kuvat (c) Heikki Tuuli.
Avantin Suvisoitto toi viime viikolla jälleen kaivattua lisäystä kesäkuun musiikkitarjontaan muun muassa pääkaupunkiseudun klasariyleisölle. Itse ehdin perjantaina kuulla Taidetehtaan klo 18 konsertin ja onnekseni myös festivaalin Sävellyspajaan osallistuneiden säveltäjien monipuolisen ohjelman Kulttuuritalo Grandissa. Suvisoiton lippujen hinnoittelussa on merkillepantavaa, ettei tarjolla ole minkäänlaista sarjalippua. Suuri osa muualta tulevasta yleisöstä pitänee vierailunsa hyvien kulkuyhteyksien vuoksi yksipäiväisenä, mutta toisaalta esimerkiksi päiväkohtaiselle lipputyypille luulisi olevan kysyntää.
Sävellyspajan ohjenuorana oli tänä vuonna säveltäjän oman esittävän osuuden sisällyttäminen teoksiin, joiden kokoonpanona käytössä olivat Avantin jouset ja lyömäsoittimet Magnus Lindbergin johdolla. Eetu Ranta-aho soitti pasuunaa konsertin aloittaneessa melodisessa kappaleessaan Kinkakuji, joka alkoi hyödyntämällä osiin purettua soolosoitinta, mutta jatkui perinteisellä ilmaisulla. New Yorkilaisen Tomek Regulskin instrumenttina Waterfallissa oli eri tavoin ja eri puolilta soitettu sitar vahvistettuna, kun taas Juhani T. Vesikkala ja uusiseelantilainen Sarah Ballard toimivat omien sävellystensä laulusolisteina. Rennolla klassisella äänenkäytöllä laulava Ballard korosti tavoitelleensa äänensä ilmenemistä yhtenä soittimena muiden joukossa, mutta vaikka Bright cold soi kauniisti, idea vaikutti hieman keskeneräiseltä. Laulettavana oli nimittäin Chris Holdawayn tekstiä, josta ei ainakaan salin taemmassa osassa voinut saada selvää. Instrumentaalisempaa, joskin myös solistisempaa oli taitavasti äänteitä esittelevä, hyvin orkesterin kanssa kommunikoiva vahvistettu vokaali–ilmaisu Vesikkalan Marginaliassa.
Stephen Yipin ja Walter Sallisen live-työvälineeksi oli puolestaan valikoitunut piano. Teksasissa työskentelevän hongkongilaissyntyisen Yipin teos In a silent way II oli iltapäivän pisin, ja käytti orkesteria vakain ottein; Sallisen Hohkan soinnin ja volyymin loppuhuipennukseen liikuttiin loimuavan tehokkaasti. Humoristisin lähestymistapa oli Yhdysvalloissa vaikuttavalla korealaissyntyisellä Jung Yoon Wiellä, joka rakensi kappaleensa Telephone iPhonen Xylophone-soittoäänen ympärille. Teos ei ollut pelkkä toimiva vitsi: orkesteri hajotti soittoäänen sitä ensin toistettuaan pian miellyttäviksi, itsessään kiehtoviksi sukulaissoinneiksi, joissa ksylofonillakin oli osansa. Tomi Räisäsen kanssa pajaa vetänyt Jukka Tiensuu toimi iltapäivän rytmittäjänä naurua hersyttävillä, töksäyttelevillä juonnoillaan ja säveltäjähaastatteluilla, joissa huumorihakuisuutta oli välillä liikaakin.
Taidetehtaan Avanti!-salissa Claude Debussyn balettisuunnitelmaan pohjaavan Lucia Ronchettin Le palais du silencen (2013) ja taiteellisen suunnittelijan Matthias Pintscherin Sonic Eclipsen (2009-10) välillä kuultiin Arnold Schönbergin klassikko, ensimmäinen kamarisinfonia vuodelta 1907. Siinä ainakin salin keskiosassa jousten sointi kuului paikoin hieman ohuena. Kiihkeässä teoksessa on toki sisäänrakennettunakin puhallinvoittoisuutta, joka luonee haasteen balansoinnille. Hannu Linnun laajakaarista lennokkuutta oli innoittavaa seurata, ja avantilaiset soittivat solistisesta yhteistekstuurista purkautuvat soolonsa ilmaisuvoimaisesti.
Pintscherin Sonic Eclipsessa solisteina toimivat puolestaan Tomas Gricius, trumpetti ja Ville Hiilivirta, käyrätorvi. Teoksen osista celestial object I:n pääosassa on trumpetti, celestial object II:n käyrätorvi, ja viimeisessä osassa occultation molemmat. Avantilaiseen kokoonpanojoustavuuteen sopien esitys toteutettiin niin, että vapaavuorossa oleva solisti asettui orkesterin riveihin.
Otsakkeidensa mukaisesti sävellyksen lähtökohtana on ollut tähtitieteellisen pimennysilmiön musiikillinen peilaaminen – avaruusaiheista musiikkia Pintscher on säveltänyt aiemminkin, nimittäin Berliinin filharmonikoiden Ad astra-kokonaisuuteen, jossa Gustav Holstin Planeetat rinnastettiin viiden nykysäveltäjän teoksiin. Tilausteosten levyjulkaisu Holstin teoksen ja Colin Matthewsin Pluton kanssa oli hieno, kaupallisen potentiaalinsa kannalta popahtava nykymusiikkiprojekti: Suomessa Pintscherin, Matthewsin, Kaija Saariahon, Brett Deanin sekä Mark-Anthony Turnagen teokset kuultiin Planeettojen ja Kimmo Hakolan Le nuage d’Oortin rinnalla HKO:n esityksenä Helsingin juhlaviikoilla 2009. Towards Osiris (2005), jonka materiaalista Pintscher sittemmin muokkasi Pierre Boulezille omistetun laajemman Osirisin (2008), käsitteli muiden nykysäveltäjien teoksista poiketen egyptiläisjumalan tarinaa samannimisen ekstrasolaarisen planeetan sijaan.
Sonic Eclipsen taitava orkesterinkäyttö on luonteeltaan fragmentaarista, mutta puhkeaa räjähtäväänkin yhteissointiin. Sekä Gricius että Hiilivirta soittivat perjantaina vakuuttavasti. Soolotrumpetin osuudessa sointivärit tuntuivat olevan pääosassa, tylpästi törmäilevästä pulputuksesta viiltäväksi maskeerattuun sordiinosointiin ja valtoimenaan soivaan kiinteään ääneen asti. Mattapintaiselle käyrätorvelle kirjoitetussa ilmaisussa taas korostui vaativa melodinen linja sekä laaja ambitus. Solistien musiikilliset aiheet hahmottuivat kuitenkin myös toisiaan muistuttavina, ja osat nivoutuivat yhteen kipakoin lopetus- ja aloitusiskuin. Pimennyksen musiikillisen kuvan voisi ajatella olevan hyvin staattinen ja umpinainen, mutta Pintscherin okkultaatio on liikkeessä, alun kutkuttavasti vaimennetuista solistisoinneista myrskyävämpään materiaaliin ja samalla sävelellä soiviin loppueleisiin asti.
Tyytyväiset suosionosoitukset saanut Sonic eclipse oli yksi kuudesta Suvisoiton ohjelmaan sisältyneestä Pintscherin sävellyksestä. Erillisen teemasäveltäjän valitsematta jättäminen ei ole nykymuotoisen festivaalin historiassa poikkeuksellista – viimeksi näin oli Jukka Tiensuun suunnitteleman vuoden 2013 kokonaisuuden kohdalla – ja Pintscher on merkittävä nimi sekä kapellimestarina että säveltäjänä. Hän toimii kuitenkin muun muassa Ensemble InterContemporainin taiteellisena johtajana sellaisilla näköalapaikoilla, että ulkomaista uusinta musiikkia olisi festivaaliohjelmaan odottanut laajemminkin.
Ensemble InterContemporainin ohjelmistosta tuotua musiikkia edusti Ronchettin teos, jonka kantaesityksen Pintscher johti Pariisissa ensimmäisellä kaudellaan marraskuussa 2013. Debussyn No-ja-linakin tunnettu balettisuunnitelma jäi aikanaan hataraksi, ja Lontoon Alhambra-teatteri sai tilaussävellyksen sijaan ohjelmistoonsa lopulta orkesteriteos Printemps’n (1887/1912) koreografioidun version. Tämä asetelma on antanut Ronchettille varsin vapaat kädet Debussy-aiheen käsittelyyn, ja hän tekeekin sen valitsemalla fragmentteja Debussyn ”yrityksistä muuttaa mykkiä maisemia ääneksi”; katkelmia kuullaan pianokappaleista Tuuli aukealla, Lumeen painuneista askeleista, Uponnut katedraali, Kuolleet lehdet (kokoelmista Préludes I-II, 1909–13) sekä Puutarha sateessa (teoksesta Estampes, 1903).
Roomalaissyntyisen, kansainvälisesti Pariisin lisäksi erityisesti Saksassa toimineen Ronchettin tuotannossa näyttämöllisyys on määräävä tekijä. Myös Le palais du silence kuuluu laajempaan dramaturgioiden sarjaan. Nyt keskiöön oli asetettu rituaalinomaisesti flyygeli – Debussy-äänten koti – jota kolme lyömäsoittajaa ja kapellimestari soittivat sekä käsin että kättä pidemmällä. Kaksi lyömäsoittajaa musisoi koneiston puolella, ja kolmas soittimen alle kiinnitettyihin lisäosiin iskuja antaen: koskettimiston puolella teosta johtanut Lintu soitti flyygeliä vähiten. Toisaalta ryhmä tarvitsi välillä myös lisävoimia, kun koneiston läpi vedettiin harsomaista kangasta, ja Avantin vasketkin puhalsivat sointiaan flyygelin sisään silloin, kun eivät esimerkiksi upottaneet kasvojaan soittimiensa kello-osaan. Teoksen eräässä vaiheessa puolestaan jouset kietoutuivat harsokankaaseen ja soittivat soittimiaan sen läpi.
Monet musiikillisista eleistä olivat ensisijaisesti visuaalisia. Kun soittajat heiluttivat vedellä täytettyjä pulloja juhlallisesti ilmassa, liikuttiin jo totaalisen hiljaisuuden alueella; myös eri suuntiin lavan sivuille kohdistetun trumpetinsoiton akustinen efekti oli näyttämöllistä pienempi. Lyömäsoittajien teoksen lopulla flyygeliin suhisemat äänteet sekä koko esityksen lopettava Linnun kädenheilautuskin oli puhdasta visuaalista dramaturgiaa. Kaikista kikoistaan huolimatta Ronchettin sävellys ei jäänyt raflaavaksi puuhasteluksi. Se oli koskettava meditaatio hiljaisuudesta ja historiallisesta etäisyydestä.
— Justus Pitkänen