays.no
http://www.happynordicmusicdays.no/index2.html

Pohjoismaisten musiikkipäivien suhteen usein puhututtanut kysymys on ollut miksi joku haluaisi tulla kuuntelemaan vain ja ainoastaan pohjoismaista musiikkia. Pahimmillaan ko. festivaalin ohjelma voisi olla (en sano, että näin on ollut)  tasa-arvoisten ja demokraattisten maiden demokraattisesti valittua konsensushenkistä musiikkia.

Lars Petter Hagen tarttuu minusta onnistuneesti sellaisiin aiheisiin, joiden kautta kenties voi nähdä pohjoismaisen musiikin uudesta näkökulmasta. Samasta syystä viime lokakuun alussa Helsingissä pidetyt Pohjoismaiset musiikkipäivät, joiden taiteellisena johtajana toimi säveltäjä Markus Fagerudd, keskittyivät pohjoismaisen musiikkiteatterin tarkasteluun.

Sitä paitsi Hagenin festivaalin linja tarjoaa pidemmällä aikavälillä mahdollisuuden oikeaan demokraattisuuteen; mikäli taatttaisiin peräkkäisten festivaalien erilaisuus, esimerkiksi riittävän erilaisen maun omaavilla taiteellisilla johtajilla, muutaman vuoden perspektiivillä kuultaisiin kenties entistä suurempi määrä erilaista pohjoismaista musiikkia. Varmasti syntyisi myös vastareaktioita eri vuoden festareiden välille, mikä terävöittäisi festivaalin profiilia.

Olisinko itse samaa mieltä Hagenin kanssa tai tietyn position ottaminen esimerkiksi modernismin suhteen ovat niin ollen tässä asiassa festivaalin kannalta vähemmän tärkeitä kysymyksiä.

Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinto myönnettiin juuri tanskalaisen Peter Bruunin musiikkiteatteriteokselle Miki Alone (2002). Siinä, että teoksen pääosassa on ”hullu” nainen, ei sinänsä ole mitään uutta. Miki Alonen toteutus on sen sijaan erittäin ansiokas, varsinkin erinomaisten esittäjien vuoksi. Satuin näkemään kyseisen teoksen Kööpenhaminassa 2004. Read More →

24.9.

Tiistaina esitettiin jäähallissa täydelle katsomolle Karl-Heinz Stockhausenin elektroakustinen Cosmic Pulses ja musikFabrikin soittama Michaels Reise um die Erde. Viimeksi mainittu on 2. näytös Licht-oopperan Donnerstag-osasta. Esitys oli puolidramatisoitu konserttiversio. Kaukalon paikalla oleva katsomo oli todellakin aivan täynnä muutamaa paikkaa lukuunottamatta, yleisöä paikalla oli ehkä noin 800, ellei jopa 1000. Huomattava saavutus jokseenkin kosiskelemattomalta musiikilta.

Keskimääräinen konsertissakävijä Varsovan Syksy -festivaalilla on iältään ehkä noin 25-40 -vuotias, ja huomattava osa on muita kuin muusikoita tai säveltäjiä. Järjestäjien ja taiteellisen johtajan mukaan eräs syy runsaisiin kävijämääriin on konserttien vieminen paikkoihin, joihin omani ja sitä nuoremman ikäpolven yleisön on ikään kuin luontevampi tulla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi erilaisia klubimaisia taidetehtaita, joita Varsovaan on viime vuosina kunnostettu useita. Hekin tosin myöntävät, että se ei täysin selitä pääosin yleisömäärällisesti menestyksekkäitä konsertteja.

Puolasta voi tulla mieleen vaikkapa Chopin, Lutoslawski ja aristokratia; voisiko siis olla, ettei Puolassa pelätä kulttuurielitismiä, vaan se nähdään positiivisena ilmiönä. Onko Varsovan Syksyn brändi edistyksellisyys ja riskinotto, perinteitä kommentoiden tai siihen yhdistyen? Yleistäen ja kenties yltiöpositivistisesti ajatellen tämän haluaisi ymmärtää enteenä kaavoihin kangistuneen viihteen kuolemalle ja sivistyneen älymystön ja porvarismin uudelleen tulemiselle. Onko asemiinsa jähmettynyt vasemmistolaisuus myös kulttuurissa mennyttä aikaa? Onko haasteellisenkin nykymusiikin suurin ymmärretyksi tulemisen este poliittinen ja sukupolvien välinen?

Saavuin toissapäivänä Varsovaan, missä osallistun Suomen Säveltäjät ry:n edustajana Varsovan Syksy -festivaalille (www.warsaw-autumn.art.pl). Vuonna 1956 perustettu nykytaidemusiikkiin keskittyvä Varsovan Syksy oli neuvostoaikana tärkeä portti länteen. Se on säilyttänyt paikkansa yhtenä Puolan tärkeimmistä musiikkifestivaaleista ja vetää edelleen yleisöä enemmän kuin useimmat näkemäni vastaavanlaiset nykymusiikkifestivaalit. Viime vuonna julkaistu menneisiin festivaaleihin katsauksen tekevä kirjanen on mielenkiintoista luettavaa. Festivaali saatiin aikanaan myytyä puolueelle mm. sillä verukkeella, että asettaesaan Länsi-Euroopan ja sosialistisen järjestelmän musiikilliset hedelmät vastakkain se paljastaisi länsimaisen musiikin onttouden ja rappiotilan. Kaikki tietävät, että aivan näin ei kuitenkaan käynyt. Länsieurooppalaista musiikkia ei voinut kuulla missään muualla rautaesiripun takana ja kielletty hedelmä houkutteli kuulijoita laajoilta alueilta. Vaikka vielä ensimmäisenä vuonna piti Messiaenin Les Offrandes oubliées esittää salanimellä Fragment symphonique, festivaalin ohjelmisto täyttyi nopeasti paitsi länsi- että itäeurooppalaisen myös amerikkalaisen avantgarden kärjestä;  Stockhausenista, Boulezista, Xenakiksesta, Lutoslawskista, Serockista, Pendereckista, Cagesta jne. Varsovan syksy -festivaalista muodostui lännen ja idän säveltäjien ja muusikoiden kohtaamispaikka ja sen merkitys Puolan kulttuuri-identiteetille oli huomattava.

Festivaalilla on edelleen mahdollisuus olla mielenkiintoisella rajapinnalla idän ja lännen välissä. Tänä vuonna taiteellinen johtaja Tadeusz Wielecki on valinnut fokukseen espanjan- ja portugalinkielisen maailman, välähdyksiä romanialaisesta nykymusiikista, sekä viime vuonna kuolleen Karl-Heinz Stockhausenin. Stockhausenin Hymnen, joka 1960-luvun lopussa visioi yhdistyvää maailmaa yhdistelemällä noin sataa kansallislaulua, esitetään kolmena eri versionaan ensi perjantaina. Viime vuonna kuollutta Stockhausenia muistetaan Suomessakin; Gruppen vuodelta 1957 saa Suomen kantaesityksensä lokakuun 10. päivä Kulttuuri-talosssa. Jotain kertoo musiikkipolitiikan eroista sekin, että Helsingissä valitaan Stockhausenin tuotannosta esitettäväksi Gruppen, jossa sankarillinen säveltäjä painii kolmen orkesterin kanssa pioneerihenkisesti uutta luoden ja Varsovassa puolestaan maailmaa syleilevä, poliittisesti näköjään aina ajankohtainen Hymnen.

Palasin Venäjältä Rjazaniin ja Voroneziin suuntautuneelta konserttimatkalta, jota olivat järjestämässä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus ja Moscow Contemporary Ensemblen intendentti Victoria Korshunova yhdessä Suomen Moskovan suurlähetystön ja kulttuurineuvos Kerstin Kronvallin kanssa. Voronezissa oli pieni nykymusiikkifestivaali, jonka kahdessa konsertissa Moscow Contemporary Ensemble esiintyi. Ohjelmassa oli suomalaista, baltialaista ja venäläistä musiikkia. Voronezissa olivat yhtyeen lisäksi mukana Kerstin Kronvall sekä moskovalaiset säveltäjät Dmitri Kapirin (Capyrin) ja Venäjän säveltäjäliiton pääsihteeri ja säveltäjä Viktor Ekimovski.

En ole aikaisemmin käynyt Venäjällä. Tällä matkalla kohtaamaani vieraanvaraisuuden ja välittömyyden myötä karisivat ne mahdolliset ennakkoluulot, mitkä olivat kenties pidätelleet aiempaa matkustusintoani sinne suuntaan. Musiikillisesti yhtyeellä oli hurja urakka, ohjelmassa oli lähes 20 uutta teosta, mutta se ei vähentänyt muusikoiden lämminhenkistä avoimuutta. Jokaisessa välissä konsertin jälkeen, ennen yöjunaan menoa, ehdittiin aina istuutua paikallisten kattamaan zakuska-pöytään ja pitää hersyviä maljapuheita. Yhtyeen pianistilla Mikhail Ljubovilla oli sitä paitsi väitöstilaisuus Xenakiksen musiikista Moskovaan paluupäivän iltana. Ystävällisesti minutkin kutsuttiin mukaan säveltäjäliiton talossa pidettyyn karonkkaan. Mielenkiintoinen ero muuten Suomeen verrattuna on se, että Venäjän säveltäjäliittoon kuuluu paitsi säveltäjiä myös nykymusiikkiin suuntautuneita musikologeja.

Paitsi kultturillisesti avartava, oli matka myös musiikillisesti mielenkiintoinen. Neljässä intensiivisessä päivässä, omalta osaltani viidestä yöstä neljä yöjunan makuuosastossa, ehti tutustua matkakumppaneihin. Kapirin oli persoonana valloittava, paljon puhuva ja hauskalla huumorintajulla varustettu iso mies, joka sävelsi hyvin sensitiivistä, omien sanojensa mukaan sarjallisuudesta ja spekralismista nousevaa musiikkia. Ekimovskin musiikillinen credo puolestaan oli jatkuva uusiutuminen; jokainen teos tulee säveltää eri näkökulmasta ja eri tekniikalla. Kuulemaani tuotantoa yhdisti kuitenkin primitivistis-punkhenkinen ilmaisu; esimerkiksi konsertto sähköviululle ja orkesterille toi mieleen B. A. Zimmermannin Die Soldaten -oopperan alkusoiton suoraviivaistettuna ja entisestäänkin turboahdettuna. Kuulin teokset myös kahdelta Voronezlaiselta säveltäjältä Elizaveta Tkatshevalta ja Sergej Volkovilta. Volkovin teos oli Stravinskin Petrushkan maailmaa kevyenä versiona ja teatterissa työskentelevän Tkatshevan puolestaan vapaatonaalista teatterimusiikkia.

Me muualta tulleet säveltäjät esittelimme Voronezissa musiikkiamme paikallisessa musiikkiakatemiassa. Minä puolestani kerroin muustakin suomalaisesta musiikista. Olin suorastaan hämmentynyt nuorten opiskelijoiden innosta nykymusiikkia kohtaan; en ole aikaisemmin kohdannut sellaista kysymysten määrää ja tiedon halua. Monet heistä halusivat säveltää, vaikka Voronezissa sävellysopiskelu ei ollut mahdollista. Sävellyksestä olivat kiinnostuneet ainakin yhtä useat nuoret naiset kuin nuoret miehetkin.

Helsinki-Moskova junassa mennen tullen tapaamieni liikemiesten kanssa puhuttuani sopii toivoa, että Venäjän luonnonvaroista saadusta rahasta jokin osa valuisi myös kulttuurille; kuulemma viime vuoden 17 uudesta miljardööristä 16 oli Venäjältä. Tässä mielessä uskoisin, että tämänkaltaiset matkat ovat erittäin tärkeitä ja paikallisen näkyvyyden kannalta oli merkittävää, että Kerstin Kronvall oli mukana. Victoria Korshunovan sanoin kyseessä oli uuden musiikin ”lähetystyö” sinne, missä levyjä tai musiikkia ylipäänsä ei ole juuri tarjolla.